sutra 1:15

Posted on

dr̥ṣṭānuśravika-viṣaya-vitr̥ṣṇasya vaśīkāra-saṁjṇā vairāgyam 15

15. ”Takertumattomuus” on nähtyjä ja kuultuja kohteita janoamattoman hallitseva tietoisuus.

Käsiteltyään mielen hiljentämisen aktiivisempaa osapuolta parin sutran verran Patanjali tarttuu nyt sen passivisempaan ilmentymään eli takertumattomuuteen (vairaagya). ”Nähdyt kohteet” viittaavat asioihin, joista on omakohtaista kokemusta esimerkiksi aistinautinnot, joita on kokeiltu. ”Kuullut kohteet” taas viittaavat asioihin, joista ei ole ainakaan vielä omakohtaista kokemusta, mutta joista on kuultu tai luettu. Uskonnollisessa ja henkisessä kirjallisuudessa on paljon tällaisia kohteita, joita suurin osa ei ole nähnyt tai kokenut, esimerkiksi ”taivas” tai ”valaistuminen”. Kun takerrutaan ”kuultuun kohteeseen” ei varsinaisesti edes takerruta siihen, mihin sana viittaa (esimerkiksi taivas tai valaistuminen), koska se on mahdotonta, kun ei siitä ole kokemusta. Pikemminkin takertuminen tapahtuu oman mielen värjäämään käsitykseen taivaasta tai valaistumisesta. Vairaagya-sanan yksi käännös onkin nimenomaan ”värjäämättömyys”. Ja kuten Gregor Maehle huomauttaa tämän sutran kohdalla, niin halu valaistua on itsessään valaistumisen este, koska valaitutumisen ennakkoehto on takertumattomuus nähtyihin ja kuultuihin kohteisiin.

Vaachaspati Mishra jakaa takertumattomuuden tasoihin; käyden tämän sutran kohdalla neljä näistä läpi, ja jättäen viidennen seuraavaan sutraan. Ensimmäinen taso on ”takertumattomuuden yritys”. Ensimmäinen askel muutoksessa on usein tietoiseksi tuleminen. Tässä yhteydessä esimerkkinä voisi toimia halu irtautua riippuvuudesta. Ensin täytyy olla halu irrottautua. Sen jälkeen alkaa yritysten asteittainen ja vaiheittainen onnistuminen.

Toinen taso on ”erottava takertumattomuus”. Tällöin pystyy tekemään eron todella ongelmallisten ja vähemmän ongelmallisten riippuvuuksien välillä. Jooga itsessään on hyvä esimerkki vähemmän ongelmallisista riippuvuuksista. Mehän usein tulemme, itse asiassa, riippuvaiseksi esimerkiksi asentoharjoituksesta. Erityisen helppo tämä on huomata, kun on sairas tai loukkaantunut, kuinka vaikea voi olla jättää harjoituksia välistä. Silloin voivat auttaa mielikuvat!

Vaikka joogasta usein puhutaan mielen harjoituksena, niin harvemmin asentoharjoitusten yhdeydessä puhutaan ns. mielikuvharjoittelusta. Neuroanatomisesti samat aivoalueet aktivoituvat, kun ajattelemme tekevämme tai fyysisesti teemme jotain liikunnallis-kinesteettista toimintoa. Esimerkiksi voit testata tämän merkitystä kuvittelemalla kirjoittavasi nimikirjoituksesi sillä kädellä, jolla sen yleensä kirjoitat; ja kuvittele sen jälkeen raapustavasi nimesi ”väärällä” kädellä. Huomaat varmasti eron! Pascual-Leone ym. (1995) tekivät mielenkiintoisen tutkimuksen fyysisen ja mentaalisen pianonsoiton harjoittelun tulosten eroavaisuuksista. Kaksi ryhmää harjoitteli pianoa kaksi tuntia päivässä, mutta toinen ryhmä vain mielikuvissaan. Neuroplastiset muutokset motorisessa aivokuoressa olivat hyvin samankaltaiset viiden päivän jälkeen. Ja myös aktuaaliset soittotulokset olivat samantasoisia. Mutta viidennen päivän jälkeen fyysisesti harjoitteleva ryhmä alkoi kehittyä nopeammin. Ehkä vielä uskomattomampaa on, että tämä toimii myös voimaharjoittelussa. Nimittäin, kaksi ryhmää jotka tekivät sormivoimaa lisääviä harjoituksia, mutta toinen ryhmä vain mentaalisesti tuotti myös samansuuntaisia tuloksia. Siinä ajassa missä fyysisesti voimaa harjoitelleet lisäsivät voimiaan 30%; pelkästän mielikuvaharjoittelua käyttäneet lisäsivät myös voimaa 22%! Tämä kannattaa muistaa, kun ei ole kykeneväinen syystä tai toisesta harjoittelemaan fyysisesti. (Minun oli tarkoitus tuoda tämä esille jo viime sutran kohdalla, mutta unohdin.)

Mutta takaisin tämä sutran tasoille; kolmas sellainen on ”yhden aistin takertumattomuus”. Yhdellä aistilla viitataan mieleen, sillä  joogafilosofiassa se lasketaan yhdeksi aistiksi, joka samalla suodattaa ja yhdistää muiden aistien antaman informaation yhdeksi koherentiksi kokonaisuudeksi. (Tai vielä tarkemmin sanottuna, silmäsi eivät näe, eikä edes visuaalinen aivokuoresi näe; vaan  näköhavainto tapahtuu mielessä vasta, kun visuaalinen aivokuori on lähettänyt aisti-informaation eteenpäin.) Joka tapauksessa, ”tällä tasolla” harjoittaja elää liiankin suuressa määrin sisäisen aistinsa eli mielen pauloissa. Varsinkin tutkijoiden ja filosofien joukosta löytyy osuvia tyypillisiä esimerkkejä tällaisesta.

Neljäs taso on ”hallitseva tietoisuus”. Tässä vaiheessa harjoittajan ei tarvitse enää ponnistella halujen kanssa ja tämä on todellista takertumattomuutta. Hän on siis harjoitellut tietoisuustaitoja, sanan laajassa merkityksessä, siinä määrin ja laaduin, että taito alkaa olemaan hallussa!

Intialaiset juuret omaava, mutta kanadalainen filosofi Ranganathan (2010) nostaa kommentaarissaan tässä esille hienovaraisen erottelun halu(ama)ttomuuden ja takertumattomuuden välillä. Usein tulkitaan takertumattomuuden tarkoittavan sitä, että ihmisellä ei ole enää mitään haluja. Jos kuitenkin elämä jatkuu, niin on täysin luonnollista, että keho-organismilla toki lienee yhä tarpeita. Ja kun keholla on tarpeita, niin ne nousevat luonnollisten halujen muodossa. Jos henkilöllä on hallitseva tietoisuus, käyttääksemme em. teknistä termiä, niin voiko hän yhä nauttia halujen tyydyttämisestä? Sanoisin, että voi. Mutta takertumaton yksilö ei jää kaipaamaan aistinautintoa kehon luonnollisten tarpeiden tyydyttämisen jälkeen. Toisin sanoin, hallitseva tietoisuus ei siis himoitse tai ahnehdi mitään, koska ei ole enää takertunut. Hän voi siis halutessaan myös kääntää selkänsä mille tahansa objektille ilman ongelmia, vaikka keho sillä hetkellä luontojaan haluaisikin sitä, jos ko. henkilöllä on muita kehon haluja painavampia syitä kääntää huomionsa muualle. Tai kun hän haluaa vain testata, että vieläkö hänellä on hallitseva tietoisuus hallussaan. Täten, kehon halut eivät ohjaa ”kulkuneuvoa”, vaan tietoisuus tekee päätökset, siitä mihin huomio kulloinkin suunnataan eli ”häntä ei heiluta koiraa”, niin kuin sanonta kuuluu.

Karmateorian näkökulmasta voisi vielä jatkaa, että ihmisellä voi olla myös piilevänä jokin takertumisen alttius, joka ei vain tällä hetkellä, tässä elämässä ilmene, mutta on odottamassa vuoroaan ”karma-varastossa”. Tässä yhteydessä voisi myös nostaa esiin Veedisen dharmateorian, jonka alkuperänä usein pidetään ”Manun lakia”, joka on yhteiskunnallinen ja eettinen ohjekirja (Radhakrishnan 2014). Tämä teos suosittelee yleisohjeena, että vain oman dharman eli velvollisuuden vastaiset halut ovat niitä todella haitallisia haluja. Sama ajatus löytyy myös Bhagavad Gitasta, että on parempi hoita oma osuus huonosti, kuin jonkun toisen osuus hyvin. (Tosin tuohon sisältyy tietysti rajaton määrä eri näkökulmia, joiden kantilta sitä voisi pohtia, että onko todella näin?)

Takertumattomuus liittyy olennaisella tavalla myös vapaan tahdon-kysymykseen, jota käsittelin jo aiemmin (YS I:5). EEG-laitteilla tehdyt, niin sanotut, Libet-kokeet ovat antaneet viitteitä, että päätös liikuttaa kehoaan tapahtuu aivoissa ennen kuin päätös nousee ihmisen tajuntaan. Näitä kokeita on myös kumottu, kuten jo totesin. Esimerkiksi Alfred Mele on Libet-kokeiden äänekäs kriitikko, ja hän johti vastikään neljän vuoden poikkitieteellisen vapaa tahto-tutkimusprojektin. Projektissa oli mukana mielen ja uskonnon filosofeja sekä kognitio- ja neurotieteilijöitä. Projektin aikana päästiin tekemään entistä tarkempia EEG-mittauksia – suoraan aivoista, eikä siis päänahalta kuten yleensä. Nimittäin, kun jollekin tehdään ”päänavaus” aivoihin suuntautuvan kirurgian takia, niin hän saattaa olla kykeneväinen toimimaan koekaniinina myös Libet-kokeissa. Tällöin EEG-laitteen anturit voidaan kirjaimellisesti asentaa suoraan aivoihin, ja potilas saattaa viettää jopa pari viikkoa sairaalapedissään, anturit aivoissaan, mutta tajuissaan. Tässä tilassa, potilaan kanssa on pelattu peliä, jossa on pieniä rahapanoksia ja pelin henki on nostaa jompi kumpi käsi – ja vastapeluri yrittää arvata kumman käden toinen nostaa nostamalla oman käden samalla hetkellä. Täten on saatu entistä vakuuttavampaa dataa, että laite pystyy tosiaan ”ennustamaan” kumpi käsi nousee. Tämä sopii täysin yhteen klassisen Samkhya-joogafilosofian kanssa eli näkijä vain passiivisena havainnoi kuinka keho toimii. Ja samalla voi saada näköpiiriinsä myös sen pahamaineisen egon, sillä joku minätunto meissä ottaa omistajuuden, että ”minä päätin nostaa oikean (tai vasemman) käden”. Mutta tälläkään ei vielä kauheasti oli tekemistä moraalin kanssa, johon vapaa tahto yleensä ”orgaanisesti” sidotaan.

Toisaalta osa yhä uskoo, että meillä vähintäänkin on vapaa veto-oikeus impulssiemme suhteen mysö edellisen kaltaisissa kokeissa. Eli emme voi valita impulsseja tehdä tai sanoa jotain, mutta voimme olla toteuttamatta impulssia. (Haluasinkin itse päästä koekaniiniksi Libet-kokeeseen, tavoitteena nostaa aina toinen käsi, kuin mitä alkuperäinen impulssini ”haluaisi tehdä”.) Tämä liittyy suoraan takertumattomuuteen. Nousee halu, mutta päästämme irti – ja mahdollisesti teemmekin toisin.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *