sutra 1:31

Posted on

duḥkha-daurmanasyāṅgam-ejayatva-śvāsa-praśvāsā vikṣepa sahabhuvaḥ 31

31. Tuska, epätoivo, kehon tärinä, sekä sisään- ja uloshengitys ilmenevät hämmentäjien kanssa.

Broon (2010) mukaan ”tuska” viittaa fyysiseen kipuun, ja ”epätoivo” mielen kärsimykseen. Duhkha on termi, jota käytetään buddhalaisuudessa todella paljon. Patanjali käyttää buddhalaista terminologiaa jopa siinä määrin paljon, että yhden hypoteesin mukaan, hän oli välillä buddhalaisuuden harjoittaja, joka kääntyi takaisin Vedalaisen perinteen puoleen buddhalaisin tuliaisin (yhtään lähdettä en nyt muista).

Joka tapauksessa duhkha yleensä käännetään sanalla ”kärsimys”, mutta on myös esitetty, että ”tyytymättömyys” (dissatisfaction) olisi parempi käännös (Ramakrishnan Rao 2004). Täten, se viittaa kaikenlaiseen, sekä fyysiseen että mentaaliseen, sekä karkeampaan että hienovaraisempaan, kärsimykseen ja/tai tyytymättömyyteen. Vāchaspati Mishra (2007) avaa käsitettä sanomalla, että se tarkoittaa kaikkea mikä ”tuntuu epämiellyttävältä”. Suuri osa lukemistani kommentaareista kääntääkin sen muotoon ”suru”, mikä tekee siitä erittäinkin mentaalisen, jopa emotionaalisen. Tosin tunteillahan on aina fyysinen ilmentymä, eli ne aina tuntuvat kehossa joltakin (Ekman 2003).

Listan toinen termi taas viittaa kääntäjästä riippuen ”alakuloon, masentuneisuuteen, turhautuneisuuteen ja/tai epätoivoon”. Tämä on jo selvemmin ”vain” mentaalista. Kun taas kolmannessa puhutaan taas selkeästi ”jäsenistä” (anga), viitaten kehoon. Sitä on käännetty sekä ”kehon tärinänä että kehon jäsenten epävakautena ja/tai levottomuutena”. Kehon spontaanit tärinät lienevät tuttuja monille, jotka ovat tehneet jotain staattista meditatiivista harjoitusta, jossa ollaan liikkumatta pitkiä aikoja. Tällöin keho saattaa alkaa spontaanisti tärisemään, ja jäsenet saattavat jopa heittelehtiä hyvinkin voimakkaasti. Tämän katsotaan yleensä johtuvan hermostollisista syistä ja olevan osa prosessia, ja ne vähenevät ja loppuvat kokonaan ajallaan, kun ”aika on kypsä”.

Terapiamenetelmä Tension Release Exercise (TRE) tähtää tärinän tuottamiseen tahdonalaisesti, täten stressiä ja traumoja vapauttaen. Toisaalta tämä voi viitata myös kehon epävakauteen tai epätasapainoisuuteen, jonka korjaamiseen nimenomaan joogan asentoharjoitukset mm. tähtäävät, kuten tekee omalla tavallaan myös esimerkiksi perinteinen suomalainen jäsenkorjaus, kiropraktiikka, ja osteopatia jne. Huomasin Ronald Steinerin verkkosivulla (ashtangayoga.info, josta ”haen” translitteroidun sanskritin tähän blogiin), että tämänkin voi tulkita mentaalisena, eli hän on ”kääntänyt” tämän hermostuneisuutena (nervousness), joka toki näkyy kehon tärinänä.

Sekä listan aloittava duhkha että listan päättävä hengitys sisältävät paljon, ja tietyllä tavalla kaiken molemmat omasta näkökulmastaan. Tyytymättömyys on pohjimmiltaan mentaalinen tila. Ihminen voi olla olla vaikka autuuden tilassa kehon sairaustilasta huolimatta, tai olla masentunut ilman fyysisiä sairauksia (ks. edellinen sutra). Niin kauan kuin olemme samaistuneita mieli-kehoon meissä esiintyy ainakin aika ajoin tyytymättömyyttä. Tämän tyytymättömyyden lakkauttaminen on usein intialaisen filosofian ja siten myös joogan tavoite. Toisin sanoen, mieli-kehoon samaistumisen lakkauttaminen on intialaisen filosofian, johon liittyy aina olennaisena osana meditatiiviset harjoitukset, tavoite. Hengitys taas on elävän kehon luonnollinen ja jatkuva prosessi, ja kertoo aina jotain meidän mentaalisesta tilasta. Se on siis kehollinen ulospäin näkyvä prosessi, joka kuitenkin kertoo jotain sisäisestä maailmastamme.

”Sisään- ja uloshengitykselle” voi tässä yhteydessä antaa kuvauksen, jossa on monta tasoa. Hariharānanda (1983) tarkentaa, että tässä varsinaisesti tarkoitetaan tiedostamatonta hengitystä. Hengityshän on kehon automaattinen prosessi, jota voidaan myös tahdonalaisesti säädellä. Mutta ensimmäinen askel poispäin tiedostamattomasta hengityksestä onkin vain kaikessa yksinkertaisuudessaan tulla tietoiseksi hengityksestä – seuraamalla omaa hengitystä. Tämä onkin erittäin yleinen meditaatiotekniikka; ja varmaan yksi parhaiten tunnettuja mindfulness-oppeja. Tietoisuus hengityksestä itsessään yleensä hidastaa ja rauhoittaa sitä, jolla puolestaan on suoria vaikutuksia mieleen. Jos śvāsapraśvāsāḥ viittaa tavalliseen tiedostamattomaan hengitykseen, niin termit pūraka (sisäänhengitys) ja rechaka (uloshengitys) viittaavat āsana– ja prānāyāmaharjoituksissa käytettyyn tietoiseen ja säädeltyyn hengitykseen. Ja yleensä se on rintakehä-palleahengitys, joka avatessaan rintakehän aluetta poistaa ajan kanssa ”kärsimystä ja epätoivoa.”

Prānāyāma nimenomaan työskentelee vielä voimallisemmin hengityksen kanssa, eli hengitys tietoisesti tehdään tietyn mittaiseksi, aluksi kontrolloiden sisään- ja uloshengitystä samanmittaisina. Mutta ennemmin tai myöhemmin uloshengitys pidennetään kaksi kertaa pidemmäksi kuin sisäänhengitys. Tähän on ainakin kaksi mielen ja kehon kannalta merkittävää syytä. Ensinnäkin meidän rauhallisesta ja rennosta tilasta vastaava parasympaattinen hermosto aktivoituu automaattisesti aina uloshengityksellä. Kun uloshengitys tehdään pidemmäksi, jää parasympaattiselle hermostolle enemmän aikaa ottaa valta kehossa sympaattiselta hermostolta, joka puolestaan vastaa taistele, pakene tai jähmety-reaktiosta (fight, flight or freeze). Toisekseen, kun sisäänhengityksellä olemme saaneet sisäämme tuoretta happea, niin uloshengityksen aikana se keho ottaa sen käyttöönsä. Kun uloshengitystä pidennetään, niin keho saa mahdollisuuden käyttää sisään vedetty happi mahdollisimman tehokkaasti. Tällä puolestaan voi olla monia vaikutuksia fyysiseen terveyteen, joka ei tietenkään ole irrallinen mentaalisesta hyvinvoinnista. (Ranganathanin (2008) mukaan sutran koko nelikko ovat nimenomaan merkkejä huonosta terveydestä.)

Koska prānāyāma-harjoituksissa on niin selkeä keskittymiskohde, joka samalla vaatii hieman fyysistä ja tahdonalaista tekemistä, luo se monasti jopa otollisemman pohjan keskittymisen tapahtumiselle kuin monet ns. meditaatiotekniikat, joissa harjaantumaton mieli pääsee helpommin harhailemaan. Mutta toki tänä päivänä on siinä määrin paljon tutkimustietoa muodollisten meditaatioharjoitusten monista hyödyistä myös aloittelijoilla, että astanagjoogapiireissä ajoittain harrastettu meditaatiota vastaan puhuminen tuntuu nykyään täysin turhalta (ks. esim. Maehle 2006).

Hathajoogan hengitysharjoituksissahan on vielä kolmaskin vaihe rechakan ja pūrakan lisäksi eli kumbhaka (hengityksen pidätys), jota voidaankin hyvällä syyllä sanoa prānāyāma n tärkeimmäksi tekijäksi. Kumbhaka-sanaa käytetään usein jopa prānāyāman synonyymina (esim. Hatha Yoga Pradipika). Tietoinen hengityksen pidätys luo vielä otollisemman ”suon” keskittymiseen, ja jopa syventymisen, tapahtumista varten. Tavoitteena klassisissa hengitysharjoituksissa on yleensä ajan kanssa neljä kertaa sisäänhengitystä pidempi pidätys. Mutta tässä on tärkeä, että se on rakennettava hitaasti ja huolella, eli pidätys ei saa koskaan olla väkinäistä. Rakentamisen voi tehdä esimerkiksi lähtemällä liikkeelle sisäänhengityksen kanssa saman mittaisesta pidätyksestä, sitten lisäten kerrointa kahdesta neljään ajan kanssa.

Vaivaton hengityksenpidätys on symbolinen kuolema, ollen kuoleman pelon kanssa työskentelyä, joka liittyy suoraan koko mieli-kehoon samaistumisen vähentämiseen. Tässä tapauksessa edes hetkellinen mielen hiljeneminen on usein tuon symbolisen kuoleman konkreettinen ja tervetullut vastine. On olemassa vielä erikseen käsite kevala kumbhaka, joka viittaa spontaanin hengityksen pysähtymiseen. Siinä missä tavallinen kumbhaka pysäyttää tahdonalaisesti hengityksen tietyksi aikaa, kevala kumbahka vain tapahtuu spontaanisti, ja kestää luonnostaan ”oman aikansa”. Tällainen on erittäin tuttu monille pitkäaikaisille meditaation harjoittajille. Myös sellaisten perinteiden sisällä, joissa ei tehdä muodollisia prānāyāma-harjoituksia – āsana-harjoituksista nyt puhumattakaan.

Joka tapauksessa, voisi sanoa, että kumbhaka – spontaani tahi tahdonalainen – on optimaalinen paikka keskittymiselle, ja jopa syventymisen tapahtumiselle (dhārana->dhyāna->samādhi). Toisin ilmaistuna, kumbhaka on loistava meditaation paikka! Ja kumbhakan aikana tosiaankaan kirjaimellisesti ei ilmene sisään- eikä uloshengitystä, joita tässä sutrassa siis pidetään ”ongelmana”. Tai Venkateshānadan (2011) mukaan nämä neljä tekijää auttavat diagnosoimaan kuinka pahoja kukin päällä oleva mielen hämmentäjä on. Havainnollisemmin ja ehkä käytännöllisemmin sanottuna, nämä neljä ovat edellisen sutran yhdeksän mielen hämmentäjän ulospäin näkyviä ja/tai tuntuvia ilmenemismuotoja, joiden kimppuun voi käydä suoraan āsana-, prānāyāma- ja meditaatioharjoituksilla .

Ps. Yksi joogien suosima tapa olla erittäin tietoinen hengityksestään on sitoa se yhteen OM-mantran kanssa (ks. esim. Shiva-sutra I:23; Mandukya Upanishad).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *