sutra 1:48

Posted on

r̥taṁbharā tatra prajñā 48

48. Siinä ymmärrys on totuutta kantava.

Tämä sutra alkaa sanalla, jolla on pitkät ja merkittävät Veedalaiset perinteet. Nimittäin, r̥taṁ viittasi veedoista vanhimmassa eli Rig Vedassa luonnonlakiin ja myös kosmiseen moraalilakiin. Kaikella on joku järjestys, ja tuo järjestys on r̥taṁ, joka oli veedalaisten näkijöiden mukaan olemassa ennen prakritin eli luonnon ilmentymiä, ennen fysikaalista universumia, siis. Varuna – joka oli Veedoissa alkujaan luojajumala ja jumalten päällikkö, mutta sai myöhemmin veedalaisessa perinteessä arvonalennuksen ”vain” veden jumalaksi – oli myös tämän luonnon ja moraalilain huoltaja/valvoja tai ”uskottu mies”. Tämä r̥taṁ oli jotain jota myös jumalten tuli kunnioittaa. Samainen r̥taṁ on myös veedalaisen perinteen ensimmäinen tendenssi jonkinlaiseen muuttumattomaan todellisuuteen uskomisen tiellä; alati muuttuvaisen luonnon keskellä. Ilmeisesti se sai ihmismielissä inspiraationsa auringon, kuun ja tähtien vakaasta ”käytöksestä”. Näin ollen, r̥taṁ toi siis mukanaan muutoksen ihmisten uskossa. Enää ympäröivä maailma ei ollut vain luonnonvoimien arvaamatonta oikuttelua, vaan luonnolla saattoikin nähdä olevan jopa harmoonisen tarkoituksen, tai ainakin teleologian eli korkeamman tason päämäärän (teleologiasta, ks. I:27). Se toi tavallan mukanaan elämän tarkoituksen, siis muunkin kuin välitön hengissä säilyminen ja lisääntyminen. (Radhakrishnan 2008.)

Venkateshanada vertauskuvallisesti sanoo, että r̥taṁ on kuin Universumin rytmi. Hänen mukaansa rytmi-sanan etymologia eli alkuperä onkin mahdollisesti nimenomaan r̥taṁ. Latinan kielessä vastava sana (rhythmus) on tarkoittanut alkujaan ”liikettä ajassa”. Ja Antiikin Kreikassa puolestaan rhythmos tarkoittaa ”mitattavissa olevaa asioiden symmetristä virtaa”, joka lienee johdettu sanasta rhein (vir(ra)ta, to flow). (ks. Online Etymology Dictionary.)

Antiikin kreikkalaista Platonin postuloimaa Hyvän Ideaa on verrattu tähän r̥taṁ-käsitteeseen. ”Hyvän idea” (The Idea of the Good) on abstrakti ja absoluuttinen moraalinen entieetti, joka on kaiken mikä on hyvää, totta ja kaunista alkulähde. Myös modernin ajan länsimaisessa filosofiassa on ollut kaikuja samankaltaisesta näkemyksestä esimerkiksi 1700-luvulla Kantin ”kategorisessa imperatiivissa”; ja 1600-luvulla Locke puolestaan sanoi, että varmaa tietoa voi olla vain matematiikassa, logiikassa JA moraalissa! Asian monimutkaisuutta kuvastaa se, että lähes samaan hengen vetoon hän totesi, että ainoa tapa löytää kulttuurien ja ihmisyksilöiden välinen sosiaalinen rauha on, että ”kansalaiset” lakkaavat pitämästä niin lujasti kiinni uskonnollisista ja moraalisista uskomuksista, joihin ei ole järkevää oikeutusta! Samoin kiinalaista termiä tao, joka on taolaisuudessa etiikan, filosofian ja uskonnon perusta, on verrattu tähän samaiseen termiin, tai toisin päin, r̥taṁ-termiä on verrattu taoon. Myöhemmin dharma on paljolti syrjäyttänyt termin r̥taṁ Intiassa (sekä buddhalaisuudessa että ”hindulaisuudessa”).

Koska r̥taṁ on kaiken etiikan pohjalla, on sillä myös suora yhteys joogasutran toisen luvun yama– ja niyama-osioon.  Freeman & Taylor (2016) toteavat The Art of Vinyasa-kirjansa lyhyessä yama/niyama-osiossa, että monet eettiset ongelmat nousevat säännösten, kuten ahimsā eli väkivallattomuus, liian tiukasta, jyrkästä tai jäykästä tulkinnasta. Tosi asiassa, käytännön elämässä valintatilanteet tulevat monasti niin nopeasti, että ei ole aikaa filosofisiin eettisiin pohdintoihin, vaan ”oikean” käytöksen täytyy tapahtua, tai nousta keho-mielessä, spontaanisti – luonnostaan. Juuri sellaiseen tässä sutrassa viitattaneen, kun puhutan ”totuutta (r̥taṁ) kantavasta ymmärryksestä”.

Tässä Patanjali siis esittää, että tällainen totuutta kantava ymmärrys herää ihmisessä, kun siemenellisen syventymisen hienovaraisin taso on ”menestyksellä” otettu haltuun. Ranganathan (2008) spekuloi, että Patanjali on tarkkaan harkitusti valinnut käytettäväksi termiä r̥taṁ, nimenomaan tässä, koska myöhemmin hän puhuu neljännessä luvussa dharmameegha-syventymisestä korkeimpana mahdollisena syventymisen muotona. Täten, olisi sopivaa, että Patanjali käyttää tämän alemman tason kohdalla termiä r̥taṁ; koska kuten dharma syrjäytti tämän termin intialaisen moraalisen ajattelun historiassa, niin samoin dharmameegha syrjäyttää kaikki muut samādhit. Mutta tässä taitaa olla aika lailla kommentaattorin omaa hyvin spekulatiivista tulkintaa mukana, mutta sinänsä mielenkiintoinen ajatus.

Broo (2010) tyytyy vain toteamaan – seuraten mm. Vaachaspati Mishraa, jonka mukaan sana tekee itsensäkin ymmärrettävksi (ks. Woodsin käännös 2007) – että r̥taṁbharā on tekninen termi, joka viittaa siihen, että ”harjoittaja… näkee kaikkine asioiden todellisen laidan”. Tämä vaatii siis muuta kuin teoreettista tietoa, jolla ei ole vapauttavaa voimaa. Toisin sanoen, tämä näkökyky täytyy tulla ”omakohtaisten oivallusten” kautta, jolloin se ei ole Broon mukaan ”subjektiivisesti rajoittunutta” vaan ”täydellistä”. Täydellinen on aina hankala, ja hyvin vaativa, sana, enkä sano siitä nyt sen enempää. Mutta sinänsä kaikki ”omakohtainen” on määritelmän mukaisesti aina ”subjektiivista”, mutta subjektiivinen voi olla enemmän tai vähemmän rajoittunutta. Ja välillä voi jopa tulla mystinen kokemus, jolloin kokee näkevänsä kaikkeuden sellaisenaan, mutta tuokin kokemus on aina subjektiivinen eli sellainen, tai sellaiselta tuntuva, näkymä voi olla kahdelle eri yksilölle hyvinkin erisisältöinen. Näin on, koska se on subjektiivinen eli omakohtainen kokemus, vaikka siihen saattaa sisältyä tuntemus/uskomus, että näkee ”objektiivisen totuuden”. Tällaisten asetelmien pohjalta, että nähdään omakohtainen mystinen kokemus yleispätevänä absoluuttisena totuutena yleensä uskonnot, ja lahkot niiden sisällä, syntyvät.

Hariharaanada Aaranya (1983) muistuttaa meitä Upanishadeista. Niissä nimittäin sanotaan, että ”oivallus” tulee kuuntelemalla, pohtimalla ja keskittymällä (dhārana). Eli tässähän on toisin sanoin ilmaistuna kaksi Patanjalin määrittelemistä kolmesta ”tietämisen” kanvasta eli arvovaltaiset lausunnot ja päättely. Se kolmas tiedonsaannin kanvahan on aistihavainnot eli oma kokemus, ja yksi niistä on tietysti introspektio eli meditatiiviset harjoitukset, jolloin aistitaan mielessä olevia asioita. Jos ihminen oppii vain kuuntelemalla tai lukemalla arvovaltaisia lausuntoja, niin hän ei varsinaiset tiedä yhtään mitään – ainakaan todellisesta itsestä (purusha), mutta hän voi toki uskoa siihen arvovaltisten lausuntojen pohjalta. Jos taas ihminen oppii vain pohtimalla ja päättelemällä, niin hän voi päätyä rationaalisesti siihen näkemykeen, että on hän on pohjimmiltaan purusha, mutta se ei tuo aitoa itseoivallusta, eikä näin ollen poista kärsimystä. Sen sijaan, jos henkilö jatkuvasti meditoi sellaisia asioita kuin, että ”minä en ole tämä keho, minä en ole tämä mieli” (eli self-enquiry), niin hän on oikealla polulla kohti vapautta. Lukeminen ja päättely ovat ne muodot, joita länsimaiset filosofit enimmäkseen harjoittavat. Toki Intiassakin, varsinkin arvovaltaisten lausuntojen sokea usko, saa usein liian suuren osuuden kulttuurissa ja käytännöissä. Voimakas identifikaatio opetuksiin voi olla itsessään omakohtaisten oivallusten esteenä tai hidasteena. Joka tapauksessa, Hariharaanda toteaa, että r̥taṁ tarkoittaa itse oivallettua ”täydellistä totuutta”. Tässä tapauksessa ”täydellinen” kannattaa ehkä ymmärtää suhteellisena, eli se on täydellistä henkilökohtaisella tasolla, jos se poistaa sen paljon puhutun kärsimyksen omakohtaisesti.

Bangali Baba (2010) määrittelee r̥taṁbharān ”yksin totuutena… jossa ei ole häivääkään väärää, virheellistä, perusteetonta, keinotekoista, epärehellistä tai epävireistä” (engl. false, sopivin käännös sanalle riippuu asiayhteydestä).

 

Text & foto: Marko Mikkilä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *