sutra 1:6

Posted on

pramāṇa-viparyaya-vikalpa-nidrā-smr̥tayaḥ 6

  1. Tietäminen, erehtyminen, kuvitteleminen, syvä nukkuminen ja muistaminen.

Patanjali jakaa mielen toiminnot näihin viiteen. Näistä ”tietäminen” on filosofisesti erityisen monisyinen ja mielenkiintoinen asia, mutta käsittelen sitä tarkemmin sille omistetussa omassa sutrassaan (I:7). On hyvä huomata, että mikään tällainen jako ei varsinaisesti ole absoluuttinen, vaan kun luokitellaan  tajunnallisia ilmiöitä, on aina tietyt lähtökohdat ja tietyt tavoitteet, jonka pohjalta luokittelu tapahtuu. Patanjali usein tykkää jakaa asiat viiteen; kuten myös toisen luvun alussa, jossa on toiselta pohjalta tehty jako tajunnan ilmiöihin liittyen.

Useilla, länsimaalaisilla varsinkin, herää kysymys ”entäs tunteet”? Tässä listassa on kovin ”kognitiivinen” kalskahdus. Toisen luvun alun  luokittelussa puhutaan kaipauksesta ja inhosta. Myös buddhalaisessa perinteessä tehdään samanlainen jako tunteiden ja tuntemusten suhteen. On asioita, jotka herättävät kaipauksen tunteita ja toisaalta inhon tunteita. Toisin sanoen, on asioita joiden haluamme toistuvan elämässämme, ja asioita joiden emme halua toistuvan. On asoita joihin olemme takertuneita emotionaalisesti, ja on asioita, joita kavahdamme ja vältämme. Tiivistetysti, on positiivinen ja negatiivinen. Tai ehkä oikeammin sanottuna positiivisena pidetty, ja sen takia kaivattu, mutta kaipaus sinänsä ei ole varsinaisesti positiivinen asia. Mutta kaipaamme sitä mitä kohtaan koemme positiivisia tunteita, tai sitä kohtaan mistä olemme riippuvaisia. Täten, kaipaamme sellaista jonka uskomme tuovan hyviä asioita elämäämme – edes hetkellisesti. Joskus tämä tosiaan on harhainen arvio. Tiedän kaipaavani, mutta saatan olla tietämätön sen suhteen, mikä tuon kaipauksen oikea syy on? Esimerkiksi emotionaalinen takertuminen johonkin, joka oikeasti tuottaakin tuskaa, kuten läheisriippuvuudessa.

Länsimaisessa psykologiassa taas puhutaan ns. perustunteista, joita on 4-7 listasta riippuen. Kaikista listoista löytyy ilo, suru, aggressio ja pelko, jotka ovat ilmeisesti evolutiivisesti vanhimmat. Näiden lisäksi perustunteisiin usein liitetään inho, yllätys ja halveksunta. Kaikkia näitä seitsemää yhdistää se, että ne on ”luettavissa” suoraan kasvoiltamme, eikä tämä ole kulttuurisidonnaista. Toisinaan perustunteisiin lisätään vielä seksuaalinen halu, leikkisyys ja kiintymys, joita taas ei ole enää ihan yhtä helppo lukea toisen kasvoilta. Näiden tunteiden yhdistelmiä tai monimutkaisempia johdannaisia ovat sitten muut tunteet. Ja kaikki nämä tunteet tulevat ja menevät; jos yrittää esimerkiksi koko ajan olla iloinen, kuten on nyky-yhteiskunnassa on aika yleistä, niin se ei voi olla kovin autenttista. Joka tapauksessa, nämä perustunteet löytyvät myös muilta nisäkkäiltä eli ne ovat evolutiivisesti hyvinkin vanhoja. Väittäisin, että vanhempia kuin suurin osa tämän sutran mielen toiminnoista. Antiikin ajan filosofia, sekä idässä että lännessä, on usein hyvinkin ihmiskeskeistä. Mutta samoin on iso osa modernista tajunnan tutkimukseen keskittyvästä neurotieteestä, joka yrittää selittää tajuntaa eli subjektiivista kokemista nimenomaan ihmisaivoista käsin.

Broo (2010) seuraa Hariharanda Aranyaa, joka väittää, että tunteita ei tarvitse erikseen käsitellä, koska ne ovat riippuvaisia edellä mainituista viidestä toiminnosta ja lakkaavat toimintojen pysähdyttyä.  Tämä on kyseenalaista tai vähintäänkin yksinkertaistavaa. Ja myös ristiriitaista sen kanssa, että häiritsevässä muodossaan toimintojen sanotaan perustuvan toisen luvun viiteen häiriöön, joihin siis kuuluu perustunteita (ks. YS I:5). Esimerkiksi meditaatioharjoituksessa se ensisijainen ja voimakkain tajunnan ilmiö on usein nimenomaan joku tunne. Tajunnassa on useinkin päällimmäisenä tunne – josta halutaan päästää irti, tai johon halutaan suhtautua tyynesti – eikä joku ”oikea tai väärä tiedonjyvänen”, ei mielikuva, eikä muisto. Toki tunteeseen usein liittyy esimerkiski muisto, mutta jos muistosta pystyy päästämään irti, se ei tarkoita sitä, että tunne häviää. Tunne jää tuntemuksena kehossa! Ja sitä tunteet aina myös ovat. Siinä missä hermosto fysiologisesti yhdistää mielen ja kehon, niin subjektiivisessa kokemuksessamme tunteet ovat, ikään kuin, ajattelevan mielen ja kehon välissä. Ne usein liittyvät ajatuksiin, ja mitä voimakkaampi tunnelataus ajatuksessa, sitä vaikeampi siitä on päästää irti. Ja sitä todennäköisempää, että se ilmestyy uudestaan ja uudestaan. Kun ajatuksesta, eli/tai muistosta, pystyy päästämään irti, niin yleensä tunne jää, mutta nyt vain tuntemuksena kehossa. Toki voi sanoa, että ne ajatukset ovat yhä alitajunnassa ja näin varmaan onkin, mutta subjektiivisen kokemukseen(kin) nojaten tunteet ovat perustavanlaatuisempia kuin ajatukset. Ja tähän on evolutiiviset syynsä. Joka tapauksessa, työstämällä tuota tuntemusta kehossa esimerkiksi meilikuvien avulla voi saada pysyvää tulosta aikaan meditaatioharjoituksella.

Tämä tunteiden ja tuntemusten ensisijaisuus tosiaankin korreloi evoluution kanssa. Evolutiivisesti tunteet ja tuntemukset ovat siis vanhempia kuin ajatukset. Tunteet ja tuntemukset ovat paljolti se minkä avulla suuren osan aikaa navigoimme elämässä. Tähän löytyy tutkittua ”tietämistä”, että tämä evoluutinen järjestys näkyy yhä tajuntamme toiminnassa. Tutkimustiedon valossa on yleisempää, että ensin aktivoituu joku tunne, jonka takia aktivoituu joku tietty ajatus: joko muisto tai tulevaisuuden toive/pelko. Samaan hengen vetoon on kuitenkin todettava asia, jota tuli käsiteltyä jo toisessa sutrassa, eli että tunteet ja järkiajatukset eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan pikemminkin päinvastoin. Järkeviä ratkaisuja kun ei yleensäkään voi tehdä, jos aivojen tunnekeskus on vauroitunut. Eli tunteiden kanssa tiiviissä vuorovaikutuksessa olevilla nisäkäsaivoilla on väliä! Tai toisin päin ilmaistuna, tunteilla on väliä aika paljonkin.

Yksi tapa selittää tätä sutratekstin epäkohtaa onkin sanoa, että Patanjali tuntuu lähestyvän tajunnan ilmiöitä usealla hyvinkin erilaisella lähestymistavalla. Tähän yksi mahdollinen syy on, että hän on ottanut ideoita eri traditioilta, eri opettajilta, ja yrittänyt sovittaa ne omaan käytännön läheiseen filosofiaansa mahdollisimman johdonmukaisella tavalla. Mutta välillä suuresta kokonaisuudesta on vaikea luoda täyteläistä selkeää palapeliä, jossa ei olisi yhtään päällekkäisyytä ja toisaalta eri lähestymistapojen jättämiä ”selittämättömiä aukkoja”, koska siinä on niin monta liikkuvaa osaa – itse asiassa koko luonto. Yksi tapa havainnollistaa tätä on sanoa, että tässä sutrassa käsillä oleva jaottelu on kuin kognitiivista psykologiaa, kun taas toisessa luvussa on enemmän kuin emootio- ja evoluutiopsykologiaa.

Tässä on mielenkiintoista myös se, että luokittelussa on yksi sama termi kuin Vedantassa ihmisen tajunnan tai tietoisuudentilojen nelijaossa: valvetila, unennäön tila, syvä uni ja ”neljäs tila” (esim. Mandukya Upanishad). Tässä taas jaottelu on tietysti tehty eri pohjalta erilaisin tavoittein. Nuo kolme ensimmäistä sopivat hyvin yhteen myös länsimaisen fysiologian kanssa, jossa nuo kolme tilaa jaetaan erillisiksi, koska niistä kullakin on selkeästi toisistaan poikkeava kehon ja aivojen tila. Tuota neljättä (turiya) taas ei useinkaan mainita länsimaisessa fysiologiassa tai pyskologiassa. Fysiologiassa siihen ei välttämättä ole syytäkään, mutta psykologiassa sillä ehdottomasti kyllä olisi paikkansa.

Turiya siis kirjaimellisesti tarkoittaa ”neljäs”, ja siitä puhutaan ainakin kahdella hieman toisistaan poikkeavalla tavalla. Se joko kuvataan jonkinlaisena ekstaattisena ei-kognitiivisena muuntuneena tajunnan tilana eli mystisenä kokemuksena, josta ei voi saada ”otetta”. Tällöin voi puhua ”tilasta” tarkoittaen samaa kuin nirbija samadhi eli näkijä lepää omassa olemuksessaan, puhtaana tietoisuutena ilman tajunnan kohdetta. Toisaalta siitä puhutaan jonakin joka ei oikeastaan ole ”tila”, vaan noiden kolmen varsinaisen tilan kasvualusta. Tällöin viitataan siihen, että tuo puhdas tietoisuus on kaiken aikaa se, joka todistaa kaikki tajunnan ilmiöt hetkestä hetkeen. Turiya voi siis tapahtua myös tavallisessa valvetilassa, eli silloin näkijä on samaistunut vain siihen puhtaaseen tietoisuuten, jota hän joka tapauksessa on, eikä itse asiassa edes voi olla olematta. Ja mahdollisesti myös säilyen puhtaana tietoisuutena läpi valvetilan, unennäön tilan ja syvän unen. Tällöin uni on ns. kirkasuni (lucid dreaming), vieläpä niin, että näkijä tietää kuka on, eli on itseoivalluksen ”vallassa”. Syvästä unesta on myös mielenkiintoista sanottavaa pohjautuen unitutkimukseen, mutta jätän sen aiheen käsittelyn sille varattuun oman sutraansa (I:10).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *