sutra 1:14

Posted on

sa tu dīrgha-kāla-nairantarya-satkārāsevito dr̥ḍha-bhūmiḥ 14

  1. Ja lujaperustuksista on se, mikä on pitkäaikaista, keskeytymätöntä ja antaumuksellista.

Kun harjoitus on lujan perustan varassa, se johtaa johonkin. Patanjalin mukaan lujan perustan luovat pitkäaikaisuus, keskeytymättömyys ja antaumuksellisuus. Pitkäaikaisuus on tietysti suhteellinen käsite. Esimerkiksi kuusi kuukautta ei ole vielä kovin pitkä aika joogan harjoittelussa, mutta tuo aika oli itselleni eräänlainen vedenjakaja joogaan liittyvien elämän valintojen suhteen. Esimerkiksi kolme vuotta on jo sen verran, että sitä voi jo kutsua sitoutuneisuudeksi, ja siinä vaiheessa aloin itse ohjaamaan joogaa ”koska pyydettiin”. Noin 45 vuotta ovat kokeneimmat länsimaalaiset astangajoogan harjoittelijat harjoitelleet, ja se on jo aika pitkä aika. Oma intialainen opettajani ”Masterji” Vishvanath alkoi harjoittelemaan 1960-luvun alussa 12-vuotiaana enonsa Pattabhi Joisin johdolla.

Toki joogan hyötyjä voi huomata jo yhdessä päivässäkin. Itselläni ensimmäinen vaikutus oli fyysinen. Alkeiskurssin ensimmäisenä iltana sain elää ilman tiettyjä kipuja, joihin olin jo tottunut. Ajattelin: ”Vau! Tätä täytyy tutkia enemmän!” Aloin harjoittelemaan 3-4 kertaa viikossa ja kuuden kuukauden päästä aloin huomata psyko-emotionaalisia vaikutuksia, jotka laskin joogan ansioksi.  Sen takia, siinä vaiheessa joogasta tuli omalla kohdallani pääharjoitus – kamppailulajit, joiden parissa olin taistellut (lähinnä itseni kanssa) kymmenen vuotta, saivat jäädä. Aloin harjoitella astangajoogan asanaharjoitusta guruji Pattabhi Joisin suositteleman ”reseptin” mukaan eli 5-6 kertaa viikossa. Päätin antaa harjoitukselle mahdollisuuden, siis, niin kuin itse asian ilmaisen. Olin utelias näkemään, mitä tuleman pitää? Samasta syystä meillä annetaan alkeiskurssilla 50%:n alennus kuukausikortista, tarkoituksena sitouttaa ihminen kokeilemaan edes kuukauden ajan vähän aktiivisempaa harjoittelua. Kuukaudessakin voi jo huomata merkittäviäkin asioita.

Mutta vuosimäärä ei välttämättä kerro paljon. Yksi voi harjoitella joka päivä, jolloin se on elämäntapa; toinen taas kolme kertaa viikossa, joka on se määrä mitä suositellaan yleensä kaikkien harjoitteiden suhteen, jos haluaa edistyä; ja kolmas ”treenaa” kerran viikossa, joka voi toimia oheisharjoitteena jollekin muulle, tai tapana saada vain kerran viikossa lihakset kipeäksi. Täten, on olemassa innokkaita, hyvin innokkaita ja kiihkeän innokkaita harjoittajia (YS I:21). Sen, joka harjoittelee joka päivä, kohdalla voi jo ainakin puhua keskeytymättömyydestä. Voisikin sanoa, että parempi 15 minuutin harjoitus kerran päivässä kuin 1,5 tunnin harjoitus kerran kuussa. Gregor Maehle mainitsee kommentaarissan, että joidenkin ihmisten joogaharjoitus on ”jojoharjoitus”, eli he lopettavat, aloittavat, lopettavat, aloittavat… Lohduttavana puolena tietysti on, että aina voi aloittaa uudestaan. Aina kannattaa aloittaa uudestaan.

Joogaharjotuksesta puhutaankin usein vertauskuvallisesti, että se on kuin pistäisi rahaa pankkiin – se kasvaa korkoa. Ja jos tulee keskeytys, niin koskaan ei joudu aloittamaan uudestaan ihan alusta, vaan menneestä harjoituksesta on aina hyötyä, vaikka ei välttämättä kaikki sujukaan heti parhaalla mahdollisella tavalla.

Bhagavad Gitan (6.43-45) mukaan joogan edistysaskeleet säilyvät myös elämästä toiseen elon kiertokulussa, toisin kuin aineelliset asiat. Moraalifilosofi Alistair MacIntyre (2004) onkin tehnyt, Aristotelesta seuraten, jaottelun hyviin ulkoisiin asioihin ja hyviin sisäisiin asioihin. Hyvät ulkoiset asiat, kuten lämmin koti, tai ruoka, tai kulttuurihyödykkeet ovat aidosti hyviä asioita. Mutta niitä on aina rajallinen määrä maailmassa, joten kaikille ei käytännössä riitä kaikkea yhtä paljon. Sisäisesti hyvät asiat taas, kuten esimerkiksi joogaharjoituksen subjektiivisesti hyvät tuntemukset ovat sisäisesti hyviä asioita, ja niiden määrä voi kasvaa rajattomasti, eikä oma hyvä olo ole koskaan muilta pois, vaan sisäisesti hyvien asioiden laadullinen ja määrällinen kasvu voi teoriassa tapahtua jopa kaikilla ihmisillä yhtä aikaa. Toisin on ulkoisesti hyvien asioiden laita, rajallisessa maailmassa.

Kesketymättömyydellä ei kuitenkaan viitata pelkästään muodollisiin asento-, hengitys- ja meditaatioharjoituksiin, vaan myös joogamaton ulkopuoliseen elämään. Kaiken aikaa voi pyrkiä keskittymään siihen mitä tekee. Kaiken aikaa voi pyrkiä olemaan tietoisesti läsnä, vaikka ei tapahtuisikaan mitään erityistä tässä ja nyt. Kaiken aikaa voi pyrkiä hengittämään laadukkaasti. Kaiken aikaa voi pyrkiä pitämään hyvän, vaivattoman ja luonnollisen asennon kehossaan (esimerkiksi Alexander-tekniikan periaatteita soveltaen). Kaiken aikaa voi olla kiitollinen elämälle hyvistä asioista – sekä sisäisistä että ulkoisista – esimerkiksi mahdollisuudesta harjoitella joogaa, se kun ei ole itsestäänselvyys kaikissa kulttuureissa. Kaiken aikaa voi tehdä mielessään jotain meditaatioharjoitusta myös arkiaskeraiden lomassa (esim. YS I:28 ja I:39). Kaiken aikaa voi pyrkiä viljelemään myötätuntoa ja ystävällisyyttä (YS I:33). Jos taas itseä ahdistaa liikaa, niin aina voi pyrkiä pohtimaan ahdistuksen syyn vastakohtaa (YS II:33). Kaiken aikaa voi pyrkiä terävöittämään erottelukykyään (ks. esim. YS II:5 ja II:17). Kaiken aikaa voi pyrkiä samaistumaan olemaan se, jonka havaintokentässä kaikki subjektiiviset kokemukset nousevat (YS I:2-3). Bhakti-näkökulmasta katsottuna, kaiken aikaa voi omistaa tekemisensä tulokset jollekin korkeammalle (YS I:23). Ja oma lukunsa on tietysti yama– ja niyama-periaatteet, joita jokainen voi päivittäin pyrkiä soveltamaan omassa elämässään.

Tätä voi avata vielä myös jatkaen sutran 12 aiheesta ”harjoitus ja takertumattomuus, ja niiden suhde”. Yksi tapa havainnollistaa niiden suhdetta löytyy Kashmir Shaiva-teos Vijnanabhairavan säkeestä 129, jossa takertumattomuus kuvataan kykynä irrottaa huomio asioista, jotka häiritsevät ”mielen rauhaamme”; ja sen sijaan suuntaamalla huomio asioihin, jotka lisäävät mielenrauhaa esimerkiksi joogaharjoitus itsessään. Eli tässä nämä taas näyttäytyvät saman kolikon kahtena eri puolena, ja tuota kolikkoa voi käännellä päivittäin tekemällä valintoja – ”mihin suuntaan huomioni?”. Ja em. teoksen seuraavassa säkeessä jatketaan, että harjoituksen ei ole hyvä olla ”vain” mekaanista toistoa, josta pääsemmekin antaumuksellisuuteen.

Antaumuksellisuuteen tuli itse asiassa jo viitattua ylläolevan kappaleen luettelossa erilaisista mahdollisuuskista tehdä harjoituksestaan keskeytymätön. Sekä kiitollisuus mahdollisuudesta harjoitella että työnsä, tekonsa ja harjoituksensa hedelmien omistaminen jollekin korkeammalle ovat nimenomaan antaumuksellisuutta.

Tulee mieleeni opettavainen tarina: Olipa kerran Shivaratri (”Shivan yö” eli yksi hindujen suurimmista vuosittaisita juhlapyhistä), ja neljä joogia olivat päätyneet yhdessä matkaamaan wanhaan hylättyyn Shiva-temppeliin vuoristossa. Nämä neljä joogia kaikki edustivat eri suuntausta. Yksi oli hathajoogi, ja hän tunsi ylemmyydentuntoa muihin nähden koska hänellä oli ”tieto”, että valaistumiseen tarvitaan ehdottomasti kehon ja mielen puhdistavia asento- ja hengitysharjoituksia. Toinen oli jnanajoogi, ja hän tunsi puolestaan ylemmyydentuntoa suhteessa muihin, koska hänellä oli ”tieto”, että valaistumiseen tarvitaan ehdottomasti oppineisuutta, meditaatiota ja niiden tuomaa erottelukykyä. Kolmas oli karmajoogi, ja hän taas tunsi ylemmyydentuntoa muiden suuntausten edustajien keskuudessa, koska hänellä oli ”tieto”, että valaistumiseen tarvitaan ehdottomasti hyviä tekoja sekä vapaaehtoistyötä – ja paljon. Neljäs oli bhaktijoogi, joka myös tunsi ylemmyydentuntoa kaikkia matkakumppaneitaan kohtaan koska hänelläkin oli ”tieto”, että valaistumiseen tarvitaan ensisijaisesti omistautumista Jumalalle ja paljon bhajaneita.

He olivat kaikki, omalla tavallaan, harjoitelleet pitkäkestoisesti, keskeytymättömästi ja antaumuksella, mutta vieläkään heidän ishtadeevata Shiva ei ollut ilmestynyt, jota he kaikki pitivät valaistumisen tärkeimpänä ulkoisena merkkinä – unio mystica. Heissä kaikissa oli vuosien varrella patoutunut pettymyksen tunne, kun harjoitus ei ollut vieläkään tuottanut toivottavaa tulosta. Nyt he olivat päättäneet todella panostaa tähän yhteen yöhön, jolloin suositellaan oltavaksi pystyasennossa, läpi yön, koska se on enemmän kuin hyödyllistä kundaliniin nostamiseksi – toinen valaistumisen ”varma” merkki. No, reitti oli vaikeakulkuinen, matkanteko sujui patikoiden hitaasti; onneksi maisemat olivat kauniita. Mutta taivaalle alkoi kerääntymään pilviä, jotka olivat tummempia kuin Kali, ja tuulikin yltyi. Juuri kun he pääsivät vuorenhuipulle ja saivat pienen jo hylätyn pyhätön silmiinsä – joka oli vain pieni katos, jonka alla Shivalinga – niin taivas totaalisesti repesi. Neljä joogia kiiruhtivat pienen katoksen alle, nojautuen alttarin ylle, toisiinsa painautuen suojautuakseen rankkasateelta ja viheliäiseltä tuulelta. Ja sillä hetkellä tapahtui mystinen valoilmiö, jonka keskeltä ilmaantui Shiva. Neljä joogia ihmettelivät kukin mielessään, että miksi juuri nyt tällaisen hieman nolona hetkenä? Shiva, lukien heidän ajatuksensa, totesi, että ”vihdoinkin te neljä typerystä olette lyöneet viisaat päänne yhteen”.

(Tämä on ulkomuistista muokattu versio tarinasta, jonka on kertonut Jaggi Vasudev alias Sadhguru, joka itse koki ensimmäisen merkittävän mystisen kokemuksensa kuuluisalla Chamundi-kukkulalla Mysoressa. Sitä ennen hän ei ollut omien sanojensa pätkääkään kiinnostunut henkisyydetä, eikä ollu tehnyt mitään harjoituksia – tässä elämässä. Joka tapauksessa hänen ”tämä elämänsä” muuttui täysin, ja nykyään hän opettaa kaikenlaisia joogaharjoituksia.)

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *