sutra 1:27

Posted on

tasya vācakaḥ praṇavaḥ 27

27. Hänen ilmaisimensa on OM.

Alussa oli ääni…” Joogafilosofian Jumalaa on verrattu Aristoteleen liikkumattomaan liikuttajaan (Broo 2010).  Siihen läheisesti liittyen Tuomas Akvinolainen kehitteli 1200-luvulla viisi argumenttia omni-Jumalan puolesta, joista yksi oli siis aiemmin mainittu ”argument from design” (I:24). Ne neljä muuta ovat oikeastaan variaatioita aiheesta, jota voisi tiivistetysti kuvata sanomalla, että kaikella täytyy olla joku alkusyy: (1) jotta voi olla liikettä, täytyy olla ikuinen liikkumaton liikuttaja; (2) jotta voi olla tapahtumia, täytyy olla ensimmäinen syy, kaiken aiheuttaja ja alkulähde ; (3) koska kaikki olennot eivät ole välttämättömiä, täytyy olla yksi ikuinen välttämätön olento, joka on kaikkien mahdollisten olentojen ja maailmojen takana; (4) koska kaikessa täällä luonnossa on aste-eroja, jotka alati ovat muutoksen alla, täytyy olla yksi muuttumaton maksiimi, jota ei voi ylittää, ja jonka ”tuolle puolen” ei voi mennä.

Tiivistetysti, näiden kaikkien puolesta puhuu se, että jos ei ole yhtä ikuista olentoa, niin etsiessämme kaiken alkua, joudumme palaamaan ikuisesti ajassa taaksepäin… löytämättä alkua (infinite regress). Itse asiassa, klassinen samkhya tekeekin juuri näin, luonnehtiessaan prakrtia tällä tavalla: prakritilla ei ole alkua, vaan se on ikuinen. Myös lännessä on esitetty, että ei ole olemassa pitävää argumenttia sen puolesta, että kaikella täytyy olla alku (the Glendower problem), mutta monoteistiset näkemykset ovat usein vakaasti toisella kannalla.

Näin ollen, Tuomas Akvinolaisen argumenttien pohjalta on myöhemmin kehitelty ns. kosmologinen argumentti, josta esittelen tässä 1700-luvun alusta peräisin olevan Leibnizin version, jota annan taas Craigin (ks. myös I:25) hieman parannella, välttääksemme joitakin yleisimpiä vasta-argumentteja; ja vältän itse Jumala-sanan käyttämistä, koska siitä tulee liian helposti johonkin tiettyyn uskontoon liittyviä konnotaatioita. Kaiken kaikkiaan, tämä argumentti on velkaa kahdelle ”antiikkiselle” ajatukselle eli sekä Aristoteleen liikkumattomalle liikuttajalle, että Parmenideen ”tyhjyydestä ei tule mitään”-argumentille (”nothing comes from nothing”):

  1. Kaikella mikä on olemassa täytyy olla riittävä alkusyy, joko sen omassa sisäsyntyisessä välttämättömyydessä tai ulkoisen alkusyyn ominaisuudessa.
  2. Jos Universumilla on alkusyy, sen täytyy olla Ikuinen Välttämätön Olento.
  3. Universumi on olemassa.
  4. Universumilla siis täytyy olla alkusyy.
  5. Täten, Ikuinen Välttämätön Olento on olemassa.

Tätä argumenttia on syytetty mm. siitä, että se pyrkii selittämään mysteerin jollakin vielä salaperäisemmällä eli Jumalalla. Mutta vaikka Välttämätöntä Ikuista Olentoa ei voi täysin tuntea, eli se on aina joiltain osin salaperäinen, niin silti voi päätellä mahdollisena tai jopa todenäköisenä, että Välttämätön Ikuinen Olento on olemassa.

Tämän argumentin eri variaatiot voi nähdä kahdessa valossa, joka liittyy aiemmin mainittuun passiiviseen ja aktiiviseen ”Jumalkuvaan” (I:23): In fieri (joksikin tuleminen, kehkeytyminen) ja In esse (perusolemus, essenssi). In fieri-näkemystä voi verrata kasvitieteilijään, joka istuttaa puun, ja jättää sen sitten elämään omaa elämäänsä, mahdollisesti korkeintaan tarkkaillen sen elämää (vrt. klassisen Samkhyan purusha ja prakriti-jaottelu). Tai modernia fysiikkaa hyväksi käyttäen se vertautuu luonnonlakien säätämiseen ja ”alkuräjähdykseen”; tällöin siis se Ensimmäinen Syy ei välttämättä enää osallistu aktiivisesti elämään Universumissa. In esse-näkemys puolestaan vertautuu kynttilään, jonka täytyy koko ajan olla läsnä huoneessa, jotta liekki voi valaista huoneen. Tai mielen filosofian metafysiikasta löytyy näkemyksiä joiden mukaan elävän olennon tietoisuus on ”esanssiltaan” samaa kuin Korkein Tietoisuus, ja näin ollen kaiken aikaa läsnä – mutta tässä tapauksessa se voi olla sekä aktiivinen (esim. Shaivismi) tai passiivinen (esim. Advaita Vedanta) tarkkailija, mutta joka tapauksessa läsnä joka hetki.

Monen intialaisen filosofisen koulukunnan mukaan mystinen tavu OM on SE ääni, joka oli alussa; ja sanotaan myös, että se on läsnä kaiken aikaa kaikissa luonnon tapahtumissa (ks. Iyengar 1993; Venkateshananda 2011). Sanan perusmerkitys on affirmaatio eli ”kyllä” ja esimerkiksi tamilien kielessä se on käytössä tässä muodossa vielä tänäkin päivänä (Venkateshananda 2011). ”Kyllä” on myös omistautumisen ja antautumisen (I:23) perusolemus. Kehityspsykologiassa on esitetty, että ihminen ikään kuin syntyy erillisenä egona oppiessaan sen vastakohdan eli ”Ei”-sanan (Wilber 2004; myös Venkateshananda). Ja toki ei-sana on monasti hyödyllinen tavallisessa arkielämässä, kuten Venkateshananda kiirehtii huomauttamaan. Jumalalle antautumisessakin on nähtävissä kaksi päälinjaa: Jumalalle antautumisessa voi olla taustalla jatkuva toive kokea mystisiä kokemuksia, esimerkiksi näkemällä palvomansa jumaluus. Toisaalta tähtäimenä voi olla tavanomaisen näkeminen jumalallisena, sen sijaan, että pyrkisi transendenttoiman tavanomaista.

Venkateshananda selventää, että OM ei ole varsinaisesti Iishwaran nimi – koska Se, joka on läsnä kaikialla, ei tarvitse nimeä – mutta Hänen läsnäolonsa ilmaistaan, tai Hän ilmaisee läsnäolonsa, tällä ”äänellä”. Tästä tulee mieleeni vaikuttavin NDE-kuvaus (near death experience), jonka olen itse kuullut. Neurokirurgi Eben Alexander koki kuolmerajakokemuksessaan Korkeamman Voiman läsnäolon jatkuvana ”OM-merenä”, ja on tämän pohjalta kehitellyt ääniraidan meditaatiota varten, joka on kuultavissa hänen www-sivullaan (sacredacoustics.com). Ja hän oli siihen aikaan ateisti, joka on lännessä kasvanut, eikä ollut edes kiinnostunut ns. henkisyydestä, eli tässä ei voi taustalla olla sosiaalistuminen kokemaan tietynlaisia uskonnollisia kokemuksia. Useinhan mysitisissä kokemuksissa koetaan oman uskonnon kanssa yhtäpitäviä ”näkyjä”, joka on valitettavan usein omiaan vahvistaman harhaista käsitystä, että oma uskonto on ”se oikea”.

Veedalaisen perinteen mukaan OM-tavun suhde Absoluuttiin ei ole ihmisten sopima, kuten muut sanat (ks. esim. Broo). OM tarkoittaa täsmälleen samaa jokaisessa Universumissa ja ulottuvuudessa, eli sitä voisi kutsua länsimaista filosofista jargonia käyttääkseni termillä ”rigidi designaattori”, joka viittaa käsitteeseen, jonka merkitys on sama kaikissa mahdollisissa maailmoissa. OM ei siis pelkästään viittaa Absoluuttiin, vaan se on sen foneeminen ilmenemismuoto. Broo ilmaisee asian, että sen suhde Jumalaan ”uusitaan jokaisen luomisen alussa”. Mutta, jos se on ikuinen ja ikuisen muuttumattoman Absoluutin objektiivinen, luonnollinen ilmenemismuoto, niin sitä ei edes tarvitse uusia luomisten alussa. Tähän perustuu myös ajatus OM-mantran voimasta.

Text & foto: Marko Mikkilä

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *