sutra 1:12

Posted on

abhyāsa-vairāgyābhyāṁ tan-nirodhaḥ 12

  1. Niiden ”pysäyttäminen” harjoituksella ja takertumattomuudella.

Mielen toiminnot vähenevät harjoituksella ja takertumattomuudella. Vyasa puhuu vertauskuvallisesti tajunnanvirrasta, joka voi virrata sekä hyvään että pahaan. Hyvä ja paha (good and evil) ovat joogan yhteydessä ongelmallisia sanoja, kun niistä tulee usein vanhakantaisia uskonnollisia mielleyhtymiä. Joka tapauksessa, tässä Vyasa tekee selkeän käsitteellisen jaon, jonka mukaan aistilliseen elämään keskittyminen on ”pahaa”, ja vapautumiseen tähtäävä toiminta on ”hyvää”. Helposti nykyään ”harjoituksesta” tulee mieleen ensisijaisesti nimenomaan asentoharjoitus. Etenkin astangajoogapiireissä, josta itse ponnistan, on jäänyt elämään hyvinkin voimallisesti K. Pattabhi Joisin motto: ”Harjoittele, harjoittele, harjoittele, ja kaikki tulee luoksesi”.

Esimerkiksi Joisin vanha nuoruuden harjoittelukaveri B.K.S. Iyengar kuitenkin kohdallisesti muistuttaa tämän sutran kommentaarissaan, että kaikki kahdeksan joogan haaraa eli yama, niyama, aasana, praanaayaama, pratyaahaara, dhaaranaa, dhyaana ja samaadhi ovat harjoituksia. Tähän voi vielä lisätä Bhagavad Gitaa seuraten, että esimerkiksi myös epäitsekäs työ voi olla harjoitus. Enkä usko, että Joiskaan tarkoitti oikeasti pidemällä tähtäimellä vain asentojen tekemistä ainoana harjoituksena. Hänellähän oli alkujaan opetusuunnitelmakin, johon kuului asentoharjoituksen lisäksi hengitysharjoituksia ja filosofiaa. Tämä opetussuunnitelma on nähtävissä kaikessa kirjoituskoneen jälkien luomassa nostalgiassaan Nancy Gilgoffin verkkosivulta. (Gilgoff on yksi Joisin ensimmäisiä länsimaisia oppilaita.) Mutta sitten tosiaan Mysoren alkuperäisen astangajoogakoulun oppilasmäärä kasvoi jossain vaiheessa räjähdysmäisesti, ja astangajoogan opetus hieman typistyi. Myöhemmin salilla on taas tehty asian suhteen korjausliikkeitä, ja siellä tarjotaan ainakin mahdollisuus filosofian opiskeluun. Sen lisäksi, mantrojen resitaatio (chanting) on osa ”pakollista” ohjelmaa, jota joskus kritisoidaan vedoten Joisin em. mottoon. Tosin perinteisestä intialaisesta näkökulmasta katsottuan chanting on tietysti myös harjoitus.

Tämän sutran kohdalla yleensä painotetaan tuota pientä sanaa ”ja”. Harjoituksella JA takertumattomuudella, eikä esimerkiksi harjoituksella TAI takertumattomuudella. Näiden kahden suhde onkin mielenkiintoinen ja monasti kultaisen keskitien löytäminen onkin SE ongelma. Jokainen joutuu varmaan ajoittain soutamaan ja huopaamaan näiden vastakkaisilta tuntuvien napojen välillä. Välillä menee liikaa yhteen suuntaan ja sitten taas toiseen. Tähän sopii Kashmir Shaiva-teos Vijnanabhairavan säe 103, jossa kehotetaan (erittäin vapaasti käännettynä), ettei kannata liikaa ”märehtiä” kärsimyksessä eikä aistinautinnossa, sillä Todellisuus ”kituuttaa” niiden välimaastossa. Säkeen selityksessä asiaa avataan vielä toteamalla, että sekä kärsimys että aistinautinto ovat mielentiloja, ja täten suhteellisia. Sen sijaan, se mikä ”sietää” molemmat mielentilat ja säilyy muuttumattomana on todella Todellista ja samalla se Itse, mitä olet isolla I:llä. Mikis tämä sopii tähän? Koska joskus liiallinen harjoitus voi johtaa kärsimykseen ihan niin kuin liiallinen aistinautintokin. Takertumattommuutta tarvitaan aina ja joka tapauksessa.

Entäs ovatko harjoitus ja takertumattomuus välttämättä vastakkaisia napoja eli voivatko harjoitus ja takertumattomuus jopa yhtyä yhdeksi ja samaksi asiaksi? Nimenomaan, kun puhutaan meditaatioharjoituksen prosessista (dhaaranaa, dhyaana, samaadhi), niin hyvällä syyllä voi sanoa, että harjoitus itsessään on paljolti irtipäästämistä, joka on toinen tapa ilmaista takertumattomuuden idea. Täten, Vyasan kommentaarin kahtiajako, jonka mukaan ”pahaa” padotaan takertumattomuudella, ja ”hyvää” puolestaan kutsutaan esiin harjoittelemalla, tuntuu turhalta vastakkainasettelulta.

Sivuhuomautuksena, hyvästä ja pahasta tulee hakematta mieleeni vanha intiaanitarina, vaikka konteksti onkin hieman erilainen. Meillä kaikilla on sydämessämme kaksi sutta, vihan ja rakkauden sudet. Se jota ruokit enemmän pääsee kukoistamaan. Koska täydellinen vapautuminen, johon tässä sutrassa viitataan tuntuu usein ihmisistä hämärältä tai utopistiselta, niin tämä intiaanitarina, tarjoaa ehkä hieman enemmän tarttumapintaa hyvän ja pahan suhteeseen käytännön elämässä, mutta silti riittävän haastavassa muodossa. Onko aina edes helppo tunnistaa kumpi susi on nyt nälkäinen?

Mielemme vakiintuneilla toiminnoilla on aina tietty ”liikemomentti”. Ne eivät lopeta toimintaansa heti ensimmäisestä kerrastä, jolloin tietoisesti havainnoimme jotain itsessämme. Eikä edes ensimäisestä kerrasta, kun onnistutu hiljenemään sisältä käsin täysin. Purusha on se joka näkee kaikki nämä liikkeet, ollen alati eräänlaisessa tanssissa mielen kanssa, kuten Ranganathan (2010) asian ilmaisee. Näitä mielen liikkeitä voi lähestyä joko reaktiivisesti tai proaktiivisesti. Silloin kuin vain elämme elämää ilman meditatiivista harjoitusta reagoimme asioihin tiettyjen persoonalliselle minuudellemme ominaisten kaavojen mukaan. Tällöin elämä tarjoaa meille oppitunteja, joihin vastaamme yleensä ehdollistuneesti reagoiden. Meditatiivinen harjoitus tai tietoisuustaidot tarjoavat meille mahdollisuuden ottaa itse proaktiivinen rooli, ja voimme ainakin pyrkiä tekemään jotain taipumuksellemme reagoida tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.

Buddahalaisen ja neuropsykologisen taustan omaava Rick Hanson (2009) tarjoaa oivan nelijaon prosessista, jossa reaktiivisuus muuttuu harjoituksen ja takertumattomuuden kautta proaktiivisuudeksi, ja lopulta ”tavalliseksi olotilaksi vailla tarvettaa olla aktiivinen kumallaakaan tavalla. Hanson puhuu kasvun tasoista neljässä vaiheessa: 1) Tiedostamaton kyvyyttömyys, eli reagoimme tiettyyn tilanteeseen aina samlla tavalla, edes tajuamattamme, että aina teemme ”saman virheen”. 2) Tietoinen kyvyttömyys, eli tulemme tietoiseksi tietystä taipumukesta aina reagoida tietyllä tavalla, mutta emme vielä pysty muuttamaan sitä siinä hetkessä, kun se tapahtuu. 3) Tietoinen pystyvyys, eli pystymme proaktiivisesti katkaisemaan reagoinnin jossain riittävän aikaisessa vaiheessa, jotta vahinko jää tapahtumatta. 4) Tiedostamaton pystyvyys, eli uudesta toimintamallista on tullut tavallinen tapamme toimia, vailla tarvetta harjoitella enää sitä asiaa. Tosin vanhat kaavat saattavat aktivoitua uudestaan pitkänkin ajan kuluttua, kun tilanne on riittävän haastava.

Shivanandan oppilas Venkateshananda (2011) esittää sutra-kommentaarissaan kysymyksen, että tapahtuuko harjoituksessa edistystä kaiken aikaa, vai vasta kun tiedostamaton kyvyttömyys on muuttunut joksikin muuksi? Vai onko jokainen harjoitus viemässä meitä eteenpäin? Harjoitus saattaa olla näkyvää, ollen  joko vaivattoman tai vaivalloisen näköistä. Tahi se saattaa olla ulospäin näkymätöntä. Ja kummassakin tapauksessa se vie aina johonkin suuntaan, koska muutos on ilmiöiden maailman ainoa vakio, mutta ”henkinen kehitys” tai ”inhimillinen kasvu” ei aina välttämättä ole yksioikoisen lineaarista. Joka päivä ei välttämättä mene vähän paremmin kuin eilen.

Venkateshananda tuo myös esille toisen tavan selittää harjoituksen ja takertumattomuuden yhteys. Hän ensinnäkin tarjoaa termille vairaagya (takertumattomuus) kaksi käännösmahdollisuutta eli ensinnäkin se on vastakohta kaikelle mikä miellyttää aistejamme (raaga). Ja toisaalta taas värjäämättömyys eli tila, jossa mieli ei värjää asioita. Harjoitus voi siis myös olla pysymistä tilassa, jossa mieli ei värjää yltiöpäisesti maailmaa. Tässä taas harjoitus ja takertumattomuus näyttäytyvät saman kolikon eri puolina, jotka eivät ole kaksi, vaan yksi ja sama.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *