sutra 1:4

Posted on

vr̥tti-sārūpyam itaratra 4

4. Muulloin se on toimintojen kaltainen.

Silloin kun näkijä ei lepää omassa olemuksessaan, hän on tajunnan, tai mieli-kehon, toimintojen kaltainen. Toisin sanoen, silloin kun näkijä on samaistunut mieli-kehoonsa, hän ei lepää omassa olemuksessaan.

Lähtökohtaisesti, mielen toimintoja ei voi pysäyttää päättämällä, että ”nyt minä pysäytän mieleni”. Ajatuksia nousee tajuntaamme, emmekä voi koskaan varmuudella tietää mitä ajattelemme esimerkiksi minuutin päästä. Näi ollen, emme voi päättää tulevia ajatuksiamme. Meillä ei taatusti ole täydellistä vapaata tahtoa ajattelumme suhteen. Meillä on mahdollisesti vapaata tahtoa vaikuttaa ajatusten suuntaan ja laatuun. Yleensä, ajatukset vain nousevat pitkien syy-seurausketjujen tuloksena. Jotain tapahtuu ulkoisessa tai sisäisessä maailmassamme, eli kuulemme jotain jollain on meille henkilökohtaista merkitystä, ja/tai tunnemme tunteen. Ja tuo tapahtuma saa alitajunnan painautumien kanssa yhteistyössä tietynlaisen ajatuksen nousemaan tajuntaan. Täten, ajatus on usein reaktio. Mielen toiminnot ovat osa luontoa eli materiaalista maailmaa (prakriti). Mielen toiminnoilla on korrelaatit aivoissa, mutta tämän perusteella ei voi vetää kausaalipäätelmiä, esimerkiksi, että mikä on objektiivisten aivojen ja subjektiivisesti koetun mielen. Joka tapauksessa, havainnoiva tietoisuus (purusha), on se, joka ”näkee” ajatukset, kun ne nousevat tajuntaan.

Nykyaikana varsinkin olemme ”pääistyneet” tässä suhteessa eli elämme ison osan aikaa pään sisäisten ajatusten pauloissa. Täten, kognitiivinen kyvykkyytemme on sekä vahvuutemme että heikkoutemme. Heikkoutemme siinä mielessä, että olemme liian usein täysin samaistuneita ajatteluun ja tunteisiin. Me emme siis sanan varsinaisessa mielessä ajattele, vaan ajattelu tapahtuu havaintokentässämme. Ja suurin osa ajatusten virrasta on alati toistuvia kaavamaisia ketjuja. Vain pieni osa on uutta, luovaa ajattelua. Mutta luulemme ajattelevamme, koska meillä on persoonallinen minuus eli psyykkinen minätunto, joka yleensä omii kaiken mielessämme tapahtuvan itselleen – tahtoen ja tahtomattaan. Tahtoen silloin, kun se pönkittää vallitsevaa minätuntoa, vallitsevaa egoa. Tahtomattaan silloin, kun minätunto kokee arvonalennuksen sen takia, esimerkiksi heikon itsetunnon takia ja muodossa.

Se ymmärtäminen, että mielessä nousee ajatuksia, joihin emme voi läheskään aina vaikuttaa voi olla vapauttavaa – se on itse asiassa hyvä uutinen! Nimittäin, silloin ei tarvitse kantaa huonoa omatuntoa esimerksiksi ns. pahoista ajatuksista, meillä kun on taipumus luokitella kaikki hyvään tai huonoon. Käytännössä ongelmana ei ole ajatusten nouseminen ja tunteiden tunteminen, vaan nimenomaan niihin samaistuminen. Oman introspektioni pohjalta analysoituna: Nousee ajatus; josta ei voi olla ylpeä; josta minätunto kokee olevansa vastuussa; josta seuraa huono omatunto; jota täytyy yrittää kompensoida jollakin hyvällä ajatuksella, positiivisen ajattelun hyödyllisyyteen ehdollistuneena. Joka tapauksessa seuraa usein pitkä ajatusketju. Joka on suurelta osin täysin turha.

Sen sijaan, jos heti ymmärtää, että tuo yksittäinen ajatus on ”vain ajatus”, joka nousee tahtomattani. En ole siitä vastuussa, se on painatumien tulosta. Joten en samaistu ajatukseen. Tällöin jää tapahtumatta paljon! Ei nouse myöskään minätunto huonon omatunnon kera. Ei nouse lisää ajatuksia tuon ajatuksen seurauksena. Ei samaistusmista ajatukseen, ei huonoa omatuntoa, ei ajatusten ketjua. Kun tapahtuu ajatuksen observointi ”vain ajatuksena”, niin siitä on mahdollista päästää heti irti, jolloin se vajoaa taas jonnekin havaintokentän pinnan alle, alitajuntaan. Ja taas on hiljaista, kunnes nousee seuraava jossain vaiheessa. Potentiaalisesti ajatusketjun jokaisessa kohdassa siitä on mahdollisuus päästää irti, mutta mitä voimakkaampi tunnelatatus ajatuksessa, niin sitä haastavampaa irtipäästäminen voi olla. Mieli ei koskaan täysin lakkaa toimimasta, koska se on kuuluu pakettiratkaisuna elävään ihmiskehoon – mutta hälinä voi vähentyä.

Otetaan tähän metafora: jos huomion hakuinen lapsi tekee jotain epätoivottavaa. Suuntaamalla huomion häneen hän oppii, että tekemällä jotain epätoivottavaa hän saa huomion. Suuntamalla huomion sopivalla tavalla, ja samalla mahdollisesti hänen huomionsa, johonkin muuhun hänelle mielekkääsen aktiviteettiin hän saattaa vaihtaa toiminnon toivottavaksi. Positiivista ajattelua, joka on joskus vain toiveajattelua – voi toki myös toimia! Jos sen sijaan en anna hänelle huomiotani lainkaan, hän luultavasti ennen pitkää lopettaa sen mitä tekee, jos hän tekee sitä vain huomion halusta siis. Hän saattaa yrittää jotain muuta epätoivottavaa. Jos olen antamatta hänelle huomiotani tarpeeksi kauan, tiedostaen, että hän tekee sen vain huomion halusta, niin ennen pitkää hän hiljenee. Tietoista läsnäoloa.

Ihmismieli, jota usein meditaatiopiireissä myös apinamieleksi kutsutaan, on vähän kuin tuo lapsi, mutta samaan hengenvetoon totean, että metaforat ovat usein vain osittain osuvia. Tässä tapauksessa ei tietenkään ole tarkoitus tehdä mielestä apaattista kuten lapsen käy ilman huomiota, vaan hiljaisempi. Siitä on tarkoitus tehdä tyranninn sijaan renki. Niin, että mieli on ennemmin työkalu tai instrumentti, jota tarvitaan usein käytönnön asioissa, kommunikoinnissa, suunnittelussa ja luovassa toiminnassa. Tilanne vaan on usein se, että elämme omistamamme mielen ”mielivallan” alla eli mieli kävelyttää tietoisuuttamme jatkuvasti sinne-sun-tänne. Kun reaktionomaisesti annamme huomiomme mielen ajatuksiin, annamme mielelle lisää vettä myllyyn. Sen sijaan, fokusoimalla huomio esimerkiksi kehotajuntaan, kehon tuntemuksiin, ollaan läsnä kehossa ja kehona. Näinhän tiivistetysti sanottuna tietoisuustaitona tehdyssä liikunnassa esim. jooga-asennoissa tehdään, tai on mahdollisuus tehdä. Lopptuloksena on, että samaistuminen mieleen vähenee.

”Mielemme on meille kuitenkin tuttu, ja ajatus sen jättämisestä taakse saattaa pelottaa (Broo 2010).” Sanoisin, että tarkoitus ei ole jättää ”mieltä taakse”, vaan tosiaankin lakata samaistumasta siihen. Tämä on ehkä hienovarainen, mutta tärkeä erottelu sekä pedagogisesti että filosofisesti. Pedagogisesti siitä tulee vähemmän pelottava kuvaus tavoitteista. Filosofisesti se on osuvammin prosessia kuvaava selitys. Mieli on hyödyllinen työkalu. Edellistä ja tätä sutraa analysoimalla yhdessä voi itse asiassa kuvata pähknänkuoressaan koko joogan projektin. Olen tässä analysoinut asiaa tajunnan toimintojen, mielen liikkeiden, näkökulmasta. Asiaa voi katsoa myös toisesta suunnasta sekä teoreettisesti että käytännössä.

Nimittäin, voi yrittää tunnistaa itsessään sen ”näkijän” mahdollisimman puhtaana, vailla havainnoittavia attribuutteja. Mikä tahansa mitä havainnoit ei ole se, joka havainnoi. Ja voi yrittää samaistua olemaan vain ja ainoastaan ensisijaisesti se-joka-havainnoi. Tämä saa myös automaattisesti mieltä hiljenemään. Tämä helpottaa niistä ajatusketjuista irtipäästämistä. Nyt tällä ”näkijän” tunnistamisella en tarkoita jotain älyllistä analyysia, kuten se joskus tulkitaan, kun sitä yrittää avata ihmisille esimerkiksi ohjatun meditaation kautta. Tarkoitan vain elämän katsomista hetkestä hetkeen mahdollisimman puhtaana, ilman teoriaa, ilma filosofiaa, ilman metafysiikkaa, ilman henkisyyttä, ilman uskontoja, ilman ideologiaa. Tämä voi saada aikaan oivalluksen, että se mitä etsin todellisena itsenäni – joskus joogamatolta, joskus Intiasta, joskus meditaatiosta, joskus gurusta, joskus kirkosta tai temppelistä, joskus pyhästä kirjasta, joskus tajuntaa laajentavista aineista, joskus retriitistä tai workshopista, joskus extreme-toiminnoista, joskus maailman laajuisesta tietoverkosta, tai mistä vaan – on se joka näkee koko ajan tämän etsinnän.

Tiedostan, siis minä olen olemassa. Tiedostan: Minä olen.

Tarkoitukseni tässä on siis sanoa, että mielen hiljenemistä voi lähestyä erilaisilla meditaatiotekniikoilla, jotka jaetaan yleensä tutkimuskirjallisuudessa kahteen kategoriaan: ”focused attention” ja ”detached awareness”. Huomion fokusoiminen yhteen kohteeseen voi saada aikaan mielen hiljenemistä. Takertumattomana tietoisuutena maailman havainnointi voi saada aikaan mielen hiljenemistä. Jos tätä ”ideaa” ei kuitenkaan millään tavoita, ovat asento- ja hengitysharjoitukset joka tapauksessa hyvä menetelmä mieli-keholle. Kyseessä kun kuteinkin on, lasku- ja nousuvesien sävyttämä aaltomainen prosessi, ei missään nimessä mustavalkoinen joko-tai-asetelma.

Text & foto: Marko Mikkilä

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *