sutra 1:11

Posted on

anubhūta-viṣayāsaṁpramoṣaḥ smr̥tiḥ 11

11. ”Muistaminen” on koetun kohteen säilyttämistä.

Broon (2010) ja monen muun mukaan ”muistaminen… on puhtaasti aiemman koetun kohteen säilyttämistä mielessä antamatta sille mitään uutta sisältöä”. Tämä näkemys ei saa kauheasti tukea muistitutkimuksesta. Muistia on tietysti monenlaista, ja sitä voi jaotella monella tavalla. Muistia voidaan jaotella työmuistiin ja pitkäkestoiseen muistiin, jotka toimittavat molemmat omaa osaansa sekä proseduraalisessa että episodisessa muistissa. Proseduraalisella muistilla viitataan siihen, kuinka opimme toimintoja, sekä kehollisia että kognitiivisia taitoja. Toki ne säilyvät sellaisenaan usein muuttumattomana, kuten tämän sutran kootuissa selityksissä usein väitetään. Esimerkiksi, kun on kerran oppinut polkemaan pyörällä, niin se liikerata säilyy kehomuistissa. Tai kun on kerran oppinut lukemaan, kirjoittamaan, ja laskemaan peruslaskutoimituksia, niin ne taidot voi aina palauttaa mieleensä – jos ei ole joutunut jonkun muistisairauden kouriin. Mutta yleensä, kun puhutaan muistista, niin viitaamme ennemminkin episodiseen muistiin. Episodinen muisto on lyhyt tapahtuma tai tapahtumasarja oman elämämme varrelta, joka ovat jäänyt mieleen palautettavaksi. Mutta tämänkaltaiset muistot tuskin koskaan säilyvät muistissa sellaisenaan.

Muistamisessa ei itse asiassa ole välttämättä kyse niin paljon menneisyydestä kuin ajatellaan. Muistamisessa näyttää olevan paljolti kyse tulevaisuudesta! Nimittäin, kun tutkimuksessa annetaan ihmisten katsoa kuvaa jostain objektista, esimerkiksi banaanista. Kuva saattaa olla katseltavissa  pitkäänkin, kunnes se poistetaan näkyvistä; jonka jälkeen välittömästi pyydetään koehenkilöitä piirtämään kuva paperille muististaan. Suurin osa piirtää sen banaanin, tai minkä tahansa objektin, pienempänä kuin alkuperäisessä kuvassa. Tämä kuvan mittasuhteiden unohtaminen tapahtuu siis käytännöllisesti katsoen sekunnissa! Miksi näin? No, toinen tapa ilmaista asia on sanoa, että ihmiset lähes aina piirtävät ympäristöä näkymään enemmän kuin kuvassa esitettiin. Tähän lienee syynä nimenomaan tulevaisuuden uhkien ja mahdollisuuksien jatkuva ennakointi. Eli me aina tiedostamattakin arvioimme, mitä on lähiympäristössä, nurkan takana, aidan toisella puolella tai rajojen ulkopuolella (boundary extension) jne. (esim. Burgess ym. 2002.)

Broo (2010) jatkaakin, että ”mieli helposti jatkaa puhtaasta muistamisesta uusiin kuvitelmiin”. Joka tapauksessa, on erittäin kyseenlaista onko mitään puhdasta ”kameramuistia” olemassa mielessä. Kun ei näkökenttämme edes tässä ja nyt ole ”kamerankuvamainen”. Näemme vain muutaman asteen näkökentästämme tarkasti, kun taas ylivoimaisesti suurin osa on todella epätarkkaa. Emme vain yleensä pane sitä merkille, koska huomiomme on suuntautunut näkökentän keskelle, mutta asia on helppo testata siirtämällä mentaalinen huomio näkökentän laidoille. Itse asiassa, muistaminen näyttää jopa erottamattomalla tavalla liittyvän nimenomaan kuvitteluun (YS I:9).

Ihmiset, joilla on episodisen mustin kanssa korreloiva aivojen osa nimeltä hippokampus vaurioitunut, eivät yksinkertaisesti kykene kuvittelemaan tulevaisuutta. He eivät esimerkiksi kykene kuvittelemaan itseään lomalla viikon päästä. He eivät muista menneisyyttään, eivätkä pysty kuvittelemaan tulevaisuuttaan. He ovat siis jumissa tässä hetkessä. Mutta sehän kuulostaa hyvältä meditatiivisten harjoitusten kannalta, vai mitä? Eikö meditaation tarkoitus olekin elää läsnä tässä ja nyt? No, kyllä. Mutta ilman muistia ja kykyä kuvitella käytännön elämä on hankalaa, ja käytännössä tällaiset ihmiset ovat tavallistakin riipuvaisempia muista ihmisistä. Eli meditaation tarkoitus ei ole tietenkään menettää kykyä muistaa, tai kuvitella, vaan elää tässä hetkessä, siitä huolimatta, että omaa toimivan mielen. Se, nimeomaan on se haaste!

Episodisista yksittäisistä muistoista taas koostuu ns. autobiografinen eli elämäkertamuisti. Tarkoittaaen, että muistamme yleensä yksittäisiä muistoja suunnilleen kronologisessa järjestyksessä lähes koko elämämme ajalta. Mutta kuten vasta edesmennyt Desikachar huomauttaa kommentaarissaan, on mahdoton tietää onko muisto tosi, epätosi, osittain tosi vai täysin kuvitteellinen? On olemassa myös syndrooma, jonka vallassa ihminen muistaa joka ikisen päivän päätapahtumat koko elämänsä ajalta eli hänellä on superhyvä episodinen muisti. Ja tämä ei ole kivaa, ainakaan näiden suhteellisen harvinaisten tapausten omasta mielestä. He kokevat sen, että he näkevät oman koko elämänsä virtaavan mielessään päivittäin lähinnä tuskallisena. Mutta meille muille onnekkaille elämäkertamuisti toimii vähän kuin wikipedia-sivu. Tosin tässä tapauksessa ”werkkosivu” on ennemminkin kuin hämähäkinverkko hämärässä huoneessa, johon voi tarttua kaikenlaista lähellä olevaa.

Tätä mielessämme olevaa ”omaelämäkertaa” voi verkkosivun tavoin koko ajan muokata, ja huomattavaa on, että myös muut ihmiset voivat vaikuttaa aika paljonkin sinun muistojesi muokkaamiseen, esimerkiksi pelkästään tahallisesti tai tahattomasti johdatelevilla sanavalinnoilla! Nykytiedon valossa väärät muistot ovat iso ongelma esimerkiksi oikeuslaitoksen kannalta. Todistajalausuntojen ehdollinen ”ehkä” muuttuu asianajajien kysymysten alla usein nopeasti ehdottomaksi varmuudeksi. Ja syyttömät ihmiset joutuvat valitettavan usein ehdottomaan vankeuteen – eritoten Yhdysvalloissa. Nykyään on dna-testeillä saatu uutta tietoa useiden tuomittujen syyntakeisuudesta, ja huolestuttavasti Yhdysvalloissa on jopa yli puolet dna-tutkimuksen piiriin päässeistä julistettu väärin perustein tuomituksi! Tuomiothan siis perustuvat yleensä todistajien ”muistamiseen”. Tosiaankin, psykologit ovat tutkimuksissaan havainneet, että n. 25-50 prosentille ihmisiä voi istuttaa mieleen täysin valheellisia muistoja heidän omasta lapsuudestaan johdattelevilla kertomuksilla (esim. Loftus ym. 1996). (Nyt varmaan 99% ihmisistä ajattelee, että he eivät ainakaan kuuluu tuohon joukkoon ihmisiä.) Tällaisessa muistien istuttamisessa jälkikäteen tulevat tietysti eettiset kysymykset äkkiä monimutkaisesti vastaan. Esimerkiksi, koska ajallisesti järjestyneistä episodeista koostuva elämäkertamuistimme paljolti muodostaa henkilökohtaisen identiteettimme – sekä hyvässä että pahassa.

Joka tapauksessa, hippokampus ei vaikuta proseduraaliseen muistiin, eli ihminen jopa täysin ilman hippokampusta yhä muistaa keholliset ja kognitiiviset taidot, jotka on oppinut, ja voi oppia myös uusia taitoja. Mielenkiintoista on, että dementikoille, joilla on vaikeuksia myös proseduraalisen muistin kanssa, on pystytty opettamaan joka päiväisessä elämässä selviämisessä auttavia asioita laulujen avulla. Nimittäin, vaikka vasen aivopuoliskomme prosessoi yleensä sanallista informaatiota, niin musiikki ja myös lauletut sanat prosessoituvat oikean puoliskon kautta.

Muisti liittyy läheisesti myös nukkumiseen (YS:10). Nimittäin, yksi unen tehtävistä näyttää olevan tuoreiden muistojen konsolidaatio ei vahvistaminen yön aikana. Konsolidaatio toimii siten, että aivot vahivstavat joitakin uusia yhteyksiä aivosolujen välillä, samalla aivot myös heikentävät puolestaan joitakin muita muistoja; eli joku meissä tekee tiedostamattamme unen aikana valintoja, mitä kannattaa muistaa ja mitä ei! Tämä on yksi osa nykyisin paljon huomiota saaneesta neuroplastisiteetista eli aivojen muovaamismahdollisuuksista, jota voi tehdä myös tietoisesti ns. tietoisuustaidoilla. Tähän konsolidaatioon liittyy myös unien näkeminen. Emme yleensä muista kuin ne erikoisemmat unet. Mutta unilaboratoriossa, kun on herätelty ihmisiä unirikkaasta vilkeunesta eri vaiheissa yötä, niin on huomattu, että suurin osa unistamme ovat hyvin tavallisen oloisia päivän tapahtumia. Näissä unissa on vähemmän eriksummallisia tapahtumia, jolloin ne eivät myöskään jää mieleemme. Paradoksaalisesti, siis, unet, jotka vahvistavat tuoreita muistoja eivät jää muistiime unina (esim. Revonsuo 2010).

Vyasa kysyy kommentaarissaan, että muistammeko tajunnassamme esiintyvän idean, vai itse objektin tai tapahtuman? Hän vastaa, että tajunnassamme oleva objekti tai tapahtuma on yhdistelmä ulkoista maailmaa ja vastaanottajan mieltä – ja tässä rytäkässä myös syntyvät uudet, ja vahvistuvat vanhat, mielen painaumat (samskaara). Niin kuin muistot voivat  muuttua ja hävitä, niin myös alitajunnan painaumat voivat muuttua, eli tämä tarjoaa terapeuttisen ja voimauttavan aspektin mielen toimintojen käsittelyyn yleensäkin.

Joka tapauksessa, tässä Vyasa ottaa kantaa klassiseen mielen filosofiseen vastakkainasetteluun internalismi vastaan eksternalismi (YS I:7). Tulkitsisin kyseessä olevan internalistisen näkemyksen, koska tajunnassamme näkemämme objekti on yhdistelmä ulkoista ja sisäistä. Toisin sanoen, mielemme muokkaa kaikkea mitä näemme ja koemme. Tässä on siis kyseessä filosofisesta realismista, eli näkemämme ei ole täydellsistä harhaa, vaan sille on vastine ulkomaailmassa. Mutta kyseessä ei ole ns. naiivi realismi, jonka mukaan mielemme, ja mahdollisesti myös muistimme, näyttää meille objektin tai tapahtuman ”just sellaisena” kuin se oli ja tapahtui. Arkiajattelumme on usein naiivia realismia, eli luulemme kaikenlaista mitä mielemme on subjektiivisesti muokannut objektiiviseksi todeksi. Ja muistamisen kohdalla näin näyttää olevan asian laita jopa erityisen paljon.

Miksi Patanjali listaa muistamisen listan viimeisenä mielen toimintona? Koska yleensä listojen ensimmäinen ja viimeinen on helpoin muistaa? Vai yksinkertaisesti vain, koska ensin täytyy olla jotain, eli listan neljä ensimmäistä, mitä muistaa?

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *