sutra 1:50

Posted on

taj-jah saṁskāro ‘nya-saṁskāra-pratibandhī 50

50. Tästä syntyvä painauma estää muita painaumia.

Kaikki subjektiiviset kokemukset synnyttävät painaumia (samskāra), hyviä, tai huonoja, erittäin hyviä, tai erittäin huonoja, tai suht. koht. neutraaleja painaumia. Totuutta kantavasta ymmärryksestä syntyy tiedostavan syventymisen painauma, joka heikentää tahi estää muita painaumia, ja jopa taistelee muita painaumia vastaan, kuten osa kommentaattoreista/kääntäjistä asian ilmaisee (esim. Woods 2007). Mutta tämäkin on kuitenkin siemenellinen painauma eli se nimensä mukaisesti on siemen uusille painaumille. Täten, tämäkään ei vielä itsessään riitä vapautumiseen (kaivalya), vaikka onkin tärkeä osa prosessia tällä Patanjalin kuvailemalla tiellä.

Tämän sutran kommentaareissa tulee esiin se kuinka usein samādhi eli syventyminen samaistetaan lopullisen vapautumisen kanssa. Täten, käyttäen siitä usein länsimaista termiä ”valaistuminen” (enlightenment), joka ei ole paras mahdollinen käännös yhdellekään intialaiselle vapautumista kuvaavalle termille  – ja vielä vähemmän väliaikaiselle meditatiiviselle tilalle, jota samādhi Patanjalin (mielen) filosofiassa on. Esimerkiksi, Vivekanandan kommentaaria ja neovedanta-perinnettä mukaileva, Prabhavananda kuvailee samādhia ”lopulliseksi askeleeksi täydelliseen yhteyeen Brahmanin kanssa”. Tämä on hyvä esimerkki (neo)vedanttisesta Patanjalin luennnasta. Patanjalilla tämän sutran kuvaus on siis onnistuneiden meditaatioiden – joissa vain meditaation kohde yksistään loistaa tietoisuudessa – sarjan tuloksena syntyvä ymmärrys. Tämä on siis tajunnantila tai saavutettu ominaisuus, ei puhdas tieotoisuus sellaisenaan.

Kassila (2015) puolestaan tulkitsee jo tässä sutrassa, että ”uusia muistijälkiä” eli painaumia ei enää synny. Mutta Patanajli  kuvailee vasta seuraavassa sutrassa tuota siemenetöntä syventymistä, jossa meditaation kohdekin on ”tipahtanut” pois tajunnasta. Vain ja ainoastaan tässä tilassa ei synny uusia painaumia (ks. I:51). Mutta tämäkään tila ei ole vielä yhtä kuin vapautuminen. Sen ”saavuttamisen” täytyy vakiintua eli toistua riittävän monta kertaa, jotta kaikki painaumat ovat heikentyneet siinä määrin, että enää ei tapahdu samaistumista siihen persoonalliseen mielikehoon. Tämä mielikeho toki voi yhä jatkaa elämäänsä niin kauan kuin siinä henki ”pihisee”, ja sillä on yhä tiettyjä taipumuksia ja sille tyypillisiä ominaisuuksia, koska se on luonnollista elävässä luontokappaleessa (prakriti). Ja kun siinä luontokappaleessa lakkaa kaivalyan saavuttamisen jälkeen henki pihisemästä, niin ”henki” jatkaa matkaa hakeutumatta uuteen mielikehoon; mutta tässä on runsaasti variaatiota intialaisten(kin) filosofioiden välillä, että missä muodossa ja minkälaisissa merkeissä tuo tapahtuu?

Ranganathan (2008) kirjoittaa, että ”joogan eri työkalut” on suunniteltu muuntamaan huonoja painaumia hyviksi, tai ehkä oikeammin sanottuna korvaamaan huonoja hyvillä. Joka tapauksessa, lopulta päätyen tilaan, jossa ei synny enää uusia muistijälkiä, ja joka tilana ”polttaa samskaaraa samskaaran perään” kunnes samaistuminen mielikehoon lakkaa. Mutta tärkeää on ymmärtää, että tässä vaiheessa, kun samaistutaan vain ja ainoastaan siihen luonnon eli prakritin tapahtumia todistavaan tietoisuuteen, niin se saa todistaa myös tapahtumia yhä sekä mielessä että kehossa, joka on osa luontoa. Näin ollen, on epäjohodonmukaista kutsua tätä prosessia egon tai mielen ”tappamiseksi” tai ”kuolemiseksi”, kuten (ihan liian) usein kuulee sanottavan. Kun huonot painaumat korvautuvat hyvillä, tarkoittaa se käytännössä, että mielessä alkaa vallita ”hyvä, tosi ja kaunis” käyttääkseni ”platonista” ilmaisua. Ranganathan esittää vertauksen, että nämä hyvät painaumat ovat kuin anti-materiaa materialle, eli joutuessaan kosketuksiin normaalin hiukkasen kanssa sekä antihiukkanen että hiukkanen tuhoutuvat, ja molempien hiukkasten energiat vapautuvat sähkömagneettisena säteilynä – tai tähän sovelletusti voisi sanoa, että siitä vapautuu puhdasta energiaa, raakaa prakritia (shakti!).

Venkateshananda (2011) esittää tässä moraalifilosofisen vertauksen, että pahaa vastaan ei voi taistella pahalla, muuttumatta pahaksi itsekin. Väkivaltaa vastaan ei voi taistella väkivallalla, muuttumatta itse väkivaltaiseksi (tässä tule tieysti hakematta mieleen Mahātma Gandhin väkivallaton vastarinta). Tai, hän jatkaa, voiko mielen levottomuutta vastaan taistella levottomilla keinoilla? Vai pitääkö löytää metodi, joka lisää rauhaa?

Vaachaspati Mishra (2007) jaottelee tässä mielen toiminnot kahteen pääkategoriaan eli (1) jatkuvasti vaihtuvia objekteja kohti suuntauminen ja (2) tarkkanäköinen erottelukyky. Mielen täydellinen yksikohteisuus eli siemenellinen syventyminen nimenoman synnyttää tuon tarkkanäköisen erottelukyvyn. Koska meditaatiotilanne on jatkuvaa valinnan tekemistä, että keskitynkö tähän yhteen valitsemaani kohteeseen vai annanko mielen vaellella? Nyt puhutaan nimenomaan focused attention-tyylisistä meditaatiotekniikoista, jotka ovat tuntuvat olevan Patanjalin pääaihe tässä. Yksikohteisuuden painautumat estävät ja hidastavat jatkuvasti nautintojen perään huutavia painaumia tai jatkuvaa pelkojen seassa pyörimistä mielessään – ja niiden vierivän lumipallon tavoin koko ajan isommaksi kasvamista. Näin, synnyttäen niin sanotun tyyneyden. Tai Hariharaananda Aaranyan (1983) sanoin erottelukyvyn tuoma tieto synnyttää takertumattomuuden. (Detached awareness eli takertumaotn tietoisuus onkin meditaatiotekniikoiden toinen pääkategoria nykyaikaisessa meditaatiotutkimuksessa.) Summa summarum: Kun tunnemme kohteet tarpeeksi hyvin, meillä ei ole enää tarvetta takertua niihin.

Maehle (2006) palaa tässä edellisen sutran teemaan eli miksi arvovaltaiset lausunnot itsessään pelkkänä teoreettisena tietona eivät riitä oikein mihinkään? Tarvitaan tietty kriittinen massa hyviä painaumia ennen kuin yksi kuultu lause, luento tai puheenvuoro; tahi vaihtoehtoisesti yksi luettu lause, luku, kappale tai kirja voi saada aikaan suuriakin mullistuksia yksilössä henkilökohtaisella tasolla. Mitä enemmän on niitä hyviä painaumia, sitä enemmän ”hedelmällistä maaperää” vapautumiseen tähtääville opetuksille. Lopulta, hyvinkin pieni teko, sana tai ele opettajalta voi saada persoonallisuuden kellahtaman ehdollistumien muodostamasta maastosta kohti vapautumista kohti liukuvaa kaltevaa pintaa. Tällaiseen paljolti pohjatuu ns. (neo)satsang-perinne, jossa opetus tapahtuu dialogin välityksellä. Mutta suurin osa ihmisistä näissä satsangeissa ei luultavasti ole vielä ihan valmiita ottamaan vastaan sitä, mitä opettaja pyrkii antamaan.

Edellisen sutran kohdalla Maehle mainitsee 1900-luvun alkupuolella vaikuttaneen eksentrisen armenialais-kreikkalaisen mystikon ja henkisen opettajan Gurdjieffin, joka sanoi, että ”tieto on fyysistä luonteeltaan”. Tällä hän ilmeisesti tarkoitti, että tiedon täytyy kirjaimellisesti muuttua (myös) lihaksi omassa olemuksessamme, jotta sillä on transformatiivista voimaa. Sitä ennen filosofia on vain teoriaa – opittuja ajatuksia mielessä. Intialaisen filosofian tarkoitus ei ole olla vain teoriaa, vaan se tähtää parhaimillaan oivallusten aikaansaamiseen, jotka läpäisevät kaikki tasot olemuksessamme (vrt. esim. vedanttisen ja tantrisen ajattelun mukaiset ihmisen viisi kerrosta eli koshaa). Gurdjieff kehittelikin ”omasta päästään” erilaisia liikesarjoja, joilla pyrittiin saamaan aikaan tuo teoreettisen tiedon ”lihallistuminen”, unohtamatta kuitenkaan ”järkeä ja tunteita”. Samanlaiselta pohjalta ponnistaa myös fenomenologinen, ja siis ihan akteeminenkin, liikuntafilosofian perinne (ks. esim. Klemola 1999; Koski 2000).

Tässä tulee mieleen myös Sri K. Pattabhi Joisin kuuluisa slogan: ”Ashtanga jooga on 99% harjoitusta ja 1% teoriaa.” Muistaen, että toisin kuin usein luullaan, hän tuskin tarkoitti oikeasti pohjimmiltaan harjoituksella pelkästään kehonasentoja!

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *