sutra 2:1

Posted on

tapaḥ svādhyāyeśvara-praṇidhānāni kriyā-yogaḥ 1

Itsekuri, pyhä lukeminen ja Jumalalle omistautuminen ovat toiminnan joogaa (2.1).

Kriyā on siis se sana, joka käännetään ”toiminnaksi”. Kriyā omaa, kuten niin moni joogatermi, useampia merkityksiä. Näistä suurin osa lienee myöhempää perua kuin Patanjali, mutta ne menevät nykyään helposti sekaisin, kun luemme tekstejä eri ajoilta. Nykyään hathajooga perinteessä tunnetuin merkitys sanalle taitaa olla ”kuusi puhdistusharjoitusta” (shatkriyā, tai myös shatkarma), jotka löytyvät hathajoogan perusteoksesta Hatha Yoga Pradipikā (n. 1400-luku). Nämä kuusi  puhdistavaa toimintoa esitellään ko. teoksen toisessa eli prānayāmaa esittelevässä luvussa. Näitä ovat nielukanavan puhdistus nielemällä pitkä märkä kangassuikle (dhauti), suolihuuhtelu (vasti), nenäkavavien puhdistus suolavedellä tai kuidulla (neti), silmien puhdistus tuijottamalla –  kirjaimellisesti silmääkään räpäyttämättä – tulenliekkiin (trātaka), ruoansulatuksen ja vatsan toiminnan vahvistaminen ”pyörittelemälä” vatsalihaksia (nauli) sekä vatsa- ja keuhko-onkaloiden puhdistus nopealla rytmikkäällä hengityksellä (kapalabhati, kirjamellisesti kallon kiillotus(?)). Osa näistä on hyvinkin eksoottisia nykyihmisille, osa taas suorastan ”apteekkitavaraa”. Hatha Yoga Pradipikāssa siis nimellä kriyā, mutta tämän sutran viitekehyksessä ennemmin tapas.

Tantrisessa joogassa, taas kriyā tarkoittaa harjoituksia, joissa mennään suoraan ns. hienojakoisen kehon ”kimppuun” visualisaation, mantran ja hengityksen työkaluilla varustettuna. Tantrista joogaa on tosin moneen lähtöön (esim. shaiva, shakta, vaishnava, ja buddhalainen), mutta antaakseni tarkemman esimerkin niin, Shaivatantra teoksessa Vijnaana Bhairava (sis. 112 ”keskittymisharjoitusta” tai ”meditaatiotekniikkaa” tai ”tietoisuustaitoa”) kaikki tekniikat jaotellaan kolmen tason harjoituksiksi. Näistä aloittelijoille on suunnattu ānava-upaaya, josta käytetään myös synonyymina termiä kriyā-upaaya (toiminnallinen metodi), ja sillä tarkoitetaan kaikenlaisia harjoituksia, joissa käytetään hyödyksi aistinelimiä, hengitystä ja mieltä. Mutta Patanjalille tässä yhteydessä ne olisivat ehkä ennemmin ensimmäinen osa kriyā-joogaa eli tapas.

Tämän kaiken lisäksi on olemassa yksi moderni joogakoulukunta, josta käytetään nimeä Kriyā-yoga eli Paramahamsa Yoganandan länteen tuoma perinne…

Mutta Patanjali määrittelee kriyā-joogan sisältävän itsekuria vaativaa harjoitusta (tapas), arvovaltaisten lausuntojen lukemista sekä Korkeimmalle omistautumista. Myös Patanajali itse ”sekoittaa pakkaa” samassa luvussa; käyttäen samoja termejä uudestaan osana kahdeksan haaran toista osaa eli määräyksiä (niyama). Tämä saattaa herättää hämmennystä – jos kaipaa johdonmukaisuutta. Tätä on selitetty mm. sillä, että Patanjali haluaa osoittaa näiden kolmen olevan erityisen tärkeitä (esim. Pseudo-Shankara, ks. Broo 2010); mutta tuo selitys ei tyydytä ainakaan allekirjoittanutta, sillä yhtä hyvin voisi perustella monen muunkin haaran – tai osa-haaran – olevan ”niin-ja-niin tärkeä”… Uskoisin tässä olevan kyse jostain muusta; mahdollisesti kahden eri opettajan systeemin esittelystä, tai vaikutteiden ottamista kahdelta eri opettajalta vaivautumatta yhdenmukaistamaan terminologiaa. Vaihtoehtoisesti, kyseessä voi olla saman opettajan, mutta eri aikoina käyttämä termistö. Tiedämme, että monetkin filosofit ja henkiset opettajat ovat puhuneet eri aikoina hyvinkin eri tavoin asioista, jonka takia usein puhutaankin filosofien varhaiskauden ja kypsän kauden tuotannoista (Platon on esimerkki tästä sieltä tunnetummasta päästä).

Ensimmäinen toiminnallinen muoto on tapas, jonka Broo on kääntänyt monen muun tavoin ”itsekurina”. Toinen varteenotettava käännösvaihtoehto on ”puhdistava harjoitus” (esim. Raama Prasaada 2014). Sanan perusmerkitys on ”kuumuus, kuumentaminen, kypsentäminen”. Joogayhteydessä voidaan siis puhu tämän termin alla kaikenlaisista kehoa ja mieltä puhdistavista harjoituksista; esimerkiksi kaikki tunnetuimmat fyysiset joogan harjoitukset, kuten em. shat-kriyāt, prānayāma, ja se kaikista tunetuin eli āsana. Jos Patanjali vietäisiin tänään johonkin joogasaliin, jossa tehdään vinyasa-harjoitusta, niin hän luultavasti luokittelisi sen tapas-harjoitukseksi (esim. Ranganathan 2008), kun taas āsanan perusmerkityshän on ”istuin/istuminen”, eli sillä Patanjali lienee viitannut istualtaan tehtäviin harjoituksiin, joista ensimmäinen on vain olonsa vakiinnuttaminen vakaassa asennossa (II:46).

Tapas voi siis viitata fyysisten puhdistavien joogaharjoitusten lisäksi myös esimerkisi paastoamiseen. (Broo väittää, että Patanjalin vanhin kommentaattori Vyaasa esittää tämä merkityksen sanalle, mutta itse en löydä tällaista kolmesta eri ”englannin kielisestä laitoksesta” (em. Raama Prasaada sekä Bangali Baba 2010 ja Woods 2007). Usein termiä käytetään myös tilanteesta, jossa sādhaka tekee erityisen rankkaa harjotiusrupeamaa, joten esimerkiksi retriitit voivat olla erittäin paljon tapas. Ja kaikessa yksinkertaisuudessaan aamulla aikaisin herääminen itsessään harjoituksen vuoksi on myös tapas. Tai juuri kasisyöjäksi ryhtynyt ihminen saattaa tarvita itsekuria kieltäytyessään lihasta, ja taas on kyseessä tapas. Hariharaananda Aaranya määritteleekin sanan nimenomaan aistinautinnoista kieltäytymisenä. Tällä tavoin määriteltynä tässä itse asiassa yhdistyvät arkipäivän tasolla ensimmäisen luvun harjoitus (abhyāsa) ja takertumattomuus (vairāgya). Venkateshananda (2011) tuo tähän vielä keskusteluun mukaan oikeastaan kaikenlaiset meditatiiviset harjoitukset sanomalla, että kaikki aktiviteetti mikä ”polttaa harhaista ego-minätuntoa on tapas” (self-enquiry).

Itsekurin kohdalla on kuitenkin aina liiaallisuuksiin menemisen vaara, ja jokainen joutuukin itse etsimään ”oman tapansa” omassa kulloisessakin elämäntilanteessa sen suhteen.Vaachaspati Mishran (2007) ja Hariharaananda Aaranyan (1983) arvovaltaisina pidettyjen mielipiteiden mukaan itsekuriharjoituksia tulisi tehdä vain siinä määrin, etteivät ne aiheuta kehon ja mielen epätasapainotiloja. Aiempaan viitaten Venkateshananda sanookin, että ”ortodoksisten eli puhdasoppisten ihmisten harjoittamat itsekidutusharjoitukset eivät toimi joogan tiellä”, koska ne vain rankaisevat kehoa, joka saattaa vahvistaa kehomieleen samaistumista – vaikkakaan ei millään kovin kivalla tavalla. Myös Bhagavad Gita kritisoi itsekidutusta, joka tehdään tapas nimissä. Useinhan henkis-hengellisissä piireissä itsekuri viedään äärimmäisyyksiin, eikä aina hyvin tuloksin.

Toiminnan joogan toinen tukipylväs on svādhyāya. Tästä sanasta on olemassa kolme tulkintaa, joista kaksi on ”perinteismpiä”, ja yksi ”enemmän moderni”, mutta nämä eivät ole toisiaan poissulkevia. Kaikista suppein merkitys sanalle on lukea sanan viittaavan perinteiseen brahminiseen tapaan opetella yksi neljästä Vedasta ulkoa – tai ainakin osa siitä – ja resitoida osaa ulkoaopitusta päivittäin. (Tämä on varsinkin Varanasin wanhoilla kaduilla yhä erittäin elävä perinne.) Tämä ei välttämättä ole kovin kovasti länsimaisille nykyjoogeille resonoiva tapa ymmärtää sana; varsinkin, kun osa Vedojen vanhemmista osista on hyvinkin etäistä tekstiä joogan harjoittajalle. Sen sijaan, Veedojen sen myöhäisin ja filosofisin osio eli Upanishadit onkin sitten hyvinkin relevanttia tekstiä tässä yhteydessä – aikaan ja paikkaan katsomatta.

Toinen tapa ymmärtää tämä onkin nimenomaan minkä tahansa vapautusta käsittelevän tekstin lukemiseksi – josta vanhimmat Upanishadit ovat ehkä vanhin esimerkki. Tällöin tärkeää on joko lukea tekstiä kannesta kanteen todella ajatuksella; tai pelkästään resitoida yhtä mantraa keskittyen, meditoiden, syventyen siihen. Yhtä kaikki, lukemistoiminnon on tarkoitus tukea vapautumisprosessia – jolloin ”kuollut ulkoluku” ei riitä. Patanjalin ajan Intiassa vaihtoehdot olivat tällaisten tekstien suhteen paljon rajallisemmat kuin tämän päivän globaalissa informaatioyhteiskunnassamme. Mutta välttämättä ei tarvitakaan kuin yksi hyvä teksti!

Kolmas tapa ymmärtää ”itsenäinen lukeminen” (svādhyāya) on ajatella sen viittaavan ”itsetutkiskeluun”, jota siis varsinkin länsimaiset kommentaattorit usein suosivat, ja jopa painottavat. Broo kirjoittaa, ettei ole tavannut yhtään intialaista tekstin kohtaa, jossa tämä sana olisi ymmärretty näin. Tässä kohtaa on hyvä reflektoida hieman vapautumisprosessin monimuotoisuutta. Vapautumisprosessi on pitkä ja sisältää monenlaista. Joka tapauksessa, se mm. sisältää jotain, mitä voi hyvällä syyllä kutsua itsetutkiskeluksi (joka on yksi tapa kääntää self-enquiry eli ātma-vichāra) – se ei voi olla sisältämättä väittäisin. Kuten Broo itse toteaakin klassisten tekstien lukeminen yleensäkin  svādhyāya-merkityksessä tulisi sisältää reflektointia, että kuinka tekstiä voi soveltaa omaan elämään. Sanoisin, että tämä on itsetutkiskelua yhden määritelmän mukaisesti.

Sitten taas kuinka tämä tulkintatapa sopii yhteen tämän luvun sutran 44 kanssa, jossa svādhyāya ja sen tulos ovat pääaiheena. Tämä Patanjalin lupaama tulos on siis ”yhteys toivottuun jumaluuteen” (ishta devatā). Hinduperinteeseenhän kuuluu kaiken takana olevan Absoluutin Brahmanin helpommin käsitettävinä ilmentyminä ”persoonalliset jumaluudet”, ja nimenomaan niitä ilmentymiä palvotaan, ei suoranaisesti sitä kaiken takana olevaa Absoluuttia. Eli kaikilla ihmisyksilöillä on oma, usein perheen sisällä kulkeva, ishta devatā eli se muoto, jossa Jumalaa palvotaan, sekä johon toivotaan yhteyttä – ja ensisijaisen palvonnan kohteina ovat yleensä ”kolme suurta” eli Vishnu, Shiva ja Shakti eri inkarnaatioineen (vrt. em. tantriset perinteet). Huomionarvoista on, että tuo muoto ei ole itse Muodoton Absoluutti sellaisenaan, vaan sanan mukaisesti muoto – muodollinen ilmentymä. Tällainen sutran 44 lupaama mystinen kokemus, kuin ”yhteys toivottuun jumaluuteen” ei ole itse vapautuminen, vaan yksi mahdollinen välietappi itseoivallus-prosessissa.

Vastavuoroisesti, ihan kuten tuo persoonallinen jumaluus on Absoluutin ”mahdollisimman täydellinen ilmentymä”, samoin se itse, joka pyritään oivaltamaan on osa tuota Absoluuttia tai jopa identtinen Absoluutin kanssa (riippuen koulukunnasta). Platonista ilmaisua käyttääkseni voisi sanoa, että tajunnan ideaali on Jumalan rajaton ja ääretön tietoisuus, ja ihmisen tajunta on rajallinen muoto sen sisällä – sen kuvajainen. Täten, itsenäinen opiskelu, joka Intiassa usein sisältää voimakkaan jumaltunnustuksellisen eli ”teistisen” painotuksen, voi johtaa mystiseen kokemukseen, joka auttaa itseoivalluksen tiellä – mutta kuten mikä tahansa saavutus tuolla tiellä voi koitua myös hidasteeksi takertumisen takia. Tänään taas monet joogit saattavat lukea vähemmän ”teistisiä” vapautusta käsitteleviä tekstejä, ja olla yleensäkin vähemmän muodolliseen jumaluskoon eli teismiin kallellaan – yksi tällainen perinne on jo hyvinkin vanha ja myös lähtöisin Intiasta eli buddhalaisuus. Mutta yhtä kaikki, itseoivalluksen tiellä yhtenä työkaluna toimii tietynlaisten huolella valittujen tekstien ajatuksella lukeminen, ja niiden itsetutkimuksellinen refelktointi suhteessa omaan elämään. Näin päätyen omakohtaiseen kokemukseen, jonka ”jumaluskovainen” tulkitsee yhteydeksi Jumalaan, ja agnostikko tai ateisti muulla tavalla. Kuten moderni advaita-opettaja Rupert Spira on sanonut, ja varmaan myös joku muu ennen häntä: ”Kun etsin Jumalaa löydän itseni; kun etsin itseäni löydän Jumalan.” (ks. myös esim. Spanda-Kārikas 2:6-7.)

Niin, se kolmas toiminta tässä joogan muodossa on Jumalalle omistautuminen, jota käsiteltiin aika paljon ensimmäisessä luvussa (I:33-39), sekä johon palataan tässä luvussa (II:44-45), ja joka on selvästi osin päällekainen tämän toisen toiminnan kanssa.

Yhteenvetona vielä, että Hariharaananda Aaranya toteaa sutran kolmen toiminnon edustavat fyysistä, verbaalista ja mentaalista toimintaa. Ranganathan taas jaottelee vastaavat edustamaan fyysistä, psykologista ja moraalista puolta samassa järjestyksessä. Iyengar (1993), puolestaan vetää kolmesta toiminnasta suorat yhteydet joogan ”kolmeen suureen joogapolkuun” eli jnāna, karma ja bhakti. (Maehle (2006) taas kiistää, että jnāna-jooga ei voi olla svādhyāyan vastine, koska jnāna-polku on tarkoitettu vain sellaisille, joiden ”äly on jo täysin kehittynyt”; jolloin häneltä jää huomaamatta, että kaikki joogan polut ja metodologiat voivat sisältää työkaluja sekä aloittelijoille että edistyneille.) Joka tapauksessa, tällaiset jaot ovat aina jossain määrin keinotekoisia. Esimerksi OM-mantran meditatiivisessa resitoinnissa voivat yhdistyä kaikki kolme toimintoa yhdeksi toiminnoksi.

Ps. Luvun alku vaatii usein tavallista enemmän selvitystä, mutta yleisesti ottaen tämän luvun kommentaarit ovat lyhyempiä kuin ensimmäisen.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *