sutra 1:23

Posted on

īśvara-praṇidhānād-vā 23

23. Tai Jumalalle omistautumisesta.

Tästä alkaa Patanjalin teoksen bhakti-osuus eli korkeimmalle voimalle omistautumisen ja antautumisen metodin ja vaikutusten selvitys (I:23-29). Iishvara käännettään yleensä sanalla ”Jumala”, joka siis viittaa monoteistiseen omni-Jumalaan, johon liitetän joko kaikki tai ainakin osa seuraavista kyvyistä: kaikkitietävä, kaikkivoipa, kaikkialla läsnäoleva, kaikki mahdolliset muodot ottava ja ”kaikkiallisen” hyväntahtoinen – tai vain yhdellä sanalla Kaikkeus. B.K.S. Iyengar (1993) antaa sanalle myös käännöksen Universaali Sielu, joka sanatarkasti on paramaatma, jota  käytetään usein viittauksena samaan ylivertaiseen olentoon. Intialaisessa filosofiassa Jumalalla on usein iso rooli, mikä voi tuntua monista länsimaalaisista joogan harrastajista vieraalta. Mutta myös länsimaalaisessa filosofiassa Jumalalla on aina ollut merkittävä rooli. Antiikin aikaan kreikkalaiset ja roomalaiset filosofit puhuivat paljon ”jumalista”. Kristinukson ja islamin noustessa läntisen maailman valtauskonnoiksi, filosofeilla oli keskiajalta aina 1700-luvulle asti lähes poikkeuksetta kristillinen tai islamilainen vakaumus; toki oli myös toisinajattelijoita kuten Spinoza, jolle luontoäiti oli Jumala.

Filosofiassa on kaiken kaikkiaan aina pohdittu paljon myös Jumalan olemusta. Voidaan erotella kaksi päätapaa nähdä iso-J, eli passiivinen ja aktiivinen Jumala, eivätkä nämä kaksi suinkaan sulje toisiaan pois. Passiivinen Jumala on Universumin ensimmäinen kausaalinen tekijä, liikkumaton liikuttaja, kaiken olevaisen pohja tai lähde, luomakunnan perimmäinen selitys jne. Tämä on enemmän päättelyyn perustuva filosofinen näkemys, joka voidaan kokea tietoisuuden ja luomakunnan olemassaolona (vrt. purusha ja prakriti). Tämä on siten lähempänä samkhya-jooga-näkemystä asioiden perimmäisestä tilasta, ja joogafilosofiassa Jumala onkin ”erityinen purusha, jota teot ja seuraukset eivät kosketa” kuten seuraavassa sutrassa todetaan.

Aktiivinen Jumala puolestaan on persoona, jolla on täydellisen vapaa tahto. Hänen nähdään usein olevan luoja ja hallitsija sekä huolehtiva ja rakastava isä- tai äitihahmo. Hän tekee ”ihmeitä”, ja on moraalin perusta sekä organisoi kuoleman jälkeistä elämää. Joogan maailmankuvan yhteydessä tämä viimeinen tietysti viittaa seuraaviin elämiiin ja mahdolliseen vapautumiseen elon kierrosta. Tämä tapa nähdä ”täydellinen olento” on enemmän uskoon perustuva teologinen näkemys, joka voidaan kokea jonkin suuremman läsnäolon tuntemuksena sekä lähimmäisenrakkauden ja myötätunnon muodossa. Todettakoon vielä, että molempiin tapoihin nähdä Jumala voi liittyä mystisiä kokemuksia.

Broo (2010) kirjoittaa Vyasan tuovan esille, että Jumala saattaa antaa omistautuvalle ihmiselle suosionsa, jonka perusteella hän jatkaa: ”Patanjalin Jumala ei siis ole pelkästään jokin abstrakti ihanne tai periaate (eli passiivinen, toim. huom.), vaan hän on itsenäinen tekijä, joka voi vaikuttaa maailman tapahtumiin (eli aktiivinen toim. huom.).” Tässä Broo tekee yleisen virheen eli päättelee Vyasan kommentaarin perusteella, mitä Patanjali ajatteli. Kuten jo totesin, niin nämä kaksi eri näkemystä eivät tosiaankaan sulje toisiaan pois, ja Intiassa nämä molemmat löytävät paikkansa useinkin yhden uskonnon sisältä. Joka tapauksessa, tämä omni-Jumala on jotain sen verran suurta, että sitä on ihmismielen vaikea sisäistää, jonka takia Jumala usein antropomorfisoidaan eli ”tehdään Jumalasta ihmisen kuva”.

Veedalaisessa perinteessä nimenomaan Brahman edustaa enemmän tuota passiivista jumalkuvaa. Koska sellaiselle hyvin abstraktille entiteetille on vaikeahko antautua, niin yleensä varsinaisesti palvotaan helpommin tajuttavia ”jumalkuvia”, jotka taas ovat lähempänä tuota aktiivista. Toisin kuin yleisesti lännessä ymmärretään, niin hindutkin ovat yleensä monoteistisia uskosssan. Heillä on kullakin yksi pääjumala, joka on nimenomaan omni-Jumala. Käytännössä se on joko Shakti, Shiva tai Vishnu – tai jokin näiden inkarnaatioista. Lisäksi Smarta-perinne on vahva hindulaisuuden sisällä, kulkien usein käsi kädessä ei-dualistisen Advaita Vedanta-filosofian kanssa. Smarta-perinteessä on viisi ishta deevataa – Vishnu, Shiva, Shakti, Ganesha ja Surya (Aurinko) – joista kukin voi valita oman pääasiallisen palvonnan kohteensa. Mutta ishta deevata ei varsinaisesti ole Iishwaran synonyymi. Pikemminkin voisi havainnollistaa asiaa tuolla tämän kertaisella kuvalla, eli pieni palvoja katsoo ylöspäin ihmisen muotoista persoonallista ishta deevataa, mutta se jykevä seinä, johon palvonnan kohde on upotettuna, on itse Iishwara!

Advaita Vedantan pioneeri Adi Shankara herätti henkiin tai uudelleen elvytti nimenomaan tämän Smarta -perinteen, ja hän teki jaon Nirguna ja Saguna Brahmaniin. (vrt. Maehle (2006), joka väittää, että Shankaran perinteestä puuttuu bhakti.) Nirguna on nimenomaan tuo passiivinen ikuisesti muuttumaton Absoluutti, ja Saguna taas on Brahman, jolla on ominaisuuksia, joka tekee siitä aktiivisen. Patanjali puolestaan ei mainitse Brahmania, mutta puhuu siis Iishwarasta, joka on ehkä lähempänä Shankaran Saguna Brahmania, mutta saattaa silti Samkhya-taustaa vasten olla enemmän passiivinen ja abstrakti kuin mytologioiden ihmismäiset ”jumalat”, ollen ehkä jonkinlainen välimuoto Sagunaa ja Nirgunaa (vrt. Bangali Baba 2010). Ja koska Patanjalin jooga ei itsessään ole uskonto, vaan pikemminkin metodologia henkis-uskonnollisten kokemusten syventämiseen, tämä Iishwara voi olla minkä tahansa monoteistisen uskonnon tai uskonlahkon ”Se Jumala”. Koska se on joka tapauksessa yksi ja sama, jos sellainen on olemassa, vaikka ihmiset ovatkin kuvanneet ja käsitteellistäneet sitä eri tavoin. Jos on vain yksi, niin on vain Yksi.

Käyttääkseni vielä tuota edellä tehtyä jakoa aktiiviseen ja passiiviseen jumaluuteen; jos ihminen antautuu tietynlaiset maksimaalisen hyvät ominaisuudet omaavalle entiteetille, niin sen entiteetin ei tarvitse olla välttämättä ”aktiivinen hallitsija”, jotta ihminen voi alkaa saavuttaa jumaluuden kaltaisia ominaisuuksia. Myös passiivisen Jumalan vallitessa antautuvan ihmisen intentio voi saada aikaan resonanssin, joka mahdollisesti vetää puoleensa tietynlaista abstraktia passiivista, mutta jumalallista energiaa tai periaatetta, koska sillä on sama resonanssi. En siis väitä, että vain aktiivinen tai passiivinen on totta, mutta käsittelen asiaa mieluummin agnostisesti, eli tunnustaen tietämättömyyteni. Vivekananda (2010) toteaakin osuvasti, että on suurta jumalanpilkkaa, kun ihminen kuvittelee tietävänsä tarkasti millainen Jumala on?

Bangali Baba (2010) vertaa Jumalalle omistautumista nimenomaan kahden edellisen sutran siihen kaikista nopeimpaan menetelmään. Maailman kaikkien uskontojen parissa tehdään Jumalalle omistautumista eri muodoissa (esim. rukoilu, hengelliset laulut, rituaalinen palvonta ja jumalkuva -tai mantrameditaatio). Mutta kuten on helppo huomata historiaa lukemalla tai maailman tapahtumia seuraamalla, niin se ei välttämättä johda hyviin tuloksiin. Intention laatu on erittäin tärkeä osa omistautumista. Usein intentio on erittäin egoistinen ja ”heimohenkinen” tyyliin, ”olet joko meidän puolella tai meitä vastaan” tahi ”uskot joko tähän meidän asiaan tai joudut kadotukseen”. Toisin sanoen, kuten Venkateshananda (2011) huomauttaa, niin antautuminen korkeimmalle toimii nopeana keinona vapautumiseen, vain ja ainoastaan, jos antautuminen on totaalista, vailla minkäänlaisia itsekkäitä pyrkimyksiä – ja tämä on hyvin, hyvin harvinaista!

Bhagvad Gita käsittelee paljon nimeomaan sitä, kuinka kultivoidaan antautumista Jumalalle. Gita suosittelee, että mitä tahansa teemmekin, niin tehkäämme se lahjana korkeimmalle eli kaikki teot suositellaan tehtäväksi lahjana Jumalalle, ei itsekkästi minuudelle. Täten, itse teot eivät välttämättä muutu, mutta niiden intentio muuttuu; ja sillä voi olla merkittäviäkin seurauksia puhtaan tietoisuuden oivaltamisen kannalta itsessään, kun egoistiset pyrkimykset vähenevät. Maehle tuokin esille, että Yoga-Sutra ja Bhagavad Gita ovat toistensa peilikuvat, eli Gitassa bhakti-jooga on keskiössä, vaikka se käsittelee myös dhyaana-joogaa, kun taas Sutrissa asian laita on päinvastoin.

Kuten Broo huomauttaa, niin tämä bhakti-puoli on selvästi tärkeä myös Patanjalille, koska hän puhuu siitä tämän kohdan lisäksi vielä kahteen otteeseen (II:1 ja II:32). Tämähän ei sinänsä ole  mikään yllätys, kun hän tulee veedalaisesta perinteestä. Joogafilosofiaa kuvataankin joskus yhtälöllä ”Samkhya plus vapaavalintainen Jumala”. Ja vaikka Patanjalilla on paljon yhteistä tarttumapintaa buddhalaisuuden ja jainalaisuuden perustajien kanssa, niin tässä asiassa hän eroaa heistä radikaalisti. Buddha ja Mahavira olivat agnostikkoja, eli eivät  halunneet puhua Jumalasta, vaikka eivät sitä myöskään kieltäneet, kuten ateistit tekevät. Nimittäin, Buddha ja Mahavira halusivat sysätä kaiken vastuun vapautumisesta ihmisyksilölle. Patanjali on hieman armollisempi, ja kehottaa luottamaan joko aktiivisen Jumalan armoon tai tietyillä taajuuksilla väreilevän passiivisen jumalallisen energian puoleensavetävyyteen – kunhan ensin itse alat väreillä ”tietyillä taajuuksilla”.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *