sutra 1:2

Posted on

yogaś citta-vr̥tti-nirodhaḥ 2

2. Jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä.

I´m only here for shavasana” julistaa nokkelasti joogapaidan-teksti. Me olemme kaikki täällä viimeistä asentoa varten!

Patanjali määrittelee joogan harjoitusten ”finaalin” mukaisesti eli jooga on yhtä kuin samadhi, joka on myös ensimmäisen luvun otsikko. Patanjali toki puhuu joogasta myös metodina kohti ”itseoivallusta” toisessa ja kolmannessa luvussa. Yleensä määritellään Patanjalin puhuneen kahdesta samadhista (sabija ja nirbija), joista ensimmäinen sisältää vain keskittymisen kohteen.  Tarkoittaen, että meditaatio on edennyt sellaiselle syventymisen asteelle, että meditoija on unohtanut oman psykologisen minuutensa. Ja toisessa samadhissa on läsnä vain puhdas tietoisuus (purusha omassa olemuksessaan), täten tila on ns. siemenetön (nirbija), viitaten siihen, että se ei voi synnytää uusia ehdollistumia. (Tosin neljännessä luvussa kohtaamme myös kolmannen samadhin määritelmän, joka usein tulkitaan siemenettömän synonyymiksi; mutta on hyviä syitä uskoa, että Patanjali käyttää siinä tarkoituksellisesti eri sanaa, mutta palaan asiaan kolmannen sutran kohdalla.) Joka tapauksessa, tämän sutran katsotaan yleensä viittaavan samadhiin kuin samadhiin. Kolmannen luvun alussa taas puhutaan nimenomaan kohteellisesta samadhista eli siemenen kera.

Citta, joka on tämän sutran kohde on todella monisyinen sana – sitä käytetään aina hieman eri tavoin eri intialaisissa perinteissä. Kommentaattorit yleisesti katsovat Patanjalin soveltavan samkhya-filosofian ”sisäisen aistin” (antahkarana) jakoa, jakaen cittaa kolmeen toiminnalliseen aspektiin: ahamkaara, buddhi ja manas. (Myös länsimaissa on tehty usein vastaavanlainen kolmijako mielen suhteen; vrt. esim. Platon ja Freud, mutta jako voi olla hyvinkin eri perustein tehty, eli ne eivät ole missään nimessä suoraan verrannollisia!) Mielenkiintoistahan on, että Patanjali ei suoraan missään vaiheessa sano näin, eikä hän missään vaiheessa käytä sanaa ahamkaara. Sen sijaan hän käyttää sanaa asmitaa puhuessaan minuudesta. Hän vain toteaa joogansa tavoitteeksi cittan pysäyttäminen, ja myöhemmin käsittelee erikseen eri yhteyksissä kolmea edellä mainittua vaikeasti käännettävää osatekijää. Citta usein käännetään sanalla mieli, mutta itse käyttäisin ennemmin sanaa tajunta, koska tavoitteena on syventynyt meditaation tila, jossa ei ole mitään tajunnansisältöjä. Kun taas manas-sanan kääntäisin, ”ajatuksen” sijaan, sanalla ”mieli” eli se meidän sisäisestä maailmastamme kumpuava tajunnanosa, joka koostuu mielikuvista, ajatuksista, muistoista, fantasioista, tunteista jne (vrt. Broo 2010). Ulkoisesta maailmasta tuleva aisti-informaatio on siis myös osa tavallista tajuntaamme. Näin seuraan modernia tajunnantutkimusta, jossa näitä sanoja käytetään nimenomaan näin päin (ks. esim. Shiva-Sutra). Tosin on heti todettava, että moderni tajunnantutkimus on päivitetty versio mielen filosofiasta.

Buddhi on jos mahdollista vielä hankalampi sana kääntää – ja välillä se esiintyykin cittan synonyymina, välillä taas sen ”tärkeimpänä osana”. Sanan juurihan on sama kuin sanassa buddha (herännyt). Buddhi usein käännetään sanalla ”äly”, ja sitten havainnollistetaan sitä vertailemalla rationaalisia järkiperusteita ja tunteenomaisia mielihaluja. Buddhi ei missään nimessä tarkoita, sitä mitä suomen kielen äly yleensä tarkoittaa, jota siis esim. mitataan älykkyystesteillä. Tosin älykkyystesti mittaavat vain paria älykkyyden osa-aluetta eli matemaattis-loogista ja kielellistä kyvyykkyyttä. Amerikkalainen psykologi Howard Gardner, on laajentanut listaa musiikillisella, avaruudellis-visuaalisella, liikunnallisella, sosio-emotionaalisella, itsetuntemuksellisella, eksistentiaalis-filosofisella älykkyydellä sekä luonnon ymmärtämisellä, joista osa liittyy hyvinkin vahvasti joogan eri osa-aluesiin sinänsä.

Kun rationaaliset järkiperusteet ja tunteenomaiset mielihalut taistelevat; esim. syönkö välipalaksi maitosuklaapatukan vai porkkanan, niin en usko sen olevan sisäinen taistelu buddhin ja manasin välillä. Eikä se ole edes taistelu järjen ja tunteiden välillä. Neuropsykologia opettaa meille, että jos ihmisen tunnekeskus aivoissa vaurioituu riittävästi, niin menetämme kyvyn tehdä rationaalisia päätöksiä! Käytämme siis tunteita ja tuntemuksia aina ja koko ajan tehdessämme menestyksekkäästi järkeviä ratkaisuja. Edellä mainitussa suklaa vai porkkana-taistelussa lienee ennemmin kyse kahden psykologiseen minuuteen kuuluvan osan välisestä taistelusta, joka on näin ollen ahamkaaran, tai  asmitaan, eri aspektien välistä kissanhännävetoa. Niin, mutta se buddhi? Se käännetään usein myös ymmärryksenä ja tajunnan päättävänä aspektina, ja tämä on mielestäni johdonmukaisempaa kokonaisuuden kannalta.

Nimittäin, buddhin katsotaan sisältävän myös meidän tiedostamattomat painautumat (samskaara) (esim. Ramakrishna Rao ja Paranjpe 2009). Päätöksentekomme perustuu yleensä nimenomaan tiedostamattomiin tekijöihin, jotka eivät siis ole ajatuksina ja kuvina mielessämme. Päätöksemme ovat siis yleensä ehdollistuneita. Tämä koskee sekä suurta osaa älykkäitä, viisaita ja hyödyllisiä päätöksiä, että kaikista tyhmimpiä päätöksiä. Kukin päätös tehdään sen hetken parhaan subjektiivisen kyvyn mukaan, mutta päätös eli buddhin toiminta ei sinänsä ole välttämättä älykästä. Joogaharjoitusten myötä buddhia kiillotetaan nimenoman näistä painautumista, jolloin oikeasti viisaat päätökset tulevat mahdollisiksi. Tätä kiillotusprosessia voi valaista Platonin luolavertauksella. Ihmiset vangittuina luolassaan näkevät ensin vain varjoja, totuus on peitetty, kuten Martin Heidegger (2002) asian ilmaisee. Kun yksi luolasta vapautuva alkaa näkemään enemmän ja enemmän todellisuutta, totuus on vähemmän ja vähemmän peitossa. Toisin sanoen, buddhi on paljolti alitajuntaa, jonka pohjalta ymmärryksemme vaihteleva taso johtaa vaihtelevan viisauden omaaviin päätöksiin – tiedämme buddhin toimineen, kun päätös pulpahtaa mieleemme ajatuksena. Mieli (manas) taas alkaa usein vääntelemään ja kääntelemään ratkaisuehdotusta hidastaen päätöksentekoa – joko hyvässä tai pahassa. Reflektointi voi johtaa uuteen kypsempään päätökseen tai mahdollisuuden menettämiseen. Täten siis buddhin kiillottuminen johtaa pienempään määrään huonoja päätöksiä ja tyytymättömyyttä. Tyytymättömyyden lakkautuaminenhan on myös yksi tapa kuvata joogan tavoitteita. Mutta kuka on tyytymätön? Ajatukset mielessä? Tiedostamattomat painautumat? Vai minä?

Ramana Maharshi teki tunnetuksi kontemplatiivisen kysymyksen: kuka minä olen? Yleensä ihminen vastaa itselleen nimeomaan viitaten johonkin osaa psykologista minuuttaan. Meillä kaikilla on lapsesta asti tuntemus, että ”minä olen minä, ja eri ihminen kuin sinä”. Måns Broo (2010) kääntää kommentaariosuudessa ahamkaaran sanalla ”itsetietoisuus” ja myöhemmin suoraan sutrasta asmitaan sanalla ”itsetunto”. Usien ne myös käännetään sanalla ego, joka on latinaa, ja alkujaan yhtä kuin ”minä”. Mutta freudilaisittain se alkoi tarkoittamaan hieman supistetummin tietoista minää. Ja puhekielessä sitä käytetään tavalla, joka usein viittaa itsekkyyteen ja itsekeskeisyyteen, jopa narsismiin. Patanjali ei välitä siitä, onko jollakin ”iso ego”…

Intialaisesta filosofiasta vaikutteita ottannut tieteellisen psykologian pioneeri William James jaotteli minuuden kahteen osaan: I- ja me-self. I-selfin alaisuuteen kuuluvat itsetietoisuus ja itsesäätely. Itsetietoisuudella viitataan siihen, että olento kykenee ottamaan itsensä eli me-selfin havainnoinin kohteeksi jollakin tavalla, ja tunnistaa itsensä yksilönä esim. peilistä. Me-self taas viittaa itsekäsitykseen kokonaisuutena, sisäläten sosiaaliset roolit, henkilökohtaisen identiteetin sekä arvot ja myös kaiken materiaalisen, johon samaistumme – ja nykyään selfiet lienevät iso osa tätä! Voisi sanoa, että itsetunto viittaa siihen kuinka arvokkaaksi I-self arvioi me-selfit (ja selfiet) kokonaisuutena. Patanjali taas puhuu puhtaasta asmitaasta jo varsin edistyneenä tilana (YS I:17). Patanjali viitannee puhtaalla asmitaalla kokemukseen, jota usein kuvataan vain sanoilla ”Minä Olen” (I am), jolla on mielenkiintoisia juutalais-kristillisiä yhteyksiä. Käytännössä asmitaan voisi ehkä osuvasti kääntää sanalla ”minätunto”. Tämän minätunnon ympärille sitten alkaa kerääntymään sosiaalisen elämän myötä kaikenlaisia monimutkaisia psykologisia rakennelmia, joiden läpi ei ole aina helppo nähdä sitä puhdasta minätuntoa.

Kommentarin lopussa Måns Broo vielä erittelee länsimaista ja intialaista dualismia: ”Patanjalin dualismi ei siis ole samanlaista kuin karteesiolainen dualismi aineellisen kehon ja ei-aineellisen mielen tai sielun välillä.” Tuota voisi analysoida tarkemminkin: Molemmat ovat kyllä aineellisen ja ei-aineellisen välistä substanssidualismia. Mutta aineellinen määriteltiin kahden henkilön toimesta eri tavoin 1600-luvun Europpassa ja 300-luvun Intiassa. Patanjalille aineelliseen (prakriti) maailmaan kuuluvat sekä mieli että keho. Ja länsimaisen lääketieteenkin tunnistamat psykosomaattiset sairaudet todistavat, että Patanjali lienee oikeassa. Voisi sanoa, että tavallaan Descartes oli samoilla linjoilla, mutta hän oli samaistunut mieleensä, kun taas Patanjali ei.

Text & foto: Marko Mikkilä.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *