sutra 1:49

Posted on

śrutānumāna-prajñābhyām anya-viṣayā viśeṣārthatvāt 49

49. Sen kohde eroaa kuullusta tai päätellystä ymmärryksestä, koska se tähtää yksityiskohtiin.

Nyt tarkennetaan edellisessä sutrassa kuvailtua ymmärrystä. ”Päättelyn avulla voimme saada tietoa ainoastaan yleisyyksistä” (Broo 2010). Päättelyä sanotaan yleensä olevan kahdenlaista: deduktio ja induktio. Deduktio on se tapa, jota suositaan logiikassa ja matematiikassa. Tällöin johdetaan esiin johtopäätös olemassaolevan tiedon pohjalta. Jos meidän tieto on luotettavaa, niin siitä seuraa välttämättä luotettava johtopäätös, jos (ja vain jos) päättely säilyy johdonmukaisena. Eli deduktiivinen päättely voi antaa varmaa tietoa.

Induktio taas lähtee liikkeelle yksittäistapauksista, ja niiden pohjalta tehdään yleistys – ja tällä tavalla iso osa arkiajattelua toimii! Mutta sitä käytetään myös tieteessä, tosin systemaattisuuteen pyrkien. Ensin yksi havainto saattaa saada aikaan hypoteesin, jota halutaan tutkia lisää; ja sitten havainnoidaan samaa asiaa tai ilmiötä lisää (yleensä paljon lisää). Kun lopulta katsotaan, että havaintoja on riittävästi, niin mahdollisesti luodaan teoria. Induktiivinen päättely, ja siihen usein liittyvä empiirinen havainnointi antaa meille lisää informaatiota maailmasta, mutta ei välttämättä säilytä totuutta.

Patanjali puhuu kuitenkin nyt asiasta liittyen siemelliseen syventymiseen, jossa on ensin valittu jokin meditaation kohde. Tavoitteena on tehdä oma mieli yksikohteiseksi eli ainoana kohteenaan tuo valittu meditaation kohde, ja lopulta täyttää koko oma tajunta tuolla kohteella. Tällöin, lähdetään liikkeelle yksittäistapauksesta (induktio), mutta tiedonhankintamenetelmä eroaa tavallisista aistihavainnoista, jotka yleensä sisältävät paljon ”kohinaa”. Näin on, koska tavallisissa aistihavainnoissa meidän mielemme ei yleensä ole yksikohteinen, vaan mielessä on myös paljon muuta aisti-informaatiota. Ja sen lisäksi ovat myös omat sisäiset tuntemukset ja persoonallinen elämä ”takaraivossa”. Kun siis meditaatio valitun kohteen kanssa onnistuu Patanjalin kuvaamalla tavalla (I:43-46), niin oma persoonallinen minuus on täysin unohtunut, kuten myös kaikki muu aisti-informaatio. (Minuus voi unohtua myös arkielämässä voimakkaissa flow-kokemuksissa.)

Siemenellinen syventyminen on paras menetelmä saada tietoa yksittäistapauksista, tällöin yhden kohteen yksityiskohdat loistavat esiin täydessä loistossaan tietoisuutemme valokeilassa. Ja tällä usein koetaan olevan myös siirrännäisvaikutus arkipäivän tilanteisiin. Alamme nähdä myös arkipäiväisissä tilanteissa, ilman mielen yksikohteisuutta eri asioiden, ihmisten, tilanteiden ja prosessien todellisen luonteen – essenssin. Tähän liittyen, tämän päivän ”feministisessä filosofiassa” on esitetty ajatus, että meidän täytyy rakastaa tutkimuksemme kohdetta voidaksemme tuntea sen läpikotaisin (ks. Longino 2006).

Tässä ja edellisessä sutrassa Patanjali nimenomaan nostaa oman kokemuksen tiedonhankinnan menetelmistä korkeimmaksi; eli korkeammalle kuin ne kaksi muuta eli päättely ja arvovaltaiset lausunnot (I:7). Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että deduktiivinen päättely sinänsä voi antaa myös oikeaa varmaa tietoa, mutta tässä yhteydessä viitataan enemmän induktiiviseen päättelyyn. Meditatiivisia prosesseja (joiden perusteella päädytään joko kieltämään itse, kuten buddhalaiset usein tekevät, tai vahvistamaan muuttumaton itse, joka on Patanjalin joogafilosofian keskiössä purushan ”muodossa”) voidaan kutsua myös deduktioiksi. Buddhalainen joogi katsoo alati muuttuvaa tajunnanvirtaa, ja toteaa, ”eihän täällä ole mitään pysyvää, enkä löydä näiden ilmiöiden joukosta mitään itseä”. Päätyen näin deduktioon, että ei ole itseä. Sen sijaan, on vain virtaavaa tajuntaa, ja ”samaan virtaan ei voi astua kahdesti”. Välillä voi tosin olla kokemus ”silkasta tyhjyydestä” (shunyāta). Sitten taas, Vedanta-, Shaiva-, Vaishnava-, tai Sāmkhya-joogi katsoo tuota samanlaatuista tajunnanvirtaa, ja panee merkille, että se joka katsoo, itsessään säilyy alati samana ja muuttumattomana puhtaana tietoisuutena, ja hän tekee deduktion, että tuo tietoisuus on se ”todellinen itse”.

Lännessä David Hume päätyi 1700-luvulla samanlaiseen johtopäätökseen kuin buddhalaiset, mutta hän ei harrastunut introspektiota tarpeeksi hartaasti, että olisi koskaan löytänyt tuota ”silkkaa tyhjyyttä” (void), josta buddhalaisuudessa usein puhutaan. Tosin, tässä on todettava, että lähes aina on jäänyt tutkijoilta huomaamatta, että Hume kuitenkin sanoi, että hänellä on ”fiilis pysyvästä itsestä” (a feel of a self). Hän vain ei, omien sanojensa mukaan, pysty luomaan siitä mitään teoriaa! Hän lisäsi vielä ettei pysty kuitenkaan kiistämään, jos joku toinen pystyy tähän. Hänen tietämättään Intiassa oli olemassa jo useampi teoria aiheesta. Hieman hänen jälkeen, Immanuel Kant taas pani merkille, että on joku apperseptio eli mielen havainnoinnin muoto, joka transendenttoi eli on tajunnan virran ”tuolla puolen”. Vaihtoehtoisesti ilmaistuna, se kyllästää koko tajunnan, mutta tästä ”entiteetistä” tai tajunnan aspektista ei hänen mukaansa voi sanoa yhtään mitään! Hänen tietämättään Intiassa oli monta koulukuntaa, jotka esittivät tästä lukuisia väitteitä tästä ”muuttumattomasta tajunnan tekijästä” perustuen ”meditatiiviseen deduktioon” ja mystisiin kokemuksiin.

Arvind Pare on Mysoressa pidetyllä sutrakurssilla sanonut tässä yhteydessä, että tieto todellisesta itsestä (purusha) on ainutlaatuista tietoa, jota ei tule sekoittaa muun kaltaiseen tietoon eli tietoon luonnosta (prakriti). Nimittäin kaikki tieto luonnosta on tietoa objekteista (tai prosesseista), eli niihin liittyy aina jonkinlaisia aistihavaintoja ”ulkomaailmasta” tai introspektiivisia havaintoja mieli-kehon sisäisistä ilmiöistä. Tieto itsestä taas on tietoa subjektista, eli sitä ei voi havainnoida, kuten ei silmä voi nähdä itseään. Minä en voi nähdä varsinaista subjektia, mutta voin olla se varsinainen subjekti tietoisesti! Olen joka tapauksessa aina itse subjekti, mutta yleensä samaistuneena erilaisiin tietoisenkin havainnoinnin piiriin vedettävissä oleviin psykologisiin ilmiöihin, mentaalisiin rakennelmiin, joista ego (asmitā) on sitkein laatuaan.

Tieteen filosofi C.S. Pierce alkoi 1800-luvulla puhumaan kolmannesta päättelyn muodosta eli abduktiivisesta päättelystä, joka on ”päättelyä parhaaseen saatavilla olevaan selitykseen”. Tätähän nimenomaan filosofinen keskustelu ja väittely enimmäkseen on. Pyrimme omasta mielestämme parhaaseen mahdolliseen selitykseen esimerkiksi meditatiivisten kokemustemme, ja jo olemassa olevan tiedon pohjalta. Iyengar (1993) toteaa, että Totuutta Kantava Ymmärrys on ”intuitiivista tietoa”. Usein meditatiivisiin kokemuksiin liittyy ”intuitiivinen tieto”, mutta sen valitettavan usein omalla kohdalla luullaan olevan absoluuttinen totuus! Se siis ei voi koskaan ole ”absoluuttinen totuus” sen jälkeen kun, se on puettu sanoiksi, vaan abduktiivista päättelyä pikemminkin.

Hariharānanda (1983) väittää tässä kohtaa, että päättely ja arvovaltaiset lausunnot ovat aina sanojen avulla saatua tietoa, toisin kuin ”totuutta kantava ymmärrys”. Väittäisin kuitenkin, että hän unohtaa sekä deduktion että ns. hiljaisen tiedon (tacit knowledge), joista jälkimmäisellä(kin) on useita ilmenemismuotoja. Kaikilla ”asiantuntijoilla” on omalta alaltaan hiljaista tietoa, vaikka eivät olisikaan koskaan siemenellistä syventymistä kokeneet. Ja tuota hiljaista tietoa (eli tietoa, jota ei välttämättä osata, tai edes voi, pukea sanoiksi), jota käytetään jatkuvasti omassa toiminnassa tai työssä. Päättely on yleensäkin usein aluksi ei-sanallista! Arvovaltaiset lausunnot voivat puolestaan saada aikaan sanattomia, kuin kipinän tavoin singahtavia, oivalluksia toisessa ihmisessä (ks. esim. Platon, 7. Kirje). Mahdollisesti ne ovat ”totuutta kantavaa ymmärrystä” yhtä kaikki, jolloin väitän, että sen voi aiheuttaa ja saada aikaan myös päättely ja arvovaltaiset lausunnot, ollen ristiriidassa Patanjalin kanssa.

Ranganathan (2008) tuo tässä esille käsitteen svādhyāya (ks. II:44), joka yleensä käännetään joko pyhäksi lukemiseksi (esim. Broo 2010) tai ”itsetutkiskeluksi opiskelun avulla” (esim. Desikachar 2010). Tämähän on osa Patanjalin kahdeksan haaran toista haaraa eli niyamaa, ollen näin olennainen osa ashtanga-joogaa. Patanjalin Intiassa pyhä lukeminen viittasi yleensä Vedoihin. Mutta tässä joogakonteksitssa eritoten nimenomaan Upanishadeihin, jotka puhuvat paljon todellisesta itsestä (ātman), jolloin nuo kaksi määritelmää eivät ole ollenkaan ristiriidassa. Tällöin puhutaan lukemisesta tietyllä introspektiivisella asenteella ja otteella, pyrkien olemaan avoin transformaatiolle ja mystisille kokemuksille lukemisen kautta. Ja jos meillä on voimakas vakaumus, niin kaikki tällaiset kokemukset saavat helposti uskonnollisen sävyn, siinä omassa uskonnollis-filosofisessa viitekehyksessä. Tällöin tuo toisen luvun sutran 44 lupaama ”yhteys toivottuun jumaluuteen” sopii myös tämän kanssa yhteen. Täten, Patanjali on itsekin ristiriidassa itsensä kanssa, jos emme tee erottelua: yleensä lukemisen kautta saavutetaan teoreettista tietoa, mutta se voi myös antaa itseoivalluksellisia tai mystisiä ”omakohtaisia kokemuksia”.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *