sutra 2:5

Posted on

anityāśuci-duḥkhānātmasu nitya-śuci-sukhātma-khyātir avidyā 5

Tietämättömyys” on katoavaisen, epäpuhtaan, tuskallisen ja ei-itsen pitämistä ikuisena, puhtaana, onnellisena ja itsenä (2.5).

Tämä sutra on hyvä esittää myös helppotajuisemmassa muodossa, jolloin vain sanojen järjestystä muutetaan hieman. Ja moni kommentaattori tekeekin näin heti sutrakäännöksessään, vaikka se ei silloin säilytä Patanjalin ”ajatelman pilkuntarkkaa muotokieltä”, mutta itse merkitys tulee käsitetyksi helpommin: ”Tietämättömyys on katoavaisen pitämistä ikuisena; epäpuhtaan pitämistä puhtaana; tuskallisen pitämistä onnellisena; ja ei-itsen pitämistä Itsenä.”

Tietämättömyydestä on siis neljä eri variaatiota eli minätunto, kaipaus, inho ja kuolemanpelko. Tai vähintäänkin tietämättömyys on alkulähde näille ”vapautumisen esteille”. Tietämättömyys voi toimia neljällä eri tavalla tai tasolla eli latentisti uinuvana, vaimentuneena, väliaikaisesti estyneenä tai aktiivisesti toimivana. Ja tässä sutrassa Patanjali määrittelee tietämättömyyden nelijakoiseksi.

Ensinnäkin, katoavaisen pitäminen ikuisena on tietämättömyyttä.

Universumimme on arviolta 13,6 miljardia vuotta vanha, mutta se ei silti ole ikuinen. ”Ikuisuus” on käsitteenä kuin ”äärettömyys” eli ihmismielen vaikea käsittää. Tämän takia Universumi voi vaikuttaa ikuiselta (ja näin on historian saatossa usein luultu) mutta sillä on loppunsa (luultavasti). Emme vain tiedä milloin ja miten se tapahtuu? Myöskään hindumytologian – ja intialaisesta näkökulmasta myös muiden maiden mytologioiden – persoonalliset jumalat eivät ole ikuisia. Toisin sanoen, jumalat pienellä j:llä eivät ole ikuisia! Sen sijaan, ne ovat syntyneet jossain vaiheessa, ja kuolevat joskus.

Sāmkhya-jooga filosofiassa vain prakriti ja purusha ovat ikuisia, mutta nekin ovat hyvin eri tavalla sitä. Prakriti eli luonto tahi kosmos – fysikaalis-mentaalis-energeettinen kaikkeus – missään ilmenemismuodossaan ei ole ikuinen, vaan väliaikainen ja alati muutoksessa. Sen sijaan, jokaisen ilmentyneen maailman (Universumin) luomisen alussa sekä lopussa, se on ilmentymättömässä tilassaan ”aikansa” (voi myös ajatella, että sen ilmentymätön tila on koko ajan läsnä taustalla myös ilmentyneessä tilassa). Klassiseen sāmkhya-filosofiaan tosin ei kuulu usko luomiseen; ei luojajumalaa, ei alkua luonnolle, mutta se ei itse asiassa sulje pois ilmentyneiden maailmojen, ja myös väliaikaisten maailmojen ”luojajumalten”, syntymistä ja kuolemista prakritin ikuisessa muutostilassa. Tosiasiassa suurimmalla osalla Vedalaisesta perinteestä ponnistavista joogaopettajista on (ja on ollut) hindulaisuuden ”informoima” teistinen eli ”jumaluskovainen” näkemys. Hindumytologiaan kyllä kuuluvat maailman luomis- ja tuhoutumistarinat.

Purush/ātma puolestaan on ikuisesti muuttumaton tietoisuus-sellaisenaan. Piste. Näin ollen, vain se on sanan varsinaisessa merkityksessä ikuinen – ikuisesti pysyvä. Yleensä tähän liittyy ajatus Absoluutista (Nirguna Brahmān), josta kaikki tietoisuus tulee. Sen ilmentymä eli Iishwara (Saguna Brahman) eli Omni-Jumala voi olla ”uskonnollisissa filosofioissa” kaiken alkulähteenä ja loppuna, ottaen myös persoonallisen muodon ”siinä sivussa” (ks. esim. Bhagavad Gita, luku 10).

Arkielämässä taas ”inhorealistinen” esimerkki, tästä tietämättömyyden muodosta on muutosvastarinta sen perusteella, että ”näin on aina tehty…” Mehän voimme väittää ”näin on aina tehty”, vaikka jotain olisi tehty vasta muutama vuosi tai vuosikymmen – ja se jos mikä kertoo jotain ihmismielen tavanomaisen käsityskyvyn rajallisuudesta.

Toiseksi, epäpuhtaan pitäminen puhtaana on myös tietämättömyyttä.

(Käsien peseminen sairaalloissakin alkoi yleistyä vasta 1800-luvun puolessa välissä. Sitä ennen, jos ei käsissä näkynyt likaa, ne olivat ”puhtaat”. Ja ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä erilaisiin komplikaatioihin. Tänä päivänäkin käsienpesu voi olla kuulemma liian huolimatonta sairaalaoloissa, mutta samaan hengeen vetoon on sanottava, että osa bakteereista, joista ”käsidesillä” pyritään eroon ovat taas hyödyllisiä, ainakin iholle itselleen, eli “opetuksena” on, että tässä ei voi vetää mitään selvää rajaa.)

Joka tapauksessa, Patanjali käsittelee vielä tässä luvussa puhtautta kahdesta eri näkökulmasta ”määräysten” yhteydessä (niyama; 2.40-41). Loppupäätelmänä puhtaudesta Patanjalilla on sen huomaaminen, että mikään materiaalinen ei voi koskaan pysyä puhtaana loputtomiin, ainoastaan ”sielu” – kuten monet kääntävät purushan – eli se-todellinen-itse on puhdas sanan varsinaisessa merkityksessä. Prakritin kolmesta laadusta puolestaan sattva edustaa puhtautta, jonka takia buddhi eli ”tajunta”, johon purusha heijastuu, pyritään muuntamaan erilaisten harjoitusten avulla sattviseksi.

Nykyaikainen esimerkki, siitä kuinka ihmisiä huijataan (kun ihmissilmää miellyttää erittäin usein nimenomaan puhtaus) ovat säilöntäaineella ruiskutetut hedelmät tai valkaistut elintarvikkeet. Ja näin ihmiset päätyvät syömään ei-sattvista ruokaa. ”Kaikkihan tämän tietävät”, mutta aina löytyy uusia esteettisen silmän vietävissä olevia ”nälkäisiä”.

Kolmanneksi, tuskan pitäminen onnena on sekin tietämättömyyttä.

Seuraan tässä suomalaisen sutrakommentoinnin perinnettä , ottaen esimerkin suomalaisesta arki- ja pyhäpäiväisestä, vain ajoittain kohtuuden rajoissa pysyvästä, viinanjuonnista – ja sitä seuraavasta krapulasta (ks. Kassila 2015, lähes mikä tahansa sutra). Alkoholin vaikutuksen alaisena mieli voi tuntua edes hetkellisesti onnelliselta, mutta sitä seuraava fyysinen jälkikärsimys kertoo, mitä keho tykkäsi juoman ”sattvisuuden” asteesta. Usein tähän liittyy myös ”moraalinen krapula”. Alkoholi on myös depressantti eli se on omiaan lisäämään masennusta sellaiseen taipuvaisissa.

Tuskan, kärsimyksen ja tyytymättömyyden lopettaminen on buddhalaisuuden johtoajatus; ja myös Patanjalin joogassa sillä on erittäin merkittävä rooli (ks. esim. 2:15-16). Buddhalaisuudessa ratkaisu siihen on sen oivaltaminen, että ei ole mitään itseä! Patanjali taas tarjoaa tavallaan päinvastaista ratkaisua eli Itseoivallusta! (Puhuvatko he kuitenkin samasta asiasta on mielenkiintoinen mielen filosofinen kysymys?) Joogafilosofia kehottaa tulemaan tietoiseksi siitä, kuka minä oikeasti pohjimmiltani olen?! Ja se on myös tämän nelijaon lopuksi huomion keskiössä. Täten, näistä kaikista neljästä on johdettavissa viittaus purushaan

Neljänneksi, mieli-kehon luuleminen omaksi Itseksi on myös tietämättömyyttä – ja loppujen lopuksi kaikki muut tässä nelijaossa pohjautuvat tähän.

Mysoressa vaikuttava filosofiaopettaja Arvind Pare ilmaisi asian sanoilla: ”I am That, but take myself to be this!” ”That” eli Se viittaa Puhtaaseen Tietoisuuteen; jota ei voi tyhjentävästi määritellä, jota ei voi havainnoida, mutta jonka voi oivaltaa olevan Se, joka kaiken havainnoi, mitä havaintokentässä nousee. Mutta yleensä samaistumme erilaisiin psyko-emotionaalisiin ”rakennelmiin” mielikehossa. Toisinaan ihmiset voivat myös samaistua ihan vain puhtaasti kehoonsa tai jopa omistamaansa materiaan tavalla, joka saattaa johtaa äärimmillään oman henkensä riistämiseen, jos menettää jotain materiaalista, tai sosiaalista (ammatti)aseman muodossa (esim. yritysjohtajat, pop-tähdet), tahi kehon ominaispiirteitä tai poikkeuksellisia kykyjä (esim. urheilijat).

Vedalainen perinne on tähän kehittänyt lääkkeen nimeltä ātma-vichāra (self-enquiry), josta tunnettu esimerkki on ns. neti-neti-prosessi, jossa kaiken ilmentyvän, havainnon kohteena olevan kohdalla todetaan tietoisesti, ”minä en ole tämä” taustalla ”sanaton ajatus”, että minä olen Se, joka näkee kaiken tämän. I am That; not this, not this.

Hariharānanda (1983) tarkentaa tässä ansiokkaasti ”tietämättömyyttä”, ja sitä kuinka se eroaa ”erehdyksestä” (I:8). Hän käyttää intialaisessa filosofiassa usein esiintyvää esimerkkiä, kuinka pimeässä köydenpätkää voi erehtyä luulemaan käärmeeksi. Tämä on siis erehdys; tässä tapauksessa virhehavainto. Köysi ja käärme eivät ole toistensa vastakohtia, kun taas tietämättömyys ja tietäminen ovat vastakohtia, joiden välissä on ääretön määrä harmaan sävyjä!

Toisin sanoin, kuten ”valoisuus” ja ”pimeys” ovat suhteellisia käsitteitä, samoin mielen modifikaatiot ovat yleensä suhteellinen sekoitus tietoa ja tietämättömyyttä. Täten, kaikki tieto prakritin ilmiöistä on suhteellista, osin totta, osin ei! Venkateshānanda (2011) täydentääkin Hariharānandan ajatuksenjuoksua toteamalla, että vain ja ainoastaan itseoivalluksen vallassa eli samaistuneena Itseen ei ole tietämättömyyttä! Hariharānanda jatkaa, että kaikki ”erehdykset” ovat virhehavaintoja, väärinkäsityksiä ja/tai harhaluuloja, jotka on kumottavissa kulloisessakin asiayhteydessä siihen tilanteesen sopivalla ”suhteellisesti oikealla tiedolla”. Mutta tällä ei ole välttämättä mitään tekemistä vapautumisen kanssa. Tietämättömyys puolestaan on nimenomaan ”väärää tajuamista”, joka on kirjaimellisesti vapautumisen eli itseoivalluksen esteenä! (Myös Advaita Shaiva-perinteessä vidyā tarkoittaa nimeomaan ”suhteellista tietoa”, ks.esim. Spanda- kārikās)

Ps. Iyengar (1993) ja Maehle (2006) taas molemmat ottavat tässä vähemmän ansiokkaasti ”tietämättömyydestä” esimerkit mieheen, jotka Patanajlin filosofian yhteydessä ovat pikemminkin ”erehtymistä”. Iyengar esittää, kuinka tulikuumaa rautaa voi luulla hiileksi; ja Maehle taas käyttää em. käärme-köysi-esimerkkiä. Nämä ovat molemmat siis Patanjalin yhteydessä jotain muuta kuin tietämättömyyttä, mutta Patanjalia myöhemmissä Vedanta-koulukunnissa asioista on kyllä puhuttu toisin termein, kuten Brookin (2010) huomauttaa tämän sutran kohdalla.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *