sutra 2:15

Posted on

pariṇāma tāpa saṁskāra duḥkhaiḥ guṇa-vr̥tti-virodhācca duḥkham-eva sarvaṁ vivekinaḥ 15

Muutosten ja huolten ynnä painautumien sekä laatujen toimintojen ristiriitojen takia kaikki on erottelevalle tuskaa (tyytymättömyyttä tuottavaa) (2.15).

Tätä sutraa tulkitaan pääsääntöisesti kahdella tavalla; joko tässä nähdään kolme tai neljä syytä, miksi kaikki tässä maailmassa tuottaa tyytymättömyyttä? Joko niin, että ”muutokset ja huolet” ovat kaksi eri syytä (esim. Broo ja Hariharaananda) tai ”huolet ja muutokset” liittyvät niin elimellisesti yhteen, että ovat yksi ja sama syy (esim. Maehle ja Ranganathan). Toisin sanoen, muutoksilla tarkotetaan sitä, että ”tämän maailman” eli prakritin ainoa vakio on muutos – kaikki muuttuu kaiken aikaa. Tämän takia myöskään nautinnot eivät koskaan voi kestää. Joko nautinto itsessään tuottaa kärsimystä – esimerkiksi heti seuraavana aamuna tai mahdollisesti vasta seuraavassa elämässä – tahi nautinto katoaa syystä tai toisesta. Täten, jättäen meidät kaipaaman nautintoa kykenemättä olemaan tyytyväisiä ilman ko. nautintoa. Toisaalta voi olla myös mielessä se, että käynnissä olevat nautinnot sammuvat joskus, josta syntyy sutran ”huoli tulevaisuudesta”. (Mutta yksilö voi olla myös totaalisessa flow-tilassa nautinnon aikana – ja itse asiassa myös kärsimyksen aikana –  jolloin huolta huomisesta ei ole.)

Joka tapauksessa, nämä ovat hyvin läheisesti sidoksissa toisiinsa, eikä ole kovin olennaista, näkeekö nämä yhtenä vai kahtena erillisenä syynä. Kääntää tämän sitten ”muutokset ja huolet” tai ”muutokset, ja niistä johtuvat huolet”, niin lopputulos on sama: kaikki tilanteet, joissa itseoivallus – eli sen muuttumattoman oivaltaminen – jää tapahtumatta kääntyy tuskalliseksi. Se muuttumaton on tietysti purusha, joka ei ole osa prakritia joogafilosofian mukaan. (Tai nondualistisen vaihtoehtoisesti, muuttuvaiset ilmiöt nousevat muutumattomasta Itsestä ja Absoluutista.)  Mutta Maehle muistuttaa tässä, että nimenomaan tuska saattaa herättää meidät ”etsimään todellista itseämme”, kun taas nautinnot helposti vain vahivstavat samaistumista kehoon.

Vyaasan mukaan nautinto ei mahdollista loukkaamatta jotain toista elävää olentoa. Näin voi sanoa kaikesta mieli-kehomme ulkopuolelta tulevasta materiaalista alkuperää olevasta nautinnosta, koska materiaa tuotettaessa ei voida välttää muiden luontokappaleiden tuhoa. Mutta sisäisestä, esimerkiksi omasta keho-mielestä tulevasta, nautinnosta näin ei välttämättä voi sanoa, vaikka se myös kuuluu tämän sutran selitysalueen piiriin. Näin ollen, Vyaasa tekee yksinkertaistuksen. Voimme takertua myös esimerkisi seksiin tai ystävien seuraan, jotka ovat myös prakritin katoavaista luonnetta olevia ilmiötä, ja ne saattavat samalla tavalla tuottaa takertumista ja tyytymättömyyttä, tai ”nalkuttavaa epämukavuutta”, kuten Ranganthan asian ilmaisee. (Toki sisäisiä mentaalisia kokemuksia voi ylipäätään kokea tässä maailmassa vain ylläpitämällä kehoa materiaalisilla aineksilla.) Ranganathan kuitenkin huomauttaa, että elämää ei tule silti nähdä klassisen joogafilosofiankaan valossa sietämättömänä kaikesta kärsimyksestä huolimattta, koska Patanjali luettelee yhtenä keinona noudattaa (niyama) joogan kahdeksaa haaraa tyytyväisyyden kultivoimisen.

Maehle on Ranganathanin kanssa samoilla linjoilla, eli joogan tarkoitus ei ole ”pilata elämää”, mutta joogan päämäärän kannalta katsottuna mikään pysymätön ei voi tuottaa pysyvää tyytyväisyyttä tai onnea. Nimittäin, prakritista tuleva nautinto tahtoo aina vetää huomiomme menneisyyteen hyvien muistojen muodossa tai tulevaisuuteen fantasioiden muodossa. Molempien suuntien ongelma on sama; ei olla läsnä tässä ja nyt! Joogafilosofian mukaista onnellisuutta ja nautintoa prakritin keskellä on nimenomaan tyytväisyys (santosha) sen kanssa mitä on läsnä tässä ja nyt. Tämä asenne voi auttaa oivaltamaan onnellisuuden joka on jo sisällämme.

Seuraava tyytymättömyyden alkulähde eli syy on painaumat. Kaikki kokemukset, joissa näkijä on samaistunut nautintoon tai kärsimykseen tuottaa uusia alitajuisia painautumia, jonka seurauksena buddhi – jota tässä yhteydessä voisi kutsua ”mielen karmapankiksi” – syntyy uudelleen ja uudelleen.  Maehle luo tässä turhia vastakkainasetelmia. Hänen mukaansa länsimaiset psykoterapiat eivät usein sovi ollenkaan yhteen joogafilosofian kanssa. Joissakin psykoterapian muodoissa tuodaan traumaattisia kokemuksia ”pintaan” eli tajuntaan, ”eletään ne uudelleen” ja sitten päästetään irti. Maehle ehdottaa, että joogafilosofian mukaan tuollainen ”uudelleen eläminen” vain vahvistaa painaumia. Ja hän on toisaalta oikeassa; mutta ”uudelleen elämisen” voi tehdä niin monella tavalla, ja loppujen lopuksi onkin kyse siitä, kuinka se tehdään? Kyllä, sen voi tehdä niin, että se vain vahvistaa painaumia. Mutta sen voi tehdä myös niin, että vain kohtaa avoimesti tunteet, kokee ne vailla samaistumista – vain katsoen, tarkkailen, todistaen tietoisesti – ja sitten päästää irti. Joka tapauksessa, tämä viimeinen vaihe eli irtipäästäminen on täysin ”synkassa” joogan kanssa (ks. esim. I:12). Myös joogiset menetelmät voivat ihan samalla tavalla nostaa traumoja pintaan, ja ihan samalla tavalla niissä tilanteissa olennaista on se kuinka niihin suhtautuu? Olennaista siis ei ole se minkä otsikon – jooga tai psykoterapia – alla jokin transformatiivinen kokemus tapahtuu?

Maehle jatkaa (länsimaisen) nykykulttuurin kritiikkiään toteamalla, että yleensäkin trendikäs ajatus, että ”emootiot ovat jotenkin lähempänä totuutta kuin ajatukset”, on sekin vastoin Patanjalia, joka näkee tunteet vain osana mielen liikkeitä, jotka tulisi pysäyttää (ks. esim. I:2-4). Tätä näkemystä on ehkä syytä ”hienokammata” hieman. Tunteet ja ajatukset muodostavat kyllä yhdessä mielen, eikä nykytutkimuksenkaan mukaan ajatuksia ja tunteita voi täysin erottaa. Nykyinen ”populaari” tunteiden ylistys on ilman muuta vastareaktio modernin ajan rationalismin ylistykselle, kuten Maehlekin toteaa. Mutta on myös tutkimustietoa, että tunteet ovat evolutiivisesti vanhempaa ”kamaa” kuin verbaaliset ajatukset. Näin ollen, on hyviä syitä todeta, että tunteiden ja tuntemusten tunteminen suoraan ilman verbaalisia ajatuksia eli niihin liittyvää ”tarinaa”, on lähempänä totuutta, mitä tulee mieli-kehon sen hetkiseen tilaan. Huom! Tuo on tietysti suhteellinen totuus mieli-kehoon samaistumisen tilassa, mutta ei absoluuttinen totuus todellisesta olemuksestamme. Tämän takia monet ”neo-sasang-opettajat” kuten Eckahart Tolle ja Rupert Spira kehottavat tulemaan länsäolevaksi omassa kehossa, koska silloin voidaan ensinnäkin pysäyttää ajatuksia edes hetkeksi. Toiseksi, tällöin on mahdollista aistia introspektiivisesti – ja mahdollisesti rehellisemmin sekä suoremmin – mikä on minun mieli-kehoni tämän hetkinen tila? Missä mennää tämän ”minuuden” kanssa juuri nyt?

Läsnäolosta puheenollen, emotionaalisuus ei sinänsä ole vastoin länsäoloa, kuten Maehle väittää. Jos emootioihin liittyvä ”tarina pyörii päässä parhaillaan”, toki silloin henkilö ei ole läsänolon voiman vallassa parasta aikaa. Tosin Maehle käyttä ilmaisua ”being emotional”, jolla englannissa yleensä viitataan henkilöön, joka on täysin tunteiden vallassa. Silti koen tämän tärkeäksi tarkennukseksi, koska helposti, meditatiivisten harjoitusten yhteydessä päädytään painottamaan epärealistsella tavalla ”tunteettomuutta”, joka voi johtaa epäterveeseen luonnollisten – ja ihan oikeasti mieli-kehossa olevien – tunteiden tukahduttamiseen. Läsnäolevan avoimen omien sisäisten tuntemusten kohtaamisen kautta, painaumat (samskāra) voivat olla ”oppimiskokemuksia”, joka on siis vain yksi tapa ilmaista, mitä tapahtuu vähennetäessä painaumia eri menetelmin. Ja ihminen, joka ei enää, tai ainakaan sillä hetkellä, samaistu mieli-kehoonsa, voi kokea jopa erittäin tuskallisen kokemuksen –  silläkin hetkellä, kun se tapahtuu – siunauksena, ja osana koko kaikkeuden suurempaa kuvaa. Kaikki prakritin energia tanssii kaiken aikaa muokkautuen muuksi ja/tai sulautuen johonkin muuhun, ja jokaisella energeettisellä virtauksella ja tapahtumalla on oma paikkansa ja aikansa. (Käytän tässä nyt energia-sanaa siinä merkityksessä, että kaikki luonnossa on pohjimmiltaan energiaa.) Tämä energian tanssi on toinen tapa puhua ”laatujen toimintojen ristiriidoista”, joka on se sutran viimeinen syy, ja ylipäätään pohjimmainen syy, koska on samkhya-filosofian mukaan kaiken alku ja juuri luonnossa.

Nämä toimivat laadut (guna: sattva, rajas, tamas) eivät koskaan ilmene maailmassa täysin puhtaina. Tästä syystä koemme maailman aina esimerkiksi Bhagavad Gitan käsitteleminä ”vastakohtaisuuksien pareina” – hyvä ja paha, kuuma ja kylmä, onnellinen ja onneton, iloinen ja surullinen, valkoinen ja musta – eli polariteetteina, ja niiden välisenä eri harmaan sävyissä olevana alueena. Näiden vastakohtaisuuksien näkeminen niille kuuluvalla tavalla vaatii ”erottelukykyä”.

”Erottelukyky” on Patanjalin filosofiassa tärkeässä asemassa. Tästä esitetään usein vertaus joutsenesta (hamsa), joka kykenee erottelemaan maidon ja veden sekoituksesta puhtaan maidon, imaisten vain maidon nokallaan. Tässä Patanjali puhuu ”erottelevasta” eli yksilöstä, jolla on niin hyvä erottelukyky, että on oivaltanut kuka varsinaisesti itse on? Kuka minä olen? Ja sen takia hän näkee prakrtin ilmiöt sellaisenaan – vain muuttuvina ilmiöinä, joiden ei tarvitse ”hetkauttaa häntä Itseään” (so’ham).

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *