sutra 2:10

Posted on

te pratiprasava-heyāḥ sūkṣmāḥ 10

Hienojakoisina ne poistetaan ”taantumisella” (2.10).

Tässä olen laittanut ”taantumisen” lainausmerkkeihin, vaikka se on ilman niitä Broon (2010) käännöksessä, jota yleensä käytän sellaisenaan tässä blogissa. Tässä muita englanninkielisiä vaihtoehtoja termille pratiprasava, joista osa ei missään nimessä käänny sujuvasti suomeksi:

involution eli kutistua alkulähteeseensä (Iyengar);

cessation of productivity eli tuotteliaisuuden lakka(utt)aminen (Hariharānanda);

resolve eli selvittää, päättää, ratkaista… (Vivekananda);

inverse propagation eli käänteistää leviäminen, eteneminen tai suvunjatkaminen (Woods);

trace back to its source eli jäljittää aiheuttajaansa tai alkulähteeseensä (Ranganathan);

passing out of activity eli sammu(tta)malla toiminnasta (Rāma Prasāda);

disappearance (of the mind) eli (mielen) kadottaminen (Bangali Baba);

dissolution of the mind eli mielen liuottaminen (Maehle).

Näistä mielestäni kaksi ensimmäistä eli Iyengar ja Hariharānanda erinomaisia käännöksiä tähän yhteyteen. Varsinkin, jos sanoja vielä avaa niiden merkitystä tarkentavasti. Esimerkiksi Iyengarin käyttämä ”involuutio”; joka ei englannista – tahi suomessakin käytetystä sivistyssanasta – käänny puhekielelle vain yhtä sanaa käyttäen. Mutta avatakseni sitä, niin se voi viitata esimerkiksi biologiassa ”spiraalinomaisesti kiertyen ja kutistuen alkulähteeseensä palaamiseen”. Puolestaan, Hariharānandan käyttämä ”(mielen) tuotteliaisuuden lakkauttaminen” on osuva kuvaus mielen liikkeiden (I:2) ja häiriöiden (II:3) vähenemisestä. Myös Maehlen käyttämällä ”mielen liuottamisella” on vahvuutensa, sen kuvatessa juoksevan tajunnanvirran hidasta muuntamista kirkkaaksi ja puhtaaksi; kunhan tuosta ei tule konnotaatioita päihteiden käyttämiseen, mikä ei ole se Patanjalin tarjoama ”lääke” mielen tyynnyttämiseen.

”Taantumisesta” taas tulee helposti mielleyhtymiä, jotka eivät ole välttämättä kovin inspiroivia joogan harjoituksen puitteissa. Tällä en tarkoita, että joogafilosofiassa tulisi käyttää vain sanoja, jotka miellyttävät lukijoita. Ei tietenkään, jos halua kohdallisesti tulkita joogafilosfiaa. Mutta tässä yhteydessä on ilmiselvästi lukuisia vaihtoehtoja, ja niistä kannattaa mielestäni valita sellainen, joka on mahdollisimman suurella todennäköisyydellä myös inspiroiva, koska joogakirjallisuuden tarkoitushan on myös aina toimia innoittajana harjoitusten pariin ja parissa.

Desikachar (2010) puolestaan on esimerkki kommentaattorista, joka usein tuntuu haluavan miellyttää liikaa länsmaisia nykylukijoita, joille monet Patanjalin käsittelemät aiheet voivat tuntua oudoilta ja jopa pelottavilta. Sen lisäksi, tuon 1900-luvun joogeista legendaarisimman eli Krishnamacharyan pojan ”käännöksessä” on se ongelma, että hän lisää usein omaa kommentaaria jo itse sutraan, jolloin ei kyseessä enää ole Patanjalin sutra. Sutraperinteen tulkinnassahan on aina tärkeä pitää selkeästi erillään käännös(yritys) itse sutrasta, ja se mitä kommentaattori, ja mahdollisesti muut ”kollegat”, ajattelevat sen pohjalta. Nämä kaksi ongelmaa yhdessä tekevät osan Deskacharin ”käännöksistä” niin alkulähteestään ”kauaskarkaavia”, että niitä ei ajoittain taatusti edes ”sutransa läpikotaisin tunteva” osaisi yhdistää oikeaan sutraan, jos näkisi vain ”käännöksen” ilman  järjestyslukuja. Nostan tämän tässä esille, koska tämän sutran kohdalla on päässyt käymään juuri näin.

Itselleni Desikacharin kommentaari oli aikoinaan toinen lukemani versiointi Patanjalista, sen ollessa liitteenä sinänsä erittäin inspiroivassa ”Heart of Yoga”-teoksessa. Olen monastikin suositellut tuota teosta ihmisille, jotka hakevat ”porttia” joogafilosofiaan. Mutta suosittelen myös, jos filosofia – tai   vaikka pelkästän se mitä Patanjali todella mahtoi ”ajaa takaa” – kiinnostaa enemmänkin, niin ei kannata Patanjalin opiskelua missään nimessä lopettaa Desikacharin tulkintaan siitä.

Maehle varoittaa, että osa moderneista kommentaattoriesta tulkistee tämän sutran ”mielen tuhoamisena”, joka on virhetulkinta. (En tiedä keneen hän viittaa, koska en ole itse törmännyt sellaiseen kommentaariin, mutta muuten kyllä lukenut joskus ”mielen tuhoamisesta” muissa joogatekstiyhteyksissä.) Vaikka monikin Vyaasan kääntäjä käyttää sanaa destroy (tuhota) (esim. Rāma Prasāda, Bangali Baba, Hariharānanda) sanan ”poistaa”, jota Broo käyttää, sijasta; he puhuvat mielen häiriöiden (klesha), ei itse mielen, tuhomaisesta. Maehle antaa useita argumentteja näkökannan vastineeksi:

  • Mielen tuhominen, tai sen yrittäminen, on väkivaltaa, joka ei ole joogista (II:30-31).
  • Jos mielen tuhoamisessa edistytään liian pitkälle, päädytään vain ”kasvikseksi”, kun taas joogan tarkoitus on tehdä tietoisemmaksi.
  • Mielen kurittaminen on yhtä väärin, kuin oman ruumiinsa kurittaminen, joka tuomitaan Bhagavad Gitassa.
  • Nykyajan nondualistisen satsang-perinteen pioneeri Ramāna Maharshi on osoittanut, että yrittäessään lannistaa mielen, siinä oikeasti vain toinen samaisen mielen osa yrittää kurittaa ja kontrolloida muita mielen osia (joka on sinänäs ihan ”normaali” tila; ja tila johon mielen tyyntyminen voi tuoda helpotusta, ja josta itseoivallus voi vapauttaa pysyvästi).
  • Edelliseen viitaten yksi mielen osa eli ego pakkaa vain vahvistumaan pyrkimyksissä, joka ei joka tapauksessa edes voi onnistua, koska se perustuu väärinkäsitykseen.

Olen kaikesta tästä samaa mieltä. Mutta Maehle liittää tähän myös väitteen, että ”Vysan mukaan mieli on ikuinen, joten sitä ei voi tuhota”. Tämä on yhdenmukaista sanojen käyttöä joidenkin buddhalaisten koulukuntien kanssa, joilta puuttuu ”ikuinen itse”; mutta ei sovi sāmkhya-joogafilosofiaan, jossa on ”ikuine itse”, sanoisin. Sitten Maehle puhuukin ”kommenttinsa” lopussa itsensä kanssa ristiriitaisesti sanoen, että ”mieli voi kadota lopullisesti yhtyessään prakrtiin eli ”kutistuessaan alkulähteeseensä”. Juuri näinhän se on klassisesssa joogafilosofiassa, mutta silloinhan mieli ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole ikuinen!

Ranganathan kirjoittaa, että Patanjali ounastelee psykoanalyysia puhuessaan häiriöiden ”jäljittämisestä aiheuttajaansa”, joka voi olla terapuettinen kokemus, silloinkin kun sitä ei viedä loppun asti, mikä on Patanjalin tarkoitus; kun taas Freudin ”ihmiskuvaan” ei kuulu täydellinen vapautuminen kärsimyksestä ja egoon samaistumisen lakkauttaminen. Mutta monille ihmisille Freudin ajatuksiin pohjautuva psykodynaaminen terapia saattaa olla se paras paikka aloittaa ”itsetutkiskelu”, joten sillä on ehdottomasti paikkansa ”suuressa kuvassa”.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *