sutra 2:2

Posted on

samādhi-bhāvanārthaḥ kleśa tanūkaraṇārthaś-ca 2

Syventymisen saavuttamiseksi ja häiriöiden heikentämiseksi (2.2).

Toiminnan jooga, tai joogatoiminnot, ovat olemassa häiriöiden heikentämiseksi ja syventymisen saavuttamiseksi. Siemenellinen eli kohteellinen syventyminen tuottaa uusia hyödyllisiä mielen painaumia, ”muistijälkiä”, jotka alkavat lieventämään vähemmän hyödyllisiä painautumia, ikään kuin, vieden tilaa haitallisilta painaumilta, ja korvaten niitä (ali)tajunnassa. Vyaasan (esim. Woods 2007) mukaan siemenetön eli kohteeton syventyminen tekee painautumista ”paahtuneita siemeniä”, eli siemeniä, jotka eivät voi enää itää mielessä. Noihin häiriöihin mennään tarkemmin seuraavissa sutrissa, mutta tiivistetysti sanoen on kyse tyytymättömyyden ja kärsimyksen lähteistä, joista varsinkin buddhalaisuudessa puhutaan paljon.

Hariharaananda Aranya (1983) antaa tästä aika ”iholle tulevan” esimerkin. Ajatus, että ”minä olen tämä keho” on mielen häiriön synnyttämä uskomus. Sitten taas, ajatus, että ”minä en ole tämä keho” on erottelukyvyn synnyttämä ”tosi tieto”, tai ”hyvin perusteltu tosi uskomus” käyttääkseni länsimaisessa tietoteoriassa usein käytettyä, vaikkain myös kyseenalaistettua, määritelmää tiedolle. Täten, se ei ole samalla tavalla tyytymättömyyttä tuottava uskomus, Hariharaananda Aaranya kutsuu sitä viisaaksi painaumaksi (prajna samskāra). Hän jatkaa, että tieto ”minä en ole tämä keho” on johdettu päättelemällä syventymisen pohjalta. Koska syventymisessä on läsnä tajunnassa vain yksi kohde, eikä se yleensä ole keho, sillä meditaation kohde ei useinkaan ole keho veedalaisissa perinteissä. Niin, häiriöiden heikentäminen on apu – tai jopa välttämättömyys – tässä prosessissa. Eli syventymisen saavuttamiseksi siitä on apua, mutta lopullisen vapautumisen savuttamiseksi se on jopa välttämätöntä (esim. Ranganathan 2008).

Tapas eli itsekuria vaativa harjoittelu avustaa kehon ja aistien rauhoittumiseen; svādhyāya eli itsetutkiskelu opiskelun kautta luo alttiuden itsensä oivaltamiselle; ja Korkeimmalle antautuminen johdattaa mielen tyyneyteen, kirjoittaa Hariharaananda Aaranya jatkaen kolmijakoa, jonka loi ensimmäisessä sutrassa. Tällaiset kolmijaot voivat tuoda esiin painotuseroja erilaisten harjoitusmetodien välillä, mutta niiden tulkinta kovin jyrkkänä jakona ei kestä päivän valoa, kun vain hetkenkin miettii kehon ja mielen välistä hyvin tiivistä ja monitasoista vuorovaiktutusta. Kaikki mitä teemme tai tapahtuu mielessämme vaikuttaa kehoon, kaikki mitä teemme kehollamme tai kehollemme vaikuttaa mieleen.

Maehle (2006) nostaa esille historillisen tosiasian, että moni ihmiskunnan henkinen mestari on joutunut kokemaan paljonkin kärsimystä ennen vapautumistaan – tai uskotun vapautumisen jälkeenkin. Hän antaa tästä paljon esimerkkejä: Buddha, Milarepa, Sokrates, Jeesus, Krishna, Krishnamurti, Raamakrishna, Ramana Maharshi ja 16. Karmapa, jotka ovat kaikki kuolleet joko väkivaltaisesti tai tuskallisen sairauden kautta. Tässä häneltä jää huomaamatta, se yksinkertainen tosiasia, että he eivät välttämättä ole kärsineet sanan joogisessa tai buddhalaisessa merkityksessä (dukkha), jos ovat jo oivaltamenet itsensä. Keho toki jonain päivänä kuolee, ja usein kipujen kautta. Mutta jos samaistuminen mielikehoon on täysin lakannut henkilö ei koe tyytymättömyyttä tai kärsimystä (dukkha), vaikka kehossa on tuskaa ja kipuja.

Länsimaisen filosofian pioneeri Sokrates on tästä oiva esimerkki: Sokrates tuomittiin aikanaan Ateenassa kuolemaan ”nuorison turmelemisesta”.  Hänet oli määrätty valitsemaan joko opetustensa kieltäminen tai kuolema juomalla myrkkyä. Sokrates sai odottaa, tai joutui odottamaan, tuomion täytäntöönpanoa kolmekymmentä päivää. Ksenofonin mukaan Sokrates ei muuttanut vankeusaikana elämäntapojaan eikä menettänyt elämäniloaan. Päivää tai paria ennen Sokrateen kuolemaa hänen lapsuudenystävä yritti houkutella häntä pakenemaan. Sokrates kieltäytyi, sillä hänestä pahan tekeminen tai pahan teon kostaminen ei ollut sallittua missään olosuhteissa. Hänestä pakeneminen ja lain rikkominen olisivat myös osoittaneet, että oikeus olisi ollut oikeassa syyttäessään häntä nuorison turmelemisesta, sekä saattaneet hänen sukunsa ja ystävänsä häpeään. Platonin (ks. Symposium) mukaan Sokrates tapasi perheensä viimeisinä hetkinään ja vietti loppuajan ystäviensä ympäröimänä. Hän keskusteli filosofiasta kuolemaansa surevien ystäviensä ja oppilaittensa kanssa mm. puolustaen sielun kuolemattomuutta.

Joka tapauksessa, vastaavien tapausten takia buddhalaisten keskuudessa on keskusteltu, että miksi mestari voi joutua ”kokemaan kärsimystä”? Maehle selittää asiaa karmateorialla eli sillä mitä teemme  ja miten elämme nyt voimme toki vähentää ja estää mielen painaumia, jotka luvoat uutta karmaa (ks. esim. II:16). Mutta emme voi muuttaa karmaa, joka on jo alkanut kantamaan hedelmää. Tähän asiaan plaamme vielä saman luvun yama-osiossa käsiteltäessä väkivallattomuutta ja sen mahdollista täydellistymistä.

Ranganathan kirjoittaa, että jooga on tulos-orientoitunutta aktiviteettia, jossa samādhi on ”työskenteyn tulostavoitteena”. Tätä voisi analysoida tarkemmin. Länsimaisessa kasvatuspsykologiassa tehdään opiskelun ja työnteon, tai yleensäkin toiminnan, suhteen seuraava nelijako eri oirentaatiovaihtoehtojen suhteen: välttämis-, minä-, tulos- ja tehtäväorientaatio. Näillä on alkujaan kuvattu koululaisten ja opiskelijoiden orientaatiota eli mentaalista suuntautumista opiskeluun – mutta sovellan sitä seuraavaksi joogan harjoitteluun.

Jos olet välttämisorientoitunut, pyrit välttelemään koko toimintaa eli esimerkiksi et tee ollenkaan minkäänlaisia joogaharjoituksia, vaikka olet kuullut niiden hyödyllisyydestä; tai vaihtoehtoisesti tietyntyylisiä harjoituksia. Jos taas olet ego- eli minäsuuntautunut harjoittelija, niin olet harjoitellessasi koko ajan liian ”itsetietoinen” omasta egostasi, persoonallisesta minuudestasi, jotta voisit koskaan todella syventyä, ja ”unohtaa itsesi” harjoituksen lomassa. Jos puolestaan olet tulossuuntautunut, niin teet harjoitustasi vain tulos mielessäsi, etkä välttämättä koskaan nauti harjoittelusta. Ja tähän sisältyy myös paradoksi, koska siinä on läsnä taka-ajatus ”minä haluan kokea selliasen-tai-sellaisen meditatiivisen tilan; tai minä haluan suorittaa sen-ja-sen āsanan” niin se on samalla pohjimmiltaan erittäin minä- eli egosuuntautunut tila. Jos taas olet tehtäväoritentoitunut, niin teet harjoitusta harjoituksen itsensä takia, koska se on itsessään mielenkiintoinen ja/tai nautittava aktiviteetti. Tällöin on suurempi mahdollisuus unohtaa itsensä, upota kokemisen virtaan (flow) – ja lopulta syventyä.

Usein Patanjalin teosta luetaan ehkä liiankin samādhi-keskeisesti, tarkoittaen että ”tulostavoitteella” on liian suuri merkitys tekstin tulkinnassa ja avaamisessa. Teksistähän voi löytää myös paljon muuta; kuten esimerkiksi ponnistelun hellittämistä ja mukavaan ja vakaaseen asentoon uppoutumista (II:46-47) matolla. Ja maton ulkopuolella ystävällisyyden, myötätunnon, iloisuuden ja tyyneyden viljelyä (I:33), kaikenlaisen kaipauksen vähentämistä (I:37) ja yleistä tyytyväisyyttä asioihin sellaisenaan (II:42). Ei niin, että Patanjali välttämättä koskaan kulutti yhtään joogamattoa ensinkään:)

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *