sutra 1:39

Posted on

yathābhimata-dhyānād vā 39

39. Tai mietiskelemällä halutulla tavalla.

”…mikä hyvänsä mietiskely, joka auttaa harjoittajaa keskittymään, on käyttökelpoinen” (Broo 2010). ”Miksi sanoa enempää?”, sanoo Vaachaspati Mishra (Woods 2007). Sanon ainakin muutaman sanan pohjautuen meditaatiotuktimukseen. Kuten totesin sutrassa 36, niin yleisin jako eri meditaatiotekniikoiden suhteen on kahtiajako keskittymisharjoituksiin (focused attention (FA)) ja tietoisuustaitoharjoituksiin (detached awareness (DA) tai open monitoring). Keskittymisharjoitusten (FA) piiriin kuuluvat kaikki tekniikat, joissa valitaan yksi kohde, johon keskitytään. Moni lukeekin tämän sutran nimenomaan tästä näkökulmasta. Vieläpä niin, että keskittymisen kohteeksi suositellaan jumalolentoa muodossa tai toisessa, koska hindulaisuuden parissa tämä on yleistä (ks. I:23, II:44)  – Vaachaspati Mishrakin jatkaa ylläolevaa sitaattiaan sanoilla ”… mikä tahansa jumalolento (deva) käy” (ks. myös esim. Ranganthan 2008; Kassila 2015). Mutta Patanjali tuntee hyvin buddhalaisuuden (ks. esim I:33), ja olisi epäuskottavaa, ettei hän noteeraa buddhalaisia harjoituksia millään tavalla tällaisessa asiayhteydessä. Pikemminkin päinvastoin, hän mitä luultavimmin tunnustaa buddhalaisten menetelmien arvon, mutta eroaa metafysiisissä päätelmissään, olettamukissaan ja uskomuksissaan heistä.

Tietoisuustaitoharjotuksissa (DA) taas ollaan tietoisia kaikesta, tai jostain valitusta aisti-intoformaatiosta (esim. äänistä tai näkökentästä) tai keho-mielen osa-alueista (esim. tunteista, kehontuntemuksista tai ajatuksista). Buddhalaiset ovat nimenomaan kehitelleet ansiokkaasti tämän kategorian harjoituksia, ja esimerkisi 10-päivän hijaisuuden retiriiteistään kuuluisa vipassana on enemmän tätä kategoriaa. Myös nykyinen mindfulness-liike pohjautuu paljolti tähän luokkaan. Mutta yleensä kaikkiin sekä hindulaisiin että buddhalaisiin perinteisiin kuuluu molemmanlaisia harjoituksia, esimerkiksi vipassana-kurssitkin aloitetaan keskittymällä hengitykseen, ja sitten siirrytään kehontuntumusten vapaaseen monitorintiin ilman takertumista yhteenkään tuntemukseen tai tunteeseen, tai niiden herättämiin ajatuksiin.

Jotkut tutkijat ovat kuitenkin nähneet hyvästä syystä tarpeen kolmannelle meditatiotekniikoiden luokalle: ja olen nähnyt kaksi eri ehdotusta kolmanneksi luokaksi – joista toinen saattaa olla tarpeeton. Ensinnäkin, kolmanneksi luokaksi voi laskea mielikuvameditaatiot; jotka usein tapahtuvat ohjatusti, eli ainakin ensimmäisellä kerralla se on lähes välttämätöntä (esim. Kristeller & Rikhye 2009). Mielikuvameditaatiot eivät sovi jouhevasti kahteen edellä mainittuun luokkaan, koska niissä voidaan käydä läpi pitkiä ja monimutkaisiakin visualisaatioita. Ja tällöin ei siis olla vain tietoisia nousevista ilmiöistä kuten tietoisuustaitoharjoituksissa, vaan oma mieli aktiivisesti luo mielikuvia. Toisaalta ei myöskään pyritä keskittymään vain yhteen objektiin mielessä, vaan käydään läpi mahdollisesti montakin vaihetta mielikuvien kautta. Sitten taas, jos mielessä pyritään pitämään vain yksi simppeli mielikuva, niin voidaan puhua (myös) keskittymisharjoituksesta – eli osa meditaatioista on laskettavissa kahteen luokkaan. Myös buddhalaisuudessa paljon käytetty myötätuntomeditaatio (metta) kuuluu tähän luokkaan – ja sivumennen sanoen, myös tätä tekniikka käytetään vipassana-kurssilla.

Travis & Shear (2010) esittivät, että mantrameditaatio on luettava omaksi kolmanneksi luokakseen,(he eivät noteeraa mielikuvaameditaatioita). He nimesivät kolmannen luokkansa sanoilla automatic self-transcending (automaattinen minän transendenttointi eli ”egosta tuolle puolelle meno”). He perustelivat tätä sillä, että he saivat eri EEG-luennan tutkiessaan nimenomaan TM-mietiskelijöitä (transcendental meditation). Muut tutkijat ovat laskeneet mantrameditaation  keskittymiharjoitusten piiriin. Travisin ja Shearin tutkimus herättää kuitenkin epäilyjä puolueellisuudesta, koska ainakin Travis on itse TM-liikkeen edustaja.

Niin, tosiaan tuo alkuperäinen ”luokkajako” kahteen luokkaan ei perustu pelkästään siihen, että ne ovat menetelmällisesti erilaisia. Ne myös yleensä tosiaan antavat erilaisen aivosähkökäyrän EEG-laitteella mittattuna (esim. Lutz et al. 2008). Keskittymisharjoituksissa on nopein aivosähkökäyrä eli gamma– (30-50Hz) ja beta– (13-30Hz) aalloilla ollaan tällöin. Ja näillä tajuuksilla ”tavallisten ihmisten” aivosähkökäyrät ovat myös suurimman osan ajasta valvetilassa, ja välillä myös unennäössä. Kun keskitymme yhteen asiaan, niin silloin muutoksena tavalliseen, on että eri aivoalueiden kesken on enemmän synkroniteettia aivokäyrien tiheyden suhteen, koska eri aivoalueet voivat sykkiä eri tahtiin, mutta keskityttäessä tai flow-tilassa ne harmonisoituvat.

Seuraavat aivosähkövyöhykkeet ovat alfa (8-12Hz) ja theta (4-8). Näille vyöhykkeille päätyvät nopeasti kokeneet tietoisuustaitomeditaattorit, ja mitä kokeneempi mietiskelijä, niin sitä todenäköisemmin hän on tällä tiheysvyöhykkeellä myös normaalissa valvetilassa, paitsi silloin kuin keskittyy ”ankarasti” johonkin kohteeseen. Alfavyöhykkeellä olemme usein myös silloin kun rentoudumme silmät suljettuna, ja esimerkiksi hidastempoinen barokkimusiiki (esim. Bach: Air) vie ihmiset joko tälle tai vielä hitaammalle taajuudelle välittömästi ilman harjoitusta! Myös ongelmanratkaisutilanteessa, juuri ennen ahaa-elämystä olemme alfa-tilassa, mutta kun ”Ahaa!” tulee tajuntaan saamme harmonisen gamma-piikin. Theta-tilassa taas olemme tilanteissa, jotka vaativat suurta itsekontrollia; tämä voi sopia yhteen minkä tahansa meditaatiivisen harjoituksen kanssa – myös esimerkiksi asentoharjoituksen. Tai kun olemme vajonneet mielikuviin, täten tämä voi olla yleistä sekä unenänössä että voimakkaiden mielikuvaharjoitusten aikana.

”Hitaimman” tiheyden omaava aivossähkökäyrä eli delta (1-4Hz) tapahtuu aina automaattisesti syvässä unessa – taas yksi syy, miksi syvä uni nousee aina meditaatiokeskusteluissa esiin. Mutta valvetilassa myös silloin, kun meditaatio syvenee eli syventyminen (samaadhi) tapahtuu. (Myös esimerkiksi dementia vie tälle vyöhykeelle.) Eli kaikki meditaatiotekniikat voivat kokemuksen ja ajan kanssa viedä tälle vyöhykeelle. Myös liikunnalliset meditatiiviset harjoitukset eli esimkerkiksi kiinalaisten chi kung-harjoitusten (qi gong) tekijöitä on käytetty koekaniineina. Mutta se syy miksi Travis ja Shear päätyivät perustamaan oman uuden luokkansa mantrameditaatiolle on, että he väittävät koekaniiniensa päätyneen usein, lähes aina, heti ensimmäisessä meditaatioistunnossa delta-tilaan, käytettäessä TM-tekniikkaa.  Oma kokemukseeni nojaten, eli olen myös itse TM-kurssin käynyt ja sitä jonkin aika kokeillut, olen hyvin skeptinen em. tutkimuksen suhteen.

Tantrinen Vijnaanabhairava, jota myös esimerkiksi Krishnamacharya on käyttänyt lähteenä, on mielenkiintoinen teksti tähän yhteyteen: Siinä esitellään 112 erilaista meditaatiotekniikkaa, ja tutkija-harjoittaja Mark Dyczkowksi on jakanut ne peräti kahteenkymmeneen eri ryhmään: hengitys, kuṇḍalinī, dvādaśānta (n. 12 sormenleveyttä päälaesta ylös eli ”kruunuchakra”), aistit, ääni ja mantrat, tyhjyys, universumi, keho, sydän/keskus, mielihyvä, valo ja pimeys, syvä uni ja unennäkö sekä niiden rajatilat, kehon harjoitukset, katseenkäyttö, mielentyyneyden säilyttäminen,  erotteleva tieto/oivallukset, intensiiviset kokemukset ja tunteet, tajunnanvirran seuraaminen, taikashow (sic), ja Ylivertainen Olento/Omni-Jumala. Tämän jaon voisi varmasti tehdä toisinkin ja ennen kaikkea tiivistäen, mutta tämä antaa hyvän kuvan kuinka laaja variaatio tekniikoiden kanssa voi olla. Ja kuinka osa tekniikoista voi olla epätotunnaisia, jopa epäsovinnaisia (kyllä siellä mainitaan myös seksuaaliakti, vaikka se onkin erittäin pieni osa alkuperäistä tantraa). Ja osaa näistä ei voi edes kutsua tekniikoiksi, vaan pikemminkin on kyse tietoisuuden säilyttämisestä arkipäivässä ja myös epätavallisten kokemusten lomassa. Eli ihmiset ovat erilaisia ja siten soveltuvat erilaisiin harjoituksiin eri aikoina eri paikoissa.

Venkateshananda (2011) taas huomaa tässä suoran itsetutkimusharjoituksen (aatmavichaara, self-eqnuiry) mahdollisuuden, mitä pohjimmiltaan edustaa oikeastaan kaikki meditaatiotekniikat. Hän pyrkii tässä saamaan itseoivalluksen lukijassaan aikaan esittämällä kysymyksen, että kuinka suuri  etäisyys on sinun ja (minkä tahansa) kokemuksesi välillä? Myös Iyengar (1993) esittää, että tämän sutran syvempi, ja hänen mukaansa jopa ”piilotettu”, merkitys on objektiin keskittymisen sijaan subjektista tietoiseksi tuleminen. Toisin sanoen, objektit ovat olemassa, jotta voit käyttää niitä johtolankoina subjektin eli itsen oivaltamiseen. Itse asiassa, sama ydin kuin Patanjalin väiteessä, että prakriti on olemassa vain purushaa varten (joka herättää kysymyksen onko kyseessä oikeasti dualismi?).

 

Text: Marko Mikkilä; foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *