sutra 1:31

Posted on

duḥkha-daurmanasyāṅga-mejayatva-śvāsa-praśvāsāḥ vikṣepa sahabhuvaḥ 31

31. Tuska, epätoivo, kehon tärinä, sekä sisään- ja uloshengitys ilmenevät hämmentäjien kanssa.

Broon (2010) mukaan ”tuska” viittaa fyysiseen kipuun, ja ”epätoivo” mielen kärsimykseen. Duhkha on termi, jota käytetään buddhalaisuudessa todella paljon, ja Patanjalikin käyttää buddhalaista terminologiaa jopa siinä määrin paljon, että yhden hypoteesin mukaan, hän oli välillä buddhalaisuuden harjoittaja, joka kääntyi takaisin veedalaisen perinteen puoleen buddhalaisin tuliaisin (yhtään lähdettä en nyt musita). Joka tapauksessa duhkha yleensä käännetään sanalla ”kärsimys”, mutta on myös esitetty, että ”tyytymättömyys” (dissatisfaction) olisi parempi käännös (Ramakrishan Rao 2004). Täten, se viittaa kaikenlaiseen, sekä fyysiseen että mentaaliseen, sekä karkeampaan että hienovaraisempaan, kärsimykseen ja/tai tyytymättömyyteen. Vaachaspati Mishra (2007) avaakin käsitettä sanomalla, että se tarkoittaa kaikkea mikä ”tuntuu epämiellyttävältä”. Suuri osa lukemistani kommentaattoriesta kääntääkin sen muotoon ”suru”, mikä tekee siitä erittäinkin mentaalisen, jopa emotionaalisen. Tosin tunteillahan on aina fyysinen ilmentymä, eli ne aina tuntuvat kehossa joltakin (Ekman 2003).

Listan toinen termi taas viittaa kääntäjästä riippuen alakuloon, masentuneisuuteen, turhautuneisuuteen ja/tai epätoivoon. Tämä on jo selvemmin ”vain” mentaalista. Kun taas kolmannessa puhutaan taas selkeästi ”jäsenistä” (anga), viitaten kehoon. Sitä on käännetty sekä kehon tärinänä että kehon jäsenten epävakautena ja/tai levottomuutena. Kehon spontaanit tärinät lienevät tuttuja monille, jotka ovat tehneet jotain staattista meditatiivista harjoitusta, jossa ollaan liikkumatta pitkiäkin aikoja. Tällöin keho saattaa alkaa spontaanisti tärisemään, ja jäsenet saattavat jopa heittelehtiä hyvinkin voimakkaasti. Tämän katsotaan yleensä johtuvan hermostollisista syistä ja olevan osa prosessia, ja ne vähenevät ja loppuvat kokonaan ajallaan, kun ”aika on kypsä”. Terapiamenetelmä Tension Release Exercise (TRE) tähtää tärinän tuottamiseen tahdonalaisesti, täten stressiä ja traumoja vapauttaen. Toisaalta tämä voi viitata myös kehon epävakauteen tai epätasapainoisuuteen, jonka korjaamiseen nimenomaan joogan asentoharjoitukset mm. tähtäävät, kuten tekee omalla tavallaan myös esimerkiksi perinteinen suomalainen jäsenkorjaus. Huomasin Ronald Steinerin verkkosivulla (ashtangayoga.info), jolla on käännökset jooagsutrille, ja josta ”haen” sanskritin kielisen tekstin tähän blogiin, että tämänkin voi tulkita mentaalisena, eli hän on ”kääntänyt” tämän hermostuneisuutena (nervousness), joka toki näkyy kehon tärinänä.

Sekä listan aloittava duhkha että listan päättävä hengitys sisältävät paljon, ja tietyllä tavalla kaiken molemmat omasta näkökulmastaan. Tyytymättömyys on pohjimmiltaan mentaalinen tila, ja ihminen voi olla olla vaikka autuuden tilassa kehon sairaudesta tilasta huolimatta (ks. edellinen sutra). Niin kauan kuin olemme samaistuneita mieli-kehoon meissä esiintyy ainakin aika ajoin tyytymättömyyttä. Ja tämän tyytymättömyyden lakkauttaminen on usein intialaisen filosofian aja siten myös joogan tavoite. Toisin sanoen, mieli-kehoon samaistumisen lakkauttaminen on intialaisen filosofian, johon liittyy aina olennaisena osana meditatiiviset harjoitukset, tavoite. Hengitys taas on elävän kehon luonnollinen ja jatkuva prosessi, ja kertoo aina jotain meidän mentaalisesta tilasta. Se on siis kehollinen ulospäin näkyvä prosessi, joka kuitenkin kertoo jotain sisäisestä maailmastamme.

”Sisään- ja uloshengitykselle” voi tässä yhteydessä antaa kuvauksen, jossa on monta tasoa. H. Aaranya (1983) tarkentaa, että tässä varsinaisesti tarkoitetaan tiedostamatonta hengitystä. Hengitystähän on kehon automaattinen prosessi, jota voidaan myös tahdonalaisesti säädellä. Mutta ensimmäinen askel poispäin tiedostamattomasta hengityksestä onkin vain kaikessa yksinkertaisuudessaan tulla tietoiseksi hengitystä – seuraamall omaa hengitystä. Tämä onkin erittäin yleinen meditaatiotekniikka – ja varmaan yksi parhaiten tunnettuja mindfulness-oppeja. Ja itsessään tietoisuus hengityksestä yleensä hidastaa ja rauhoittaa sitä, jolla puolestaan on suoria vaikutuksia mieleen. Jos śvāsapraśvāsāḥ viittaa tavalliseen tiedostamattomaan hengitykseen, niin termit puuraka (sisäänhengitys) ja reechaka (uloshengitys) viittaavat asana- ja pranayma-harjoituksissa käytettyyn tietoiseen ja säädeltyyn hengitykseen. Ja yleensä se on rintakehä-palleahengitys, joka avatessaan rintakehän aluetta poistaa ajan kanssa ”kärsimystä ja epätoivoa.”

Pranayama nimenomaan työskentelee vielä vomallisemmin hengityksen kanssa, eli hengitys tietoisesti tehdään tietyn mittaiseksi, aluksi kontrolloiden sisään- ja uloshengitysä samamittaisina. Mutta ennemmin tai myöhemmin uloshengitys pidennetään kaksi kertaa pidemmäksi kuin sisäänhengitys. Tähän on ainakin kaksi mielen ja kehon kannalta merkittävää syytä. Ensinnäkin meidän  rauhallisesta ja rennosta tilasta vastaava parasympaattinen hermosto aktivoituu automaattisesti aina uloshengityksellä. Kun uloshengitys tehdään pidemmäksi, jää parasympaattiselle hermostolle enenmmän aikaa ottaa valta kehossa sympaattiselta hermostolta, joka puolestaan vastaa taistele, pakene tai jähmety-reaktiosta (fight, flight or freeze). Toisekseen, kun sisäänhengityksellä olemme saaneet sisäämme tuoretta happea, niin uloshengityksen aikana se keho ottaa sen käyttöönsä. Kun uloshegnitystä pidennetään, niin keho saa mahdollisuuden käyttää sisään vedetty happi mahdollismman tehokkaasti. Tällä puolestaan voi olla monia vaikutuksia fyysiseen terveyteen, joka ei tietenkään ole irrallinen mentaalisesta hyvinvoinnista. Ranganathanin (2008) mukaanhan nämä kaikki ovat merkkejä huonosta terveydestä.

Koska pranayama-harjoituksissa on niin selkeä keskittymiskohde, joka samalla vaatii hieman fyysistä ja tahdonalaista tekemistä, luo se monasti jopa otollisemman pohjan keskittymisen tapahtumiselle kuin monet ns. meditaatiotekniikat, joissa harjaantumaton mieli pääsee helpommin harhailemaan. Mutta toki tänä päivänä on siinä määrin paljon tutkimustietoa muodollisten meditaatioharjoitusten monista hyödyistä myös aloittelijoilla, että astanagjoogapiireissä ajoittain harrastettu meditaatiota vastaan puhuminen tuntuu nykyään turhalta (ks. esim. Maehle 2006).

Hathajoogan hengitysharjoituksissahan on vielä kolmaskin vaihe reechakan ja puurakan lisäksi eli kumbhaka (hengityksen pidätys), jota voidaankin hyvällä syyllä sanoa pranayaman tärkeimmäksi tekijäkis. Kumbhaka-sanaa käytetään usein jopa pranayaman synonyymina (esim. Hatha Yoga Pradipika). Tietoinen hengitysen pidätys luo vielä otollisemman suon keskittymsien, ja jopa syventymisen, tapahtumista varten. Tavoitteena klassisissa hengitysharjoitukissa on yleensä ajan kanssa neljä kertaa sisäänhengitystä pidempi pidätys. Mutta tässä on tärkeä, että se on rakennettava hitaasti ja huolella, eli pidätys ei saa koskaan olla väkinäistä. Rakentamisen voi tehdä esimerkiksi lähtemällä liikkeelle sisäänhengityksen kanssa saman mittaisesta pidätyskestä, sitten lisäten kerrointa kahdesta neljään ajan kanssa. Vaivaton hengityksenpidätys on symbolinen kuolema, ollen kuoleman pelon kanssa työskentelyä, joka liittyy suoraan koko mieli-kehoon samaistumisen vähentämiseen. Ja tässä tapauksessa edes hetkellinen mielen hiljeneminen on usein tuon symbolisen kuoleman konkreettinen ja tervetullut vastine. On olemasa vielä erikseen käsite keevala kumbhaka, joka viittaa spontaanin hengityksen pysähtymiseen. Siinä missä tavallinen kumbhaka pysäyttää tahdonalaisesti hengityksen tietyksi aikaa, keevala kumbahka vain tapahtuu spontaanisti, ja kestää luonnostaan ”oman aikansa”. Tällainen on erittäin tuttu monille pitkäaikaisille meditaation harjoittajille. Myös sellaisten perinteiden sisällä, joissa ei tehdä muodollisia pranayama-harjoituksia, asana-harjoituksista nyt puhumattakaan.

Joka tapauksessa, voisi sanoa, että kumbhaka – spontaani tai tahdonalainen – on optimaalinen paikka keskittymiselle, ja jopa syventymsielle (dhaarana->dhyaana->samaadhi). Toisin ilmaistuna, kumbhaka on loistava meditaation paikka. Ja kumbhakan aikana tosiaankaan kirjaimellisesti ei ilmene sisään- eikä uloshengitystä, joita tässä sutrassa siis pidetään ”ongelmana”.  Tai Venkateshanadan (2011) mukaan nämä neljä tekijää auttavat diagnosoimaan kuinka pahoja kukin päällä oleva mielen hämmentäjä on. Havainnollisemmin ja ehkä käytännöllisemmin sanottuna, nämä neljä ovat edellisen sutran yhdeksän mielen hämmentäjän ulospäin näkyviä ja/tai tuntuvia ilmenemismuotoja, joiden kimppuun voi käydä suoraan asana-, pranayama- ja meditaatioharjoituksilla .

Yksi tapa olla erittäin tietoinen hengityksestään on sitoa se yhteen OM-mantran kanssa (ks. esim. Shiva-sutra I:23; Mandukya Upanishad).

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *