sutra 1:34

Posted on

pracchardana-vidhāraṇābhyāṁ vā prāṇasya 34

34. Tai hengen ulostyöntämisestä tai pidättämisestä.

Tämä usein tulkitaan prāṇāyāmaa käsitteleväksi sutraksi. Patanjalihan ei yksiselitteisesti puhu prāṇāyāmasta, vaan käyttää sanaa prāṇasya, jonka Broo (2010) on kääntänyt muotoon ”henki”. Englanninkielisissä käännöksissä se on lähes aina breath (hengitys). Prāna-sanallahan on (ainakin) kolme merkitystä: ”universaali energia, elinvoima, ja hengitys”. Suurin osa kommentaattoreista siis olettaa, että tässä puhutaan prānasta tuossa suppeimmassa merkityksessään eli hengityksestä.

Mutta on myös poikkeuksia eli esimerkiksi Vivekānanda (2010) ja Venkateshānanda (2011). Vivekānanda puhuu pitkät pätkät prānasta universaalienergiana, aloittaen, että kaikki ilmentynyt on yhdistelmä akāshaa (tila ja/tai eetteri) sekä prānaa (luonnon fysikaaliset voimat). Hän jatkaa, että myöhemmässä (hatha)joogaperinteessä luotiin nykyiset hengitysharjoitukset, siltä pohjalta, että ihmiskeho nähtiin mikrokosmoksena makrokosmoksessa. Hän kiirehtii huomauttamaan, että prāna ei ole hengitys, vaan se voima, joka saa hengityksenkin aikaan! Tarkoittaen, että universaalienergiana ymmärrettynä prāna nimenomaan viittaa kaikkiin luonnon voimiin, jotka pistävät asiat tapahtumaan, toimintaan ja liikkeelle. Vivekānanda ei ollut mikään suuri hathajoogan puolesta puhuja eli hän muistuttaa, että prāṇāyāma (kuten myös āsana), oli(vat) vain pieni osa Patanjalin filosofiaa. Hänkin on kuitenkin kääntänyt tämän sutran muotoon ”…hengityksen ulos työntämisenä”, jolloin hän tarkoittanee, suhteuttaen pitkään kommenttiinsa universaalienergiasta, että tämä symboloi prakritin sulkemista ulos omasta purusha-tajunnastaan.

Venkateshānanda taas puhuu kommentaarissaan enemmän prānasta elinvoimana, eli tämä on hieman suppeampi merkitys sanalle. Siinä missä, kaikkiallinen universaalienergia toimii kaikissa objekteissa fysikaalisessa maailmassa, niin elämänvoima on nimensä mukaisesti läsnä vain elävissä olennoissa. Hän esittelee primitiivisen ”hengitysharjoituksen”, jonka avulla voi tutustua kasvotusten omaan elinvoimaansa. Hengitä ulos, keuhkot ihan tyhjiksi. Ja pidätä hengitystä. Niin kauan kuin pystyt. Ennen pitkää, elinvoima saa sinut ottamaan seuraavan sisäänhengityksen! Tämä harjoitus äärimmilleen vietynä saa mielen helposti yksikohteiseksi, eli lopulta on vain yksi asia mielessä: HENKEÄ!

Tämä saa myös unohtamaan ainakin hetkeksi persoonallisen minuuden pienemmät arkipäivän ongelmat. Olen itse kokeillut tätä harjoitusta Intiassa nimenomaan kuoleman pelon kohtaamisen ja vähentämisen harjoituksena. Kuolemahan on asia, jonka kanssa on oltava ”sinut”, jos meinaa lakata samaistumasta mieli-kehoonsa, joka on siis Patanjalin joogan projektin päämäärä.

(Sivumennen sanoen, jos omaat panpyskistisen elämänkatsomuksen eli mielestäsi kaikessa tietoisuutta ja henkeä, niin elinvoimalla ja universaalienergialla ei ole välttämättä juurikaan eroa, mutta dualistisessa sāmkhya-katsomuksessa ero on erotuksen tekemisen arvoinen.)

Mutta tosiaan suurin osa kommentaareista tosiaankin sanoo Patanajalin viittaavan hengitykseen. Ensimmäinen joogasutra kommentaattori eli Vyāsa viittaa toisessa luvussa Patanjalin puhuessa sanatarkasti prāṇāyāmasta (II:53), nimenomaan tähän sutraan eli hän selkeästi ajatteli tässä puhuttavan samasta asiasta, kuin toisen luvun loppupuolella (alkaen II:49). Broon mukaan Taimni on sillä kannalla, että tässä puhutaan hienojakoisten energiakanavien (nādi) puhdistavista alkeisharjoituksista, kun taas Vijnānabhikshu pitää tätä prāṇāyāmaa korkeamman tason harjoituksena. Tästä Taimnin kannasta on mainittava, että joidenkin modernien opettajien mukaan ehkä tunnetuin vuorosierainhengitysharjoitus eli nādi shodhana on ”varsinaiseen” prāṇāyāmaan valmistava harjoitus (ks. Krishnamacharya: Yoga Makaranda, part II). Ja joidenkin mukaan taas se on kaikista keskeisin, tai ainakin se kaikille sopiva, prāṇāyāma-harjoitus (ks. Maehle: Prāṇāyāma). Vijnānabhikshun kannasta taas tulee mieleen, että Hatha Yoga Pradipikassa Mudra-osio tulee Prāṇāyāma-osion jälkeen, ja osa mudrista sisältää hengityksen pidättämistä ilman tarkasti määriteltyä aikaa, kun taas ajan säätely on klassisten prāṇāyāmaharjoitusten ominaispiirre. (Paljolti samaa harjoitusmateriaalia sisältävässä Gheranda Samhitāssa taas mudra– ja prāṇāyāma-osiot tulevat päinvastaisessa järjestyksessä.)

Broo kirjoittaa, ilmeisesti yrittäen seurata, Hariharānanda (1983), että sisäänhengitystä ei mainita tässä sutrassa, koska ”sisäänhengityksen aikana mieltä ei voi pitää tyhjänä”. Tämä suora lainaus ei oikein voi perustua mihinkään muuhun kuin ajatteluun, ja hieman vajavaiseen päättelyyn. Hengitys tapahtuu normaalitilassa koko ajan ihmisillä ja mieli voi olla tyhjänä hengityksen kaikissa vaiheissa. En ole ainakaan kuullut kenenkään, joka opettaa meditaatiota puhuen tyhjästä mielestä, pyytävän pyrkimään sisäiseen hiljaisuuteen vain uloshengitysten aikana! Itse asiassa, ei Hariharānandakaan niin sano! Nimittäin hän suosittelee keskittymään sisäänhengityksellä tyhjyyteen (void) ja kuvailee kolme ”askelta” harjoitukselle: 1) hengitä ulos hitaasti, 2) pidä keho liikkumattomana ja 3) pidä mieli tyhjänä, tai vapaana, tai avoimena, tai eleettömänä riippuen tulkinnasta (vacant). Pysyminen tuossa mielentilassa on hänen mukaansa prāṇāyāmaa. Ja, hän lisää, että tuo tila tulisi pyrkiä säilyttämään myös vielä seuraavan ”luonnostaan tulevan” sisäänhengityksen aikana, mikä tarkoittanee, että hän pitää sitä mahdollisena.

Anatomiasta ja fysiologiasta voimme oppia, että uloshengitys kyllä aktivoi automaattisesti parasympaattista hermostoa, joka vastaa kehon rauhoittumisesta ja rentoutumisesta, eli ideaalisesti kehon normaalitilasta! Näin ollen, uloshengityksen pidentämiseen ja painottamiseen on biologiset syynsä, mutta asian implikaatiot viedään Broon tulkinnassa hieman liian pitkälle. Joka tapauksessa, Desikachar sanoo ”käännöksessään” tähän sopivasti varovaisen ohjeen, että ” hengitysharjoitukset, jotka sisältävät pidennetyn uloshengityksen, saattavat olla hyödyllisiä. (Mutta Desikacharin ”käännökset” usein sisältävät jo sen verran tulkintaa, että osa siitä kuuluisi kommentaarin puolelle!)

Tämä jälkeen, Hariharānanda jatkaa kyllä, että tämä harjoitus johtaa siihen, että ego purkaa siteensä kehoon, ja ”itse sydämessä” liikkuu sanattomaan ja ajatuksettomaan OM-äänteen täyttämään tilaan. Ja tämä on hänen mukaansa mahdollista vain uloshengityksen aikana. Tuo kuulostaa minun korviin jonkinlaiselta sabija samādhi tilalta ja/tai ykseyskokemukselta. En ole kuullut kenenkään muun, joka kuvailee samādhitiloja tai ykseyskokemuksia, tekevän tällaista radikaalia jakoa sisään- ja uloshengityksen välille!

Askeettikona tunnetun Hariharānandan ohje perustunee hänen omiin mystisiin kokemuksin eli muuntuneisiin tajunnantiloihin. Mystisten kokemusten ongelma useinkin on, että niiden perusteella luodaan ohjeistuksia, joiden uskotaan olevan universaaleja. Yksi merkittävä syy miksi meillä on ylipäätään eri viisausperinteitä, ja usein lukuisia eri koulukuntia niiden sisällä, on juuri se, että eri opettajat ovat kokeneet erilaisia mystisiä kokemuksia! Tulee myös mieleeni, että Hariharānandan lähtökohdakseen ottama dualistinen sāmkhya-filosofia saattaa olla omiaan luomaan ongelmia, kun käsitteenmäärittelystä siirrytään suoraan harjoitusten ja/tai subjektiivisten kokemusten kuvaamiseen ja tulkintaan.

Broon mielestä Hariharānandan kuvaus hengitysharjoituksesta on seikkaperäinen. Hän mainitsee ”vatsalihasten käyttämisen” uloshengityksessä, mutta tuo jättää vielä aika paljon avoimeksi. Ehkä tämä on hyvä havainnollistus siitä, miksi harjoituksia ei tulisi opetella kirjoista? Vertailun vuoksi kuitenkin, esimerkiksi Maehlen Prānāyāma-kirjasta löytyy mielestäni oikeasti seikkaperäinen kuvaus: uddiyana bandha, joka lähtee liikkeelle vatsalihasten aktivoinnilla, toimii hieman eri tavalla sisäänhengityksessä, sen jälkeisessä pidätyksessä, ja uloshengityksessä sekä sen jälkeisessä pidätyksessä. Tai Coulterin (2007, 91-137) Anatomy of Hatha Yoga-kirjasta löytyy hyvinkin perusteellinen kuvaus, kuinka monella eri tavalla vatsan seutu voi ”jännittyä” ja rentoutua eli toimia erilaisten hengitystapojen takia.

Mutta on tosiaan hämmentävää, että miksi tässä ei mainita sisäänhengitystä, jos todella puhutaan klassisista hengitysharjoituksista? Joita ei siis välttämättä ollut nykymuodossa edes olemassa vielä Patanjalin aikaan, mutta jotain samankaltaista tehtiin jo silloin (ks. II:49-53). Nimittäin, nykyään on paljon yleisempää, että hengitystä pidätellään sisäänhengityksen jälkeen. Tämä on herättänyt siinä määrin paljon hämmennystä, että esimerkiksi eräs R. Steiner, jonka verkkosivulta löytyy ”Yoga-sutra” (ashtangayoga.info), on ”kääntänyt” kriittisen kohdan muotoon ”…pidätä hengitystä ennen uloshengitystä.” Sanat ehkä antavat tuollaiseen mahdollisuuden, mutta en tiedä antaako kielioppi, kun en ole sanskritin osaaja?

Modernissa harhajoogaperinteessä, jonka harjoitukset tulevat osin tantrisesta perinteestä, hengityksen pidätystä on alettu kutsua termillä kumbhaka. Sanan juuri, on kumbha, joka tarkoittaa ruukkua (pot, jar), näin ollen kumbhaka vertauskuvallisesti viittaa ”ruukkumaiseen rintaan”. Tämä viittaisi siihen, että alkujaan on tarkoitettu nimenomaan sisäänvedetyn rintakehäpalleahengityksen jälkeen tapahtuvaa pidätystä. Onko sitten myöhemmin alettu puhumaan myös uloshengityksen jälkeen tapahtuvista pidätyksistä samalla termillä? Joka tapauksessa, pidätykset uloshengitysten jälkeen ovat nykyään harvinaisempia, eikä osa opettajista opeta sellaisia ollenkaan.

Ps. ”Tai”-sanasta vielä: Bangali Baba (2010) sanoo, että edellisestä sutrasta puuttuva ”tai”-sana on merkki siitä, että se on voimallinen suositus kaikille. Kun taas tästä sutrasta sutraan 39 asti esitellään toisilleen vaihtoehtoisia menetelmiä, joita ei ole kaikkia tarkoitettu kaikille, vaan voi valita joko/tai.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *