sutra 1:43

Posted on

smr̥ti-pariśuddhau svarūpa-śūnyevārtha-mātra-nirbhāsā nirvitarkā 43

43. Ei-tarkasteleva on, kun muistin puhdistuttua vain kohde loistaa esille, niin kuin omaa olemusta ei olisi.

Niin tai näin, kohteellinen samādhiḥ yleensä viittaa tilaan, jossa nähdään kohde sellaisena kuin se on; ilman yksilöllisen mielen ”värjäämistä”. Tullen tässä sellaiseen tilan kuvaukseen, joka muistuttaa sitä miten samaadhista yleensä puhutaan. Sen sijaan, tuo alempi samāpattiḥ taas kuvataan selkeästi tilana, jossa mieli vielä vääntää (tai jopa vääristää, saṁkīrṇā) asiaa. Täten, jos kutsuu tuota alempaa samaadhiksi, niin sen rima asetetaan hyvinkin alas. Olen kyllä itse demystifioinnin kannalla sinänsä. Mutta ehkä erottelu savitarkā ja nirvitarkā on jonkinlainen vedenjakaja asian suhteen?

Tässä sutrassa puhutaan ”muistin puhdistumisesta”, jonka voi ymmärtää helposti väärin. Maehle (2006) kiirehtiikin aiheellisesti huomauttamaan, että se ei tarkoita muistin deletoimista eli poispyyhkimistä, vaan muistin käyttö muuttu valinnaiseksi. Tällöin, kun katsoo objektia, niin näkee sen ilman verbaalisia ajatuksia tai mielikuvia menneisyydestä liittyen (vastaavanlaiseen) objektiin. Ja tämä on todellista havaitsemista, kuten Vyaasakin toteaa. Tällaisessa tilassa kyllästyminen tai tylsistyminen on peräti mahdotonta. Nämä tunteethan yleensä tulevat siitä, että on ajatuksia, odotuksia, toiveita perustuen menneisyyteen, jolloin yleensä pohjimmiltaan halutaan tämän hetken olevan erilainen kuin se on. Tämä on myös usein syynä ihmisten onnettomuuteen, tyytymättömyyteen, kärsimykseen kuten monet onnellisuuden tutkijat ovat huomanneet. Tästä löytyy myös yhteys suoraan aihealueeseen nimeltä ”lapsenkaltaisuus”, josta usein puhutaan henkisten perinteiden kohdalla. ”Lapsenkaltaisuutta” käytetään vertauksena, tarkoittaen, että lapsessa on joitain piirteitä, joista on hyvä ottaa oppia, ja tässä tapauksessa on kyse asioiden kokemisesta ”tuoreesti”. Vivekananda (2010) taas esittää vertauksen peilityynestä järvestä, joka heijastaa objektit sellaisenaan ilman vääristymiä.

Tällä kahden sutran jatkumolla on myös suora yhteys kolmannen luvun kiinnittymiseen (samyamah), jolla pyritään ns. mahteihin ja/tai siddheihin. Patanjalin lupauksen mukaan ne saavutetaan nimeomaan sen kautta, että meditatiivisesti kiinnitymme yhteen kohteeseen kulkien ”reittiä” dhaarana-dhyaana-samaadhi – eli mielen keskittäminen yhteen kohteeseen – mielen  virtaaminen yhteen kohteeseen keskeytymättömästi – ja lopulta vain kohde loistaa tajunnassa, jolloin oma minuus on unohtunut.

Nyt on sopiva hetki ottaa tarkempaan käsittelyyn H. Aaranyan taulukko sutrasta 41, jossa on yksi merkittävä ero verrattuna Broon (2010) ensimmäisen luvun päättävään taulukkoon syventymisen eri tasoista. Broon mukaan siemenellinen syventyminen etenee pinnallisimmasta aloittaen näin:

a)Karkea kohde sekoittuneena kuvitelmiin (savitarkā).  

b)Karkea kohde ilman kuvitelmia (nirvitarkā).

c)Hienojakoinen kohde sekoittuneena kuvitelmiin (savicārā).

d)Hienojakoinen kohde ilman kuvitelmia (nirvicārā).

H, Aaranya taas laittaa nämä asiat järjestykseen näin:

a)Karkea kohde sekoittuneena kuvitelmiin (savitarkā).

b)Hienojakoinen kohde sekoittuneena kuvitelmiin (savicārā).

c)Karkea kohde ilman kuvitelmia (nirvitarkā).

d)Hienojakoinen kohde ilman kuvitelmia (nirvicārā).

Täten siis tila ilman kuvitelmia on aina syvempi kuin kuvitelmien kanssa, riippumatta siitä onko kohde karkea vai hienojakoinen? Tässä on järkeä sekä meditatiivisten harjoitusten että spontaanien virtauskokemusten kannalta ajateltuna.

H. Aaranya vakuuttaa taas tämän sutran 43 kommentaarissaan, että nimenomaan nirvitarkā (ja tietysti myös nirvicārā) on se tila missä havaintomme antaa meille luotettavaa tietoa, joka on myös muiden tiedonlähteiden taustatekijänä, eli päättelyn pohjana ja arvovaltaisten lausuntojen takana (ks. I:6-7). Arvovaltaisilla lausunnoilla viitataan tietysti intialaisessa kontekstissa ns. rishi -tietäjiin, ”viisaisiin henkilöihin”, joiden  oivalluksiin sekä kokemuksiin, ja niitä seuranneisiin puheisiin ja kirjoituksiin, kakki filosofiat pohjautuvat. Tosin on taas muistettava, että pää-Upanishadeissakin on ristiriitaisuuksia. Ja sekä Vedantassa, joogassa, buddhalaisuudessa että tantrisissa perinteissä on lukuisia eri koulukuntia, koska viisaat mestarit eivät ole aina olleet samaa mieltä. Miksi näin? Kokemukset ja oivallukset ovat aina subjetkiivisia, ja ne tapahtuvat aina tiettyä taustaa vasten, ja tietyssä kontekstissa. Ja toinen syy lienee, että kaikki eivät ole kokeneet ”lopullista vapautumista”, vaikka ovatkin kokeneet voimakkaita mystisiä kokemuksia.

H. Aaranya vielä jatkaa samāpattin selittämistä selventäen sen (mahdollista) merkitystä: Vaikka kohteen havinnointiin voikin liittyä sen nimi ja tarkoitus, niin siihen ei sisälly mitään muuta ylimääräisiä assosiaatioita. Vain ja ainoastaan se, mitä tarvitaan sillä hetkellä toiminnassa. Nyt siis puhutaan, arkielämän tilanteista, ei välttämtää meditaatiossa istumisesta. Ja tällöin tällä tilalla on yhteys ja vastaavuus käsitteeseen sahaja samādhi, josta on ollut aiemmin puhetta, mutta jota Patanajali ei mainitse – ainkaan tällä nimellä. Tällähän viitataan tilaan, jossa ihminen on kaiken aikaa myös arkielämässä tietoinen, että ”kuka än on?” eli puhdas tieoisuus (purusha). Hän on kokenut nirbiija samaadhin riittävän monta kertaa, eikä enää samaistu keho-mielensä tapahtui mitä hyvänsä. Savitarkā samāpattihan ei ole missään nimessä nirbija samaadhi, mutta se voi olla esimakua sahaja samaadhista. Eli samalla tavalla kuin sahaja samaadhi on nirbija samaadhin vastine arkielämässä harjoituksen muodollisten harjoitusten ulkopuolella, niin samaan tapaan savitarkā samāpatti, ja myös seuraavassa sutrassa käsiteltävä savicārā samāpatti, voivat olla sabija samaadhin arkipäivän tilanteiden vastine.

Swami Prabhavananda nostaa kommentaarissaan tässä kohtaa esille Immanuel Kantin. Kant esitti, että me voimme koskaa kokea vain ns. fenomenaalisen maailman, ja sen kaikki obejktit ovat näin ollen fenomeeneja eli ilmöitä. Mutta sen lisäksi hän oletti ns. noumenaalisen maailman olemassaolevaksi, tai ainkaan sen mahdollisuutta ei voi kiistää. Eli maailman ja sen ”objektit-itsessään” ovat noumenaalisina meille aina ja ikuisesti saavuttamattomia, koska meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kokea maailma eli prakriti oman subjektiivisen fenomenaalisen tajunnan kautta. Usein taas meditatiivisten harjoitusten kohdalla puhutaan asioiden näkemisestä sellaisena-kuin-ne-oikeasti-ovat eli objektit-itsessään. Ja Prabhavananda väittää, että tässä Patanjali puhuu niemomaan tällaisesta havainoinnista.

Mutta tässä on tehtävä yksi tärkeä erottelu. On yksi asia sanoa, että näkee ja kokee asiat ilman mielen vääristymiä; ja toinen asia väittää, että näkee asian sellaisena kuin se oikeatsi on. Meillä kaikilla on tietty hardware, eli kaikilla ihmsillä on ihmisten hardware aistinelintensa suhteen. Ja muilla eläinlajeilla on omansa, josksu hyvinkin erilainen. Esimerkiksi sekä ihminen että hai voivat kokea maailman ilman mielen vääristymiä nähden sen silti hyvin erilaisena! Kokeeko jompikumpi asiat sellaisina kun ne oikeasti ovat? Onko edes olemassa mitään sellaista kuin asiat-sellaisina-kuin- ne-oikeasti-ovat? Vai onko pikemminkin olemassa lukuisia erilaisia subjktiivisia, ja parhaimmillaan vääristämättömiä, tapoja nähdä ja kokea maailma? Ja sen lisäki mahdollisesti fysikaalinen maailma sellaisina kuin se olisi (hypoteettisesti) ilman tietoisia havainnoijia, mutta sitä ei voi sellaisena kukaan tai mikään kokea, koska on tietoinen (mutta Iishwara on oma lukunsa, sitä ei nyt lasketa, ks. I:24-27).

Toisin sanoen, ovatko esimerkiksi kvanttimaailma ja makromaailma (aina subjektiivisesti koettu) vain kaksi erilaista tasoa; ilman, että kumpiakan on se ”aito ja oikea”?  Ja tästä nimenomaan Kant puhui käsitykseni mukaan. Hän oli agnostikko sen suhteen, että voiko maailman kokea ”sellaisenaan”, mutta snaoi, että emme ainakaan voi koskaan olla varmoja. Summa summarum; kun taas meditaativisten harjoitusten kohdalla puhutaan asioiden näkemisestä sellaisina kuin ne oikeasti ovat, yleensä tarkoitetaan, vaikka ei sitä välttämättä itsekään olla asiaa loppuun asti ajateltu, että omien aistien, joihin kuuluu myös mieli, parhaan potentiaalin mukaisesti.

Seuraavaa sutraa pedatakseni, nyt siirrymme karkeasta hienovaraiseen. Aineellisia objekteja pidetään yleensä karkeina, mielen ja energeettiset ilmiöt taas ovat hienovaraisia. Kantia ja kaikkia idealisteja, sekä isoa osaa myös modernista tajunnatutkimuksesta, seuratakseni, kaikki mitä voimme havaita on tajunnassamme – kaikki mitä havaitsemme on tajunnassamme sillä hetkellä. Onko karkea kohde enää karkea, kun sen hahmottaa tai käsittää tosiaankin vain ideana tai fenomeenina eli ilmiönä tajunnassa?

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *