sutra 1:17

Posted on

Vitarka-vicārānandāsmitā-rūpānugamāt saṁprajñātaḥ 17

17. Koska se seuraa tarkastelun, pohdinnan, autuuden ja (yksilöllisen) minätunnon muotoa, se on tiedostava.

Seuraan yleensä itse sutran suomennoksessa suoraan Broon (2010) käännöstä, jonka kanssa käyn keskustelua joka tapauksessa. Mutta tässä poikkean tästä kaavasta hieman, kun Broon käyttämä ”itsetunto” on  sikäli sopimaton suomenkielen sana tähän asiayhteyteen. Tätä sutraa tulkitaan muutenkin todella monella tavalla; ja tämän suhde sutriin 42-44 on hieman epäselvä. Usein tämä tulkitaan niin, että tässä puhutaan neljästä eri tasoisesta  kohteellisesta syventymisestä (samaadhi). Patanjali kyllä mainitsee tässä sanan kohteellinen (samprajnaatah), mutta ei nimenomaisesti syventymistä (samaadhi), joka saattaa tietysti johtua sutratekstin tiiviistä muodosta.

Joka tapauksessa, kaikki eivät allekirjoita sitä, että kyseessä olisi varsinaisesti syventyminen (samaadhi), koska ensimmäisessä rima tuntuu olevan ”liian” alhaalla, kun ajatellaan meditatiivista jatkumoa dhaarana-dhyaana-samaadhi, jotka seuraavat toisiaan. Vitarka käännetään jonkin ulkoisen kohteen joko yksityiskohtaisena tarkasteluna tahi loogisena ja/tai analyyttisena ajatteluna. Nimittäin, jos siis ajattelee prosessia dhaarana-dhyaana-samaadhi jatkumona, niin se aina lähtee liikkeelle keskittymisestä (dhaarana), ja monilla myös jää siihen. Mutta jos keskittyminen onnistuu, niin se muuttuu meditatiiviseksi tilaksi, jossa kaikki muu kohdetta lukuunottamatta unohtuu. Ja meditatiivinen tila kestää riittävän pitkään muuttuen tarpeeksi syväksi, niin meditoija unohtaa täysin itsensä ja vain kohde loistaa esille. Tosin, edistyneellä harjoittajalla nämä jatkumon vaiheet voivat edetä hyvinkin nopeasti keskittymisestä syventymiseen.

Tämän voisi siis lukea myös laajemmin ja käsitteiden osalta orgaanisemmin kohteellisen keskittymisen – josta mahdolliseen syventymiseen tai kiinnitymiseen (ks. YS III) meditaation kautta – eri vaiheiden laadullisena kuvauksena. Tällä tavalla tulkittuna tätä voi verrata länsimaisen psykologian käsitteeseen flow (tai zone) eli virtauskokemus, jossa voidaan spontaanisti saavuttaa erilaisia syvyysasteita, mutta seuraavaa vaihetta ei voi pakottaa. Flow selvästi kuvausten perusteella viittaa samaan kuin meditatiivisten kokemusten erilaiset ilmentymät eli yhteisinä tekijöinä on mm. oman persoonallisen minuuden täydellinen unohtaminen ja jopa täydellisen ykseyden kokeminen ympäristön kanssa, mutta vähintäänkin se on syvä keskittymisen tila, jossa huomio virtaa vain  tekeillä olevaan toimintaan (Csikszentmihalyi 2004). Toisin päin ajateltuna, meditaation voi määritellä flow-kokemukseen pääsemisen tietoisena harjaannuttamisena.

Joka tapauksessa, tässä voi lukea jokaisen vaiheen ainakin kahdella vaihtoehtoisella tavalla. Joko niin kuin Broo, että ”tarkastelu” (vitarka) on syventymistä karkeaan kohteeseen eli fyysiseen esineeseen; ja ”pohdinta” (vichaara) puolestaan keskittymistä hienojakoiseen kohteeseen. Tämä jälkimmäinen voisi olla esimerkiksi mikä tahansa kohde mielessä, perinteisesti yleensä mantra, koska mieli on hienojakoisempi osa luontoa verrattuna materiaan.

Toinen tapa lukea tämä on löytyy sekä Bangali Baban (2010) että J.H. Woodsin (2007) käännöksistä Patanjalin ensimmäisen tulkitsijan eli Vyasan kommentaarista. He lukevat eron enemmän laadulliseksi kuin, että kohteena olisi erilainen objekti eli joko karkea (gross) tai hienovarainen (subtle). Näin ollen, ensimäinen vaihe (vitarka) olisi keskittymisen kohteen analyyttista tarkastelua, eli kohteen objektiivista tai intersubjektiivista karkean tason kokemista vähän samaan tapaan kuin kuka tahansa tieteellinen tutkijakin tekee (vrt. Ranganathan 2008). Toinen vaihe (vichaara) taas olisi hienovaraisempi kohteen subjektiivisempi kokeminen ilman ajattelua, ja mahdollisesti kohteen essenssin oivaltaminen tai kohteen näkeminen ainutlaatuisena ilmentymänä. Täten vitarka olisi enemmän yleistävää ja vichaara taas herkempää näkemystä kohteen aintulaatuisuuteen.

Tätä voi havainnollistaa poimimalla esimerkin psyologisesta eläintutkimuksesta. 1900-luvun alkupuolella vielä katsottiin vielä ihan yleisesti eläimiä vain ikään kuin koneena. Esimerkiksi koira saadaan aina kuolamaan tietyn virikkeen laukaisemana, kuten Pavlov todisti. Kunhan se stimulus toistetaan tarpeeksi monta kertaa ennen ruokailua, niin kyllä siinä ehdollistumia syntyy. Mutta nykyään yhä useampi tutkija näkee eläimet yksilöinä eli tuntevina ajattelevina olentoina, joilla on oma ainutlaatuinen persoonallisuus, jolloin myös eettiset säädokset tutkimusten suhteen ovat kiristyneet, vaikka vieläkin on varmasti parantamisen varaa. Eli eläimen voi nähdä vain viettejä seuraavana olentona; tai ajattelevana olentona, joka voi tehdä ainutlaatuisia lajikumppaneistaan poikkeaviakin ratkaisuja. Jokainen enemmän kissojen kanssa tekemisssä ollut tietää, että tämä on mahdollista. Ja jopa kärpästen tutkimisessa on saatu huomata, että niiden käyttäytymisen ennustaminen on todella vaikeaa hyvinkin rajoitetuissa olosuhteissa eli vangittuina ”koekärpäsinä”. (esim. Viitala 2004.)

Kolmas taso on aananda, joka on myös hankalasti kääntyvä termi. Sitä on käännetty ainakin muodoissa ”autuus” ja ”spontaani ilo, ihastus, hurmio, riemu tai onnellisuus”. Tämän voi samoin lukea kahdella tavalla tässä yhteydessä. Voidaan siis keskityttyä autuuden tai spontaanin ilon tunteeseen, jos ja kun se noussut harjoitusten myötä. Tai jopa ennen kuin se on spontaanisti noussut, eli varsinkin buddhalaisuudesta löytyy meditaatiotekniikoita, jossa yritetään muistaa joku kerta, kun on tunnettu autuutta tai iloa, ja sitten pyritään tuntemaan se tunne uudestaan kehossa. Toisaalta taas, tämän voi myös lukea enemmän laadullisena osana prosessia, joka ei välttämättä ole erillinen keskittymisen kohde, vaan yksi huomionarvoinen subjektiivisesti koettu laatuisuus, joka nousee prosessin aikana.

Vaachaspati Mishra tuo esille tajunnantutkimuksen kannalta mielenkiintoisen tulkinnan tästä. Intialaisessa filosofiassa yleensäkin usein puhutaan subjektiivisen kokemisen kolmesta elementistä eli koettu kohde (objekti), kokeminen (tajunta) ja kokija (subjekti). Vitarka ja vichaara olisivat tätä jaottelua seuraten koettu kohde karkeassa ja hienovaraisessa muodossaan. Aananda taas olisi nimenomaan kokemista eli tajuntaa, ja nimenomaan tajunnan kokemista omana ilmiönään, joka tekee siitä autuasta. Ja tajunnan hienovaraisin muoto on se mistä kaikki subjektiivinen kokemus nousee eli asmitaa. Tämä taas olisi yksilöllisyyden tunne, joka syntyy puhtaan näkijän (purusha) ja buddhin eli tajunnan välillä. Tämä identifikaatio tapahtuu automaattisesti – ja todella nopeasti – luoden tunteen itsenäisestä minuudesta tai agentuurista, niin kuin mielen filosofiassa hienosti sanotaan, tarkoittamatta pelkästään James Bondia ja hänen kollegoitaan. Nykyinen neurotiede todellakin kyseenalaistaa tämän minuuden agentuurin eli kyvyn toimia tai tehdä päätöksiä ”itsenäisesti ja vapaasti”, vaikka sillä eittämättä on vähintäänkin illuusio vapaasta tahdosta (ja tämä sopii sinänsä mielenkiintoisella tavalla yhteen puhtaan samkhya-filosofian kanssa).

Asmitaa käännetään myös monella tavalla eli rakkaalla lapsella monta nimeä, onhan kyse ”minusta”. Puhtaasta ”Minä-Olen”-tunteesta on englanniksi käytetty ainakin termejä ego, individuality, (pure) I-am-ness, (pure) I-sense, feeling of identity, individual-in-unity, sense-of-personality, consciousness of being one with oneself. (Eli ”ego” tässä yhteydessä hieman eri merkityksessä kuin puhekielessä tai freudilaisuudessa.)

Puhdas minätunto on siis se luonnon ilmentymä (fenomeeni), joka on kaikista lähimpänä purushaa (tai aatman) eli todellista itseä, joka pyritän oivaltamaan ei-fenomenaalisesti. Venkateshanadan (2011) ”advaita vedanta-linssien” läpi tehdyssä kommentaarissa tuodaankin esille Ramana Maharshin popularisoima self-enquiry-harjoitus, joka onkin alkuperäisnimeltään aatma vichaara, joka Broon käännöstä seuraten olisi suomeksi ”itse pohdinta”. Tämä alkaa usein kysymyksellä: Kuka Minä Olen? Tämä harjoitus on helppo ymmärtää väärin eli karkeassa analyyttisessa muodossa vain sen asian tarkasteluna, että mistä rooleista ja fyysisistä sekä psykologisista ominaisuuksista tämä minuus muodostuu. Tämä olisi vitarka-tasolla tehtyä ”itse pohdintaa”, eli tällöin harjoitus ei varsinaisessa transformatiivisessa muodossaan ole vielä edes alkanut.

Venkateshananda hahmottaa tätä sutraa nimenomaan meditaatioharjoituksen kautta, jossa on selkeästi aatma vichaara-vaikutusta. Ensin tarkastellaan mieleen tulevia ajatuksia, ja loogisesti (vitarka) todetaan, että onko noussut ajatus keskittymisen kohde vai ei?  Jos ei, niin siitä päästetään ajatuksesta irti. Sitten saattaa nousta esiin kysymyksiä, kuten ”kuka meditoi?”, ”kuka lausuu mantraa?”, ”kenellä on tämä tunne?” jne. Kun kysymys nousee kerran, niin sitten jäädään vain katsomaan. Vain katsomaan. Tähän vaiheeseen kuuluu myös oivallus, että minä en ole tämä tunne, vaan minussa on tämä tunne! Ja kun negatiivinen tunne tai kaavamaisesti toistuva ajatusketju lakkaa häiritsemästä, vaikka se olisi läsnä, niin sen tunteen tai ajatuksen alta loistaa autuus (aananda). Tällöin nousee ennen pitkää kysymys ”kuka on tämän autuuden kokija?” Minä Olen (asmitaa). Tämän jälkeen tarvitaan harjoituksen ja takertumattomuuden lisäksi myös jonkin korkeamman armoa tai suosiota (grace), jotta viimeinen vaihe eli todellinen itseoivallus voi tapahtua. Jos harjoitus on ikään kuin oveen koputtamista, niin viimeisessä vaiheessa pitää jäädä vain odottamaan. Vain odottamaan. Ja sufirunoilija Rumia mukaillen ”olen koputtanut, ja koputtanut, ovi avautuu, ja huomaan, että olen kaiken aikaa koputtanut sisäpuolelta”.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *