sutra 1:19

Posted on

bhava-pratyayo videha-prakr̥tilayānām 19

19. Ruumiittomien ja prakritiin sulautuneiden on synnynnäinen havainto.

Tämän sutran suomennos on hieman kryptinen (Broo 2010). Mutta ehkä se sopii tähän, kun puhutaan ”tuonpuoleisista” asioista. Broo tuo esille, että yksi Patanjalin teoksen suosion syy on sen ”filosofisuus ja tieteellisyys”. Broo kuitenkin toteaa, että ei tuo väite filosofisuudesta ja tieteellisyydestä pidä täysin paikkaansa, koska tässä puhutaan myös ”yliluonnollisista ja uskonnollisista” asioista. Sanoisin, että yleensäkin voisi puhua jopa massiivisesta väärinkäsityksestä sen suhteen, että mikä joogasutrassa on ”yliluonnollista” ja mikä ei? Se varsinainen yliluonnollinen substanssi nimenonmaan on tavallaan koko ajan tämän mielen filosofisen ja metafyysisen klassikon aiheena, tai ainakin tähtäimenä, nimittäin purusha (tietoisuus, näkijä, absoluuttinen subjekti).

”Yliluonnollinen”  on toki hankala sana. Sitä yleensä käytetään vailla suurempaa ajatusta kuvaamaan asioita, joita ei nykyinen tiede pysty selittämään – ainakaan vielä. Patanjalin samkhya-jooga viitekehyksessä, jossa on dualistinen henki ja luonto-maailmankuva, tuo henki eli purusha, jos joku on nimenomaan ”yliluonnollinen”. Sanan kahdessa merkityksessä. Toisin sanoen, se on ainoa ”asia”, joka ei ole varsinaisesti osa luontoa, vaan siitä kategorisesti erillinen. (HUOM! Läheskään kaikki intialaiset filosofiat eivät sisällä tällaista dualistista jaottelua.) Ja se on Se subjekti, jonka luonnetta ja alkuperää ei ole pystytty vielä tieteellisesti selittämään. Tämä kaikki on suorassa yhteydessä länsimaiseen mielen filosofiaan ja tajunnatutkimukseen, sekä sen itsepintaiseen mieli-keho-ongelmaan. Broo toteaa, että teemme Patanjalille hallaa, jos ”yritämme  runnoa hänet modernin tieteen rajoitettuun maailmankuvaan”. Länsmaisessa tieteessä ihan oikeasti tutkitaan ja pohditaan nimenoman, että mistä tajunta syntyy ja onko olemassa sellaista ”varsinaista itseä”? Näin ollen, onko subjekti/objekti-jako vain tietoteoreettinen illuusio vai todellinen ontologinen eli perimmäiseen todellisuuteen liittyvä jako on tieteellinen kysymys. Ja teorioita löytyy länsimaisen tajunnantatutkimuksen parista ihan jokaiseen metafyysiseen lähtöön, niin sanotusti (esim. Revonsuo 2004). Eli teemme (post)modernille tieteelle hallaa, jos pyrimme runnomaan sen yksinomaan fysikalistiseen viitekehykseen.

Tässä käsittelyn alla olevassa sutrassa puhutaan ”ruumiittomista ja prakritiin sulautuneista” olennoista, joita moni ajattelemattomasti voisi kutsua ”yliluonnollisiksi”. Mutta Patanjalin viitekehyksessä sekä ruumiittomat että prakriitiin eli luontoon sulautuneet ovat määritelmän mukaisesti osa luontoa. Ruumiittomillakin on mieli, ja mielihän on hienovaraisempi ilmentymä luonnossa. Ruumiittomilla viitataan siis olentoihin, joilla ei ole karkeaa fyysistä kehoa, eli ne eivät ole biologisia organismeja. Tässä voisi käyttää asian avaamiseen hyödyksi, tietääkseni Veedantasta peräisin olevaa, tapaa jakaa ihminen kolmeen eri kehoon eli fyysinen, hienovarainen (mentaalinen tai sielullinen) ja kausaalinen (puhdas tietoisuus, joka on kaiken subjektiivisen alkusyy, ja sen takia kausaalinen). Fyysinen keho on se, joka elää van yhden elämän ja kuollessaan yksi biologinen organismi – yksi nimi ja muoto, siis – lakkaa olemasta. Mutta reinkarnaatioteorian mukaan mentaalinen ja kausaalinen keho jatkavat matkaa. Ja intialaisen reinkarnaatio-, eli sanan mukaisesti, uudelleenlihallistumisopin mukaan mentaalinen keho ennemmin tai myöhemmin taas materialisoituu fyysiseen kehoon. Mentaalinen keho taas lakkaa materialisoitumasta, jos ja kun tapahtuu lopullinen valaistuminen, joka tuo mukanaan vapautumisen elon kiertokulusta, ja jää jäljelle vain kausaalinen puhdas tietosuus, jonka kohdalla ei ehkä edes ole sopivaa käyttää sanaa ”keho”.

Tämän sutran kommentaareissa puhutaan usein ruumiittomista olennoista jumaluuksina (deva), koska intialaisen mytologian mukaan hyvän karman seurauksena voimme päätyä välillä elämään pitkiäkin aikoja jumaluuksina, joiden elämä on sikäli nautinnollista, että heillä ei ole mikään kiire vapautua, joten he usein viihtyvät pitkiäkin aikoja noissa ruumiittomissa olomuodoissa. Kristillisessä perinteessä taas puhutaan enkeleistä, samankaltaisessa merkityksessä; ja New Age-liikkeet puolestaan ovat tuoneet mukaan läntiseen ”henkisyyteen” puheen ”henkioppaista”, jollaisia toki on ollut myös ns. alkuperäiskansojen shamanistisissa perinteissä kautta aikain. Myös varhaisen modernin länsimaisessa metafysiikassa oli pneumatiikka niminen oppi hengistä karkeasta materiasta erillisinä järjellisinä olentoina.

Joka tapauksessa, jos puhutaan tässä yhteydessä tosiaan intialaisittain jumaluuksista, niin se tehdään nimenoman pienellä j:llä (jolloin on kyseessä deva eikä Iishwara). Suurin osa hinduistahan pitää yhtä erityistä purushaa pääjumalanaan isolla J:llä, ja se on useimmiten joko Shiva tahi Vishnu, tai jokin niiden inkarnaatioista. Shivan tai Vishnun palvojille Jumala on ”jotain muuta” eli se on se persoonallinen olento, joka on lähimpänä Absoluuttia (Brahman). Näin ollen, kyse on monoteismista hyvinkin samankaltaisesti kuin länsimaisissa suurissa uskonnoissa.

Mutta tässä tosiaan puhutaan enneminkin ”niistä muista jumalista”. Samoin kuin Veedisen ajan Intiassa, niin lännessä on ollut monta eri pantheonia, kuten Kreikassa Zeus ja kumppanit; Roomassa Jupiter kumppanit; Viikingeillä Thor ja kumppanit; sekä myös meillä suomalaisilla omamme. Mutta nämä jumalat ovat usein hyvinkin ihmismäisiä käytökseltään, ja mytologioissa heidän edesottamuksensa muistuttavat ajoittain suurestikin saippuaoopperaa. Täten, ne myyttiset jumaltarut eivät sovi ihan parhaalla mahdollisella tavalla yhteen tämän sutran kanssa, jossa viitataan ruumiittomiin olentoina, jotka synnynnäisesti saavuttavat samaadhin helposti, ilman harjoitusta, siis. Mutta usein asia esitetään siten, että nämä ruumiittoamat, vaikka saavuttavat samaadhin helposti, eivät voi vapautua lopullisesti, vaan sitä varten heidän on jossakin vaiheessa, hyvien ”karmapisteiden” kuluttua loppuun, palattava karkeaan fyysiseen kehoon (esim. vrt. Vaachaspati Mishra ja Vijnanabhikshu). Tässä myös tulee esille se, että samaadhi (syventyminen) ja kaivalya (vapautuminen) ovat Patanjalille kaksi eri asiaa.

Vielä jatkaakseni Patanjalin teoksen uskonnollisuudesta ja/tai filosofisuudesta: Joogasutrassa I:23 alkaa monoteistisen eli kaikkitietävän olennon, johon Patanjali viittaa yleistermillä Iishwara, käsittely. Toimiessaan näin, hän jättää varsinaisesti uskonnolliset asiat avoimiksi, koska kyseessä tosiaan on ensisijaisesti filosofinen teos, eikä uskonnollinen. Filosofiassa voi kyllä puhua Jumalasta, ja on aina puhuttukin myös lännessä, mutta indoktrinointi johonkin tiettyyn uskontoon tai lahkoon on toinen asia. Sitäkin monissa joogakirjoissa kyllä tehdään, mutta ei Patanjalin alkuperäistekstissä. Tosin osa kommentaattoreista saattaa siihen syyllistyä.

Prakritiin eli luonnon hienovaraisimpaan alkutekijään sulautuneet ovat jotain, jota fyysisessä kehossa olevan ihmismielen voi olla vielä ruumiittomuuttakin vaikeampi ymmärtää. Teoriassa saattaa olla helppo ymmärtää, että tällaisessa tilassa olevalla ei ole juurikaan tavallisia maallisia haluja, vaikka jotkut nimenomaan tekevät jaon, että ruumiittomat ja prakritiin sulautuneet ovat päätyneet tilaan maallisten tekojen seurauksena, kun taas varsinainen jooginen syventyminen on henkinen harjoitus (esim. Woods 2007). Maalliset teot eivät siis voi johtaa vapautumiseen, vain henkiset harjoitukset voivat. Tosin itse pidän maallinen/henkinen-jaottelua jossain määrin keinotekoisena sekä tämän sutran yhteydessä että muutenkin.

Mutta vetääkseni tästä taas yhteyden moderniin tieteeseen tulee mieleeni Penrosen ja Hameroffin (2014) tajunnanteoria, jossa teoreettinen fysiikka ja mielen filosofia yhdistyvät. Nimittäin, fyysikko Penrose ja anestesiologi Hameroff ovat luoneet teorian nimeltä ”orkestroitu objektiivinen reduktio” (Orch-OR), jonka mukaan tajunnan (consciousness eli tässä yhteydessä buddhi/citta) syntyminen on yleensäkin kvanttitason ilmiö luonnossa eli se ei tapahdu pelkästään aivosoluissa kuten suurin osa tajunnantutkijoista olettaa. Penrose ja Hameroff ovat spekuloineet, että esimerkiksi tähdissä voi syntyä tajunnallisia tiloja, jos niissä esiintyy riittävässä määrin alkeishiukkasten ns. kvanttilomittumisia (superposition) yhdellä kertaa. Mutta näiden olentojen subjektiiviset kokemukset olisivat luonnollisesti hyvin ”alienmaisen” vieraita meille biologisille organismeille. Tässähän, itse asiassa, yhdistyvät sekä ruumiittomat että jumalat, sillä suunnilleen kaikissa kulttuureissa on palvottu aurinkoa jumalana!

Nostan vielä esille filosofi Ranganathanin (2008) tulkinnan tästä sutrasta. Ruumiittomuus saattaa olla myös hyvin tavallinen tila. Nimittäin, olemme ihan kaikki olleet sitä ennen syntymäämme ja olemme taas fyysisen kehon kuoleman jälkeen, ja jokaisen elämän välissä. (Itäisistä viisausperinteistä tiibetin-buddhalaisuudessa annettaan tälle ”välivaiheelle” erityisen paljon painoa (esim. Sogyal 1997).) Tätä tulkintaa tukevat kuolemanrajakokemukset (Near Death Experience), jotka yleensä koetaan tiloina, joissa koetaan autuutta ja yhteyttä kaikkeen. Ja tämä tapahtuu siis sekä ilman henkisiä harjoituksia että maallisista meriiteistä riippumatta. NDE-kokemuksia tutkitaan myös tieteellsiesti (esim. Parnia), ja jotkut materialistisen maailmankuvan omaavat tajunnantutkijat tunnustavat, että nämä kokemukset ovat suurin ”tieteellisesti selittämätön uhka” heidän maailmankuvalleen (esim. Revonsuo 2004).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *