sutra 1:7

Posted on

pratyakṣānumānāgamāḥ pramāṇāni 7

  1. ”Tietämistä” ovat aistihavainto, päättely ja arvovaltaiset lausunnot.

Tietäminen, tai tietämisen mahdollisuus ylipäätään, on iso asia filosofiassa. Sitä opiskellaan pelkästään sille omistetuilla kursseilla otsikon tietoteoria eli epistemologia alla. Tämä sana eli pramaana myös käännettään todella usealla tavalla eri joogasutra-kommentaareissa; tässä muutama esimerkki: ”accurate knowledge, correct perception, real cognition, comprehension, insight, kinds of proof, epistemic states, evidence, proven theory, proper means of knowledge, source-of-valid-ideas” jne. Sanskritin sanakirjassa sanan ensisijaisina käännöksinä on itse asiassa ”measure, scale, standard”. Suomen kielellä sanan vastakohta olisi toisessa luvussa esiintyvä ”tietämättömyys” (YS II:3-5), mutta siellä sana on käännös eri sanaan eli eli vidyaa, joka viittaa tietoon, tieteeseen ja oppimiseen. Tässä ensimmäsessä luvussa ”tietämisen” vastakohtana ei esiinny tietämättämyys, vaan erehdys. Näin ollen, sanan voisi laveasti, asiayhteyteen sopivasti ja tietämisen vaikeutta kuvaavaasti määritellä esimerkiksi seuraavasti: keino saada käytännöllistä ja/tai teoreettista, potentiaalisesti käyttökelpoista tai joskus mahdollisesti oikeaksi todistettavaa, tietoa, johon aina sisältyy erehdyksen mahdollisuus. Tästähän nykyajan tieteessä on paljolti kysymys.

J.H. Woods (2007), joka on kääntänyt Vyasan ja Vaacaspati Mishran kommentaarit yksiin kansiin antaa tämän sutran alaviitteessä sanalle suoraksi käännökseksi ”asian sellaisuus, jota mieli ei ole vielä vääristänyt”. Sekä zeniläisessä että eksistentiaalisessa filosofiassa puhutaan usein asioiden sellaisuudesta juuri tuon kaltaisessa merkityksessä. Usein puhutaan myös asioiden näkemisestä ”sellaisena kuin ne oikeasti ovat”, joka on osin sama, osin eri asia. Kaikille eliölajielle on kehittynyt tietynlainen tapa havainnoida maailmaa evoluution tiimmellyksessä. Tuskin yksikään, ainakaan vähänkään monimutkaisempi, olento havainnoi fysikaalista maailmaa sellaisena kuin ”se oikeasti on”. Esimerkiksi ihminen, kissa, kärpänen, lepakko ja hai havainnoivat kaikki maailmaa hyvinkin eri tavoin, eikä liene oikein sanoa, että mikään niistä on se oikea tapa nähdä maailma. Kognitiotietilijä Donald Hoffman on tutkmusryhmineen tehnyt mielenkiintoisen tietokonesimulaation, jossa on luotu virtuaalimaailmaan virtuaaliolentoja, joista yksi ”laji” näkee virtuaalimaailman sellaisena kuin se oikeasti on, ja muut eri määrissä maailmaa ”värittäen”. Simulaatiossa näyttää ensimmäisenä kuolevan sukupuuttoon aina se laji, joka näkee maailman sellaisena kuin se oikeasti on.

Yhden tajunnan ”kvanttiteorian” luonut fyysikko Henry Stapp esittää usein asian tällä tavalla. Havainnoija (purusha) esittää periaatteessa ihan joka hetki – ei pelkästään tehdessään tieteellistä tutkimusta – kysymyksen luonnolle (prakriti): ”What´s happening?” Ja luonto vastaa ”kvanttitilana”, joka on siis erilaisten todenäköisyyksien kenttä. Tästä sitten mieli rakentaa itselleen koherentin, täydennetyn ja väritetyn kuvan ”todellisuudesta”. Todellakin kirjaimellisesti väritetyn, sillä fysikaalisessa maailmassa sinänsä ei ole värejä, sellaisena kuin ne havainnoimme. Värit ovat olemassa vain sellaisen tietoisen olennon, jonka mieli-keho-konstruktio mahdollistaa värien näkemisen, tajunnassa. Tämä värittäminen on aluksi luultavasti palvellut hengissä selviämistä. Nykyään sillä on muitakin funktioita, eli esimerkiksi värien näkeminen on iso osa kauneuden kokemista. Taide ilman värejä olisi hyvin erilaista taidetta.

Edellä mainittu ”asian sellaisuus, jota mieli ei ole vääristänyt” on tärkeä meille ihmisille elämänvalintoja koskevissa kysymyksissä ja sosiaalisissa tilanteissa. Usein projisoimme mielemme moskaa sosiaalisiin tilanteisiin, ja näemme toisissa ihmisissä käyttäytymistä, jota ei ole tilanteessa ”sellaisenaan”. Saatamme esimerkiksi kokea erilaisen mielipiteen esittämisen hyökkäyksenä itseämme kohtaan. Meillä kun on erittäin ”itsetietoisina” olentoina taipumus ottaa asiat ”itseemme”. Samoin mieli ja sen ehdollistumat voi vääristää usein valintojamme sellaisiksi, jotka tuottavat lisää kärsimystä tai tyytymättömyyttä. Esimerkiksi kaikessa yksinkertisuudessaan se, että kuulet, jonkun sanan tai lauseen usein, saa aikan sen, että pidät suuremmalla todennäköisyydellä sitä totena. Tätä käytetään paljon mm. mainonnassa. Toistamalla jotain tarttuvaa sana(pari)a ihmiset voivat saada päähänsä, että on hyvä idea juoda hiilihapotettua ruskeaa vettä, jossa on enemmän sokeria kuin Uuno Turhapurolla kahvissaan. Tätä ilmiötä kutustaan ”kogntiiviseksi vaivattomuudeksi”, ja sitä esiintyy jossain määrin meillä kaikilla – kuten myös muita kognitiivisia vinoutumia, joita on havaittu psykologiassa vino pino. Se on myös esimerkiksi yksi syy miksi pidämme omaa joogatyyliämme, elämänkatsomustamme, maailmankuvaamme tai uskontoamme ”oikeimpana”, koska yleensä lähiympäristömme vahvistaa sitä jatkuvasti!

”Klassisessa intialaisessa filosofiassa aistihavinto ymmärretään eri tavalla kuin modernissa länsimaisessa teoriassa” (Broo 2010). Tällä lauseella alkavassa kappaleessa Broo esittää yksinkertaistuksen, että intialainen mielen filosofia on aina eksternalistista ja länsimainen on aina internalistista. Eksternalismi/internalismi-vastakkainasettelu on yksi mielen filosofian klassisista ongelmista. Eksternalistien näkemyksen mukaan tajuntamme kohteet ovat suunnilleen sellaisina kuin ne näemme ”jossain tuolla ulkona”. Internalistien mukaan taas tajuntamme luo representaation ulkoisesta kohteesta tajuntamme sisällä. Kappleessa esitetään kognitiivisen neuropsykologian tapa selittää näköhavainnon toiminta aivoissa. Tässä itse asiassa menee puurot ja vellit sekaisin eli puhutaan kahdesta eri asiasta, kun verrataan intialaista mielen filosofiaa länsimaiseen aivojen toiminnan kuvaukseen. Oikea vertailukohde länsimaista olisi tajunnantutkimus.

Suurin osa länsimaisista teorioista on internalistisia, ja minulla on sellainen tuntuma, että myös iso osa intialaisista. Esimerkiksi joogasutra-kommentaareissakin usein puhutaan, siitä kuinka buddhi ottaa ulkoisen kohteen muodon ja nimenomaan sen purusha näkee – tämä on internalismia. Broon (2010) mukaan intialaisen eksternalistisen ”…selityksen vahvuus on, että se selittää sen, miksi, miksi emme havainnoi kohdetta edes suoraan edessämme täydessä päivänvalossa, jos mielemme on uppotunut johonkin toiseen asiaan.” Meillähän on joka hetki huomio suunnattu johonkin kohteeseen joko tarkoituksella tai ”automaattipilotti päällä”. Tämän huomion kohteen lisäksi tajunnassamme on silti yleensä myös tajunnan ”rajamailla” vaikka kuinka paljon ilmiöitä. Eli täydessä päivänvalossa suoraan edessämme oleva kohde saattaa olla havaintojemme periferiassa. Näin ollen, on väärin sanoa, että emme havainnoi sitä. Kyseessä vaan voi olla niin syvä spontaani uppoutuminen (saamapatti), johonkin muuhun, että emme reagoi tajuntamme periferian ilmiöihin ja tapahtuu törmäys. Tämä tapahtuu riippumatta siitä, toimiiko tajunta eksternalistisesti vai internalistisesti.

Patanjali jakaa siis mahdolliset tiedon lähteet kolmeen eli ”aistihavainto, päättely ja arvovaltaiset lausunnot”. Mielen filosofian näkökulmasta voisi esittää, että kaikki edellä mainittu ”tietäminen” tapahtuu subjektiivisen kokemuksen kautta. Me ikään kuin elämme kaikki omassa fenomenaalisessa kuplassamme hetkestä hetkeen, eikä meillä ole muuta mahdollisuutta – emme voi paeta omaa subjektiivista kokemustamme, joka siis muodostaa sen oman fenomenaalisen maailmamme. Täten, siis teidämme kaiken aikaa sen mitä koemme, vaikka emme välttämättä osaa selittää sitä sanoin, mutta tiedämme miltä se meistä tuntuu. Päivän päätteeksi, emme voi koskaan tietää täysin varmasti löytykö subjetiiviselle kokemukselle näkemämme mukainen vastine ulkomaailmasta. Oma lukunsa on tietysti mystiset kokemukset, joita monasti pidetäänkin jotenkin todempina kuin tavallista valvetilan kokemista. Usein voi näin ollakin, mutta silti mystisiin kokemuksiin sisältyy aina myös erehdyksen riski, ja samoista syistä. Nekin ovat aina subjektiivisia kokemuksia, eivät objektiivisia. Nekin ovat tapahtuessaan meille osa fenomenaalista tajuntaamme, vaikkakin muuntuneita tajunnantiloja. Niiden absoluutinen todellisuus on siis erittäin kyseenalaista. Yksi syy miksi meillä on erilaisia henkisiä ja uskonnollisia perinteitä on juuri se, että joskus joku henkilö on kokenut hyvin voimakkaita mystisiä kokemuksia, ja ollut varma niiden absoluuttisesta totuudesta. Sen seurauksena hän, tai usein vasta joku hänen seuraajansa, on perustanut, oman ideologian.

Ainoa asia, mistä voimme olla täysin absoluuttisen varmoja on, että ”koska olen tietoinen, minun siis täytyy olla olemassa”. (Toki myös matemaattisia päätelmiä voi pitää varmana tietona.) Sen lisäksi, tähän läheisesti liittyy filosofi Wittgensteinin huomio, että minä-sanan käytön suhteen olemme ”immuuneja erehdyksille”. Sanoessamme ”minä” tiedämme tarkoittavamme sitä tietoista olentoa, jonka suunnasta maailmaa katsomme. Meillä saattaa kyllä olla paljon harhakäsityksiä tuon tietoisen olennon perimmäisestä luonteesta, mutta ei sen olemassaolosta tai siitä, että minä olen se johon minä viittaan sanalla ”minä”. Kaikesta muusta voimme erehtyä. Jätänkin Patanjalin kolme tiedon lähteen tarkemman käsittelyn seuraavaan sutraan, jossa aiheena on erehdys. Kaikki nämä erehdyksen mahdollisuudet eivät kuitenkaan estä meitä kehittämästä itsellemme hyvää elämää oman subjektiivisen todellisuutemme sisällä.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *