sutra 1:51

Posted on

tasyāpi nirodhe sarva-nirodhān nirbīja-samādhiḥ 51

51. Kaikkia pysäyttämällä tämänkin pysäytettyä siemenetön syventyminen.

Tässä ensimmäisen luvun viimeisen sutran kommnetaareissa sorrutaan usein puhumaan ”valaistumisesta” (esim. Venkateshananda 2011), ikään kuin viimeisenä etappina, tai lopullisena vapautumisena. Nirbīja samādhi on tietysti vain sana(pari), ja sanoja voi aina käyttää monessakin merkityksessä; mutta Patanjali ei käytä sitä lopullisen vapautumisen merkityksessä, jos lukee koko teoksen, ja tulkitsee sitä johdonmukaisesti kokonaisuutena. Tässä kannattaa muistaa, että Patanjali puhuu myöhemmin vielä kolmannesta syventymisen muodosta, josta hän käyttää nimitystä dharma megha samādhi. Toiset tulkitsevat sen nirbija samaadhin synonyymiksi (esim. Mahle 2006); kun taas toiset eivät (esim. Ranganathan 2008). Itse tulkitsen, että nämä kaksi termiä eivät ole synonyymisia. Lisäksi kannattaa muistaa, että Patanjali käyttää erillistä termiä kaivalya lopullisesta vapautumisesta, jonka Broo (2010) kääntää sanalla ”erillisyys” (englanniksi isolation, esim. Woods 2007). Näin ollen uskollinen samkhya-dualismille, ja havainnollistaen tätä dualismia, jonka takana ei oikeasti ”täysin rinnoin” seiso kovinkaan moni moderni intialainen joogaguru (esim. Iyengar 1993) tahi länsimainen mielen filosofi.

Siemenetön syventyminen on tietoisuuden tila, jossa on läsnä vain ainoastaan puhdas tietoisuus. Tämä on siis määritelmän mukaisesti ei-dualistinen tila, koska siinä on läsnä vain yksi – puhdas tietoisuus. Mutta se on tietoisuuden tajunnallinen tila, ja kaikki tilat ovat ohimeneviä. Mutta tämä tila on kaikille intialaisille meditatiivisille perinteille yhteinen kokemus, jonka pohjalta on sitten luotu hyvinkin erilaisia filosofisia johtopäätöksiä. Buddhalaisten mukaan se on silkkaa tyhjyyttä, ja todiste siitä, että ei ole mitään ”itseä” (purusha/atman). ”Hindufilosofioiden” mukaan taas sen tilan kokija on ”Se Itse”. Jos ei olisi kokijaa, ei olisi tietoa puhtaan tietoisuuden tyhjyyden kaltaisesta tilasta. Mutta hindufilosofiatkin poikkeavat toisistaan radikaalisti: Mikä on tuon itsen eli näkijän suhde tuohon tilaan? Sekä samkhyayoga että nyāya-vaishesika filosofiat – tai ”filosofiset sisarparit” –  tulkitsevat tuon tilan erillisen itsen (purusha) omaksi essenssiksi. Kun taas, Vedanta– sekä tantriset shaiva (ja vaishnava?) -filosofiat tulkitsevat puhtaan tietoisuuden ototilan kaikille yhteisen Universaalin Absoluutin omakohtaiseksi kokemukseksi.

Tästä sutrasta on suora yhteys saman luvun kolmanteen sutraan, jossa puhutaan ”näkijän lepäämisestä omassa olemuksessaan” (ks. esim Woods). Tämä tila on maistiainen tuosta ”lepäämisestä”. Mutta sen täytyy toistua tarpeeksi useasti, jotta näkijä voi levätä omassa olemuksessaan – eli samaistua olemaan vain tuo puhdas tieotisuus – myös keskellä arikipäivää eli kaikenlaisia tajunnalisia tiloja. Tällöin se ei enää ole ohimenevä tila, vaan se on ”neljäs tietoisuuden esiintymismuoto” eli turya, joka läpisee kaikki muut tajunnalliset tilat eli valveilla olon, unennäön ja syvän unen – samoin se on läsnä kaikissa ”mielen toiminnoissa” (ks. esim. Broo I:6). Hariharaananda Aaranyan (1983) sanoin tämä tila ei ole muuta kuin katkos mielen toiminnoissa (ks. I: 2-5). Hän huomauttaa, että tämän kaltaisia ”mikrokatkoksia” meillä saattaa olla useinkin päivän mittaan, mutta meditatiivisen syventymisen avulla tuosta katkoksesta pyritään tekemään niin pitkä, että se ei voi jäädä huomaamatta. Ja riittävän pitkä, jotta se alkaa puhdistmaan alitajuntaamme painautumista (samskāra).

Kuten on tullut todettua, niin täydellinen yksikohteinen keskittyneen kohteellisen syventymisen onnistuminenkin tuottaa uusia painaumia, mutta vain ja ainoastaan tällainen puhtaan tietoisuuden kohteeton tila ei Patanjalin mukaan tuota uusia painaumia. Ja tämän tilan kokeminen tarpeeksi monta kertaa on ehtona vapautumiselle (kaivalya). Tosin joissakin muissa perinteissä ei pyritä meditoimaan tyhjyyden tilaa(n), vaan tulemaan suoraan tietoisekis tuosta jatkuvasti läsnäolevasta näkijästä, puhtaasta tietoisuudestaa, ”absoluuttisesta subjektista” (ks. esim. Kashmir Shaivism-perinteen Shiva sutra, Spanda kārika ja Vijnaana Bhairava). Sillä Hariharaananda Aaranyan sanoin, ”näkijä on aina näkijä”.

Hariharaananda Aaranya nostaa tässä esille luodut mielen (nirmāna chitta), josta Patanjali puhuu neljännen luvun alkupuolella. Useinhan, kun puhutaan täydellisestä tyhjyyden kokemuksesta herättää se ihmisissä jopa pelkoa! ”Miten minä elän normaalia elämää, jos minulle ei ole mielen toimintoja?” Ja tämä on hyvä aiheelinen kysymys, johon annetaan erilaisia vastauksia. Joka tapauksessa, ”mielen tappamisesta” puhuminen ainakin on mielestäni epäterve tapa lähestyä asiaa.

Hariharaananda Aaranya esittää, että tällaisessa tilanteessa nimenomaan tulee kysymykseen ”luotu” tai ”rakennettu” mieli. Tällöin mieltä käytetään aina tarvittaessa. Kuten usien kuuleekin sanottavan: ”mieli ei ole enää herra, vaan työkalu”. Tässä tulee kaksi eri vaihtoehtoa mieleen, jotka eivät ole toisiaan poissulkevia. Ensinnäkin, mielikehossa on yhä tiettyjä tendenssejä, taipumuksia, mutta ne epäterveet (rajas ja tamas) ovat tipahtenet pois, ja vain sattviset selliset ovat käytössä. Toisaalta, taas voisi tulkita Hariharaandan kommentaarin pohjalta, että näkijä voi valikoida tarpeen tullen tilanteeseen sopivia mielen ominaisuuksia. (Tässä otetaan taas kantaa myös vapaa tahto-kysymykseen, mutta en mene siihen tässä sen syvemmin.) Hän esittää tämän asian nimenomaan siltä kannalta, että jos joogi haluaa yhä tehdä hyviä tekoja tässä maailmassa, niin kuinka hän ne teke, jos hänellä ei ole jonkinlaista aktiviteettia mielessä? Tällaisessa tianteessa, jos joogi ei halua vapautua lopulliset eli kadota ”prakritin maailmasta” – joka merkitsee siis kehomielen luonnollista kuolemaa – niin hän käyttää ”luotua mieltä” hyvien tekojen tekemiseen.

Vertauksen vuoksi, niin buddhalaisuudessahan on bodhisattva-käsite, jolla viitataan henkilöön, joka on päättänyt olla vapautumatta lopullisesti, sen sijaan, voidakseen työskennellä täällä maan päällä muiden olentojen vapauttamiseksi. Joogafilosofiassa tämä asia siis nähdään eri tavalla, eli ihminen voi vielä dharma megha samādhin ja kaivalyan saavuttamisen jälkeenkin elää tässä maailmassa tehden hyviä tekoja, esimerkiksi muiden vapautumisprosessin apuna toimien.

Joka tapauksessa, kuten esimerkiksi Maehle huomattuaa, niin nirbija samādhi on jotain, mitä ei voi aktiivisesti tehdä. Sille voi vain luoda pohjan ”meditoimalla”, tai olemalla läsnä puhtaana tietoisuutena (self-enquiry). Samādhi on harjoitus, mutta kuka tahansa ei voi milloin tahansa istua alas ja päättää, että nyt harjoittelen samādhia. Patanajalin kaavailemalla metodilla, kuka vain voi kyllä alkaa keskittymään yhteen tarkoin valitsemaansa kohteeseen eli ”meditoimaan”. Mutta se muuttu, jos luoja suo, syventymiseksi, ensin kohteelliseksi (sabija), ja sitten mahdollisesti kohteettomaksi (nirbija). Tällöin harjoituksena on tuossa tilassa pysyminen mahdollisimman pitkään. Se on se mikä tekee siitä harjoituksen. Mutta se on samalla enemmän irtipäästämistä kuin yritystä (ks. I:12). Sitä ei voi tahdonalaisesti saada aikaan; se on se ”portiton portti”, johon zeniläisyydessä usein viitataan (esim. Shibayama 1974).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *