sutra 2:6

Posted on

dr̥g-darśana-śaktyor-ekātmatevāsmitā 6

Minätunto” on (itse) näkemisen ja näkemisen kyvyn käsittämistä samaksi. (2.6).

Patanjali käyttää ”todellisesta itsestä” (Purusha/ātman) usein sanaa ”Näkijä” (ks. esim. II:17 ja 20). Tässä näkeminen kaikessa yksinkertaisuudessaan viittaa siihen mitä Näkijä luonnostaan ja koko ajan ”tekee” – se näkee! Purusha näkee, tai havainnoi, koko ajan, eikä edes voi olla tekemättä niin, koska se vain on kaiken aikaa tietoinen puhdas tietoisuus, tietoisuus-sellaisenaan, tietoisuus-Itse. Advaita Vedanta-perinteessä tämän sutran teema on ihan opetusten keskiössä ja jatkuvasti etualalla kulminoituen kysymykseen ”Kuka Minä Olen (pohjimmiltani)?”

Tämä näkeminen ei viittaa tietenkään pelkästään silmien kautta tapahtuvaan aistihavainnointiin, vaan myös kaikkiin muihin aisteihin eli kuulemiseen, haistamiseen, maistamiseen, kosketukseen, sekä kehon asenton ja tasapainoon liittyvään aistimiseen ynnä kehon luonnollisten tarpeiden tuntemiseen (kaikki aisteja, jotka usein jätetään huomiotta). Ja koska kaikkien elävien olentojen tietoisen olemisen subjekti on ”se sama” purusha, niin myös ihmisiltä puuttuvat aistit kuten kaikuluotaus, ultravioletin-, infrapunan ja sähkömagneettisten kenttien havainnointi kuuluvat ”samaan syssyyn”. Näiden lisäksi, myös kaikki psyko-emotionaaliset kokemukset ovat osa purushan havaintokenttää eli tunteminen emotionaaliessa mielessä sekä ajatukset, unet, muistot ja mielikuvat. Kaiken kaikkiaan, kyseessä on tietoisuus kaikesta tietoisuuden piirissä olevasta subjektiivisesta kokemisesta. Tietoisena oleminen on se mitä Puhdas Tietoisuus ”tekee”.

Patanjalin edustaman dualistisen sāmkhyayoga-filosofian mukaan, mielen aspekteista buddhi kerää kulloinkin käytettävän aisti-informaation sekä mielessä (manas) olevan yhdeksi tajunnalliseksi kokonaisuudeksi hetkestä hetkeen. Toisin sanoen, buddhin ”tajuntakangas” on se mitä Purusha katselee, se mihin näkeminen kohdistuu – eli subjektiivinen omakohtainen tajuntamme. Tuo tajunnallinen kokonaisuus on fenomenaalinen maailmamme hetkestä hetkeen; alati muuttuen tajunnan virratessa (citta-nadi) hetkeäkään olematta täsmälleen samanlainen, kuin edellinen tai seuraava ”tajunnallinen hetki”.

Hariharānanda (1983) määrittelee asmitān eli minätunnon nimenomaan samaistumisena tajuntaan: Kun Itse Purusha samaistuu tähän tajunnavirtaan, tai yleensä johonkin sen osa-alueeseen, niin tämä samaistumisprosessi on yhä kuin asmitā. Eli tunne itsenäisestä keho-mieli-minästä on prosessi, ei varsinaisesti entiteetti, jonka voi löytää objektina tästä maailmasta (tai mielestä! Ei ole mitään itsenäistä kehomieli-minää, vaan se syntyy buddhin heijastuessa purushaan, tämän samalla ”unohtaen” oman perimmäisen olemuksensa. Yleensähän voimakas samaistuminen tapahtuu vain sellaiseen osaan tajuntaa, johon suhteemme on hyvin intiimi. Esimerkiksi, minun tajunnassani on tällä hetkellä tämä tietokone, mutta en ole samaistunut siihen samalla, tavalla kuin näihin käsiin, jotka kirjoittavat koneella, tai silmiin, jotka lukevat tekstiä ruudulta. Mutta vielä enemmän olen samaistunut olemaan se mieli, jossa ajattelu ja tunteminen tapahtuu.

Asmitā käännetään usein sanalla ego. Ja yleensä ”ego on paha” meditatiivisissa perinteissä, ja eritoten New Age-ajattelussa. Se mihin tavallisesti viitataan arkikielessä sanalla ”ego”, on pikemminkin kussakin kehomielessä tyypillisesti esiintyvät tunne-ajatus-taipumukset, ja niistä muodostuva ”kompleksinen kokonaisuus” (”kompleksisuuden” kaksoismerkitys on tässä osuva). Tätä voisi kutsua siis myös persoonaksi. Se, ikään kuin, rakentuu elämän myötä sen alkuperäisen samaistumisprosessin ympärille. Ja kun tiettyjä ilmiöitä esiintyy jokaisen kohdalla aina enemmän kuin toisia ilmiöitä kullakin omin ainutlaatuisin yhdistelmin ja maustein, niin syntyy ns. ”ainutlaatuisia persoonia”. Mutta se näkijä on ”perusluonteeltaan” kaikissa täsmälleen samankaltainen. Samoin se mekanismi kuinka alkuperäinen samaistuminen tapahtuu on samanlainen, vaikka kohteet, eli subjektin näkemät objektit ja/tai prosessit, ja identifikaatioiden asteet voivat vaihdella!

Ranganathan (2008) tuo esille, että emme ole ”egoistisia” pelkästään silloin, kun itse samaistumme liikaa omaan persoonaamme, vaan myös silloin, kuin arvioimme toista ihmistä hänen persoonaansa nojaten, koska kaikkien kohdalla tuo persoona on vain kuin vaatekerta, joka aina vaihtuu elämän ja kuoleman välissä. Painaumat kyllä kantautuvat hienovaraisessa kehossa seuraavaan elämään, ja niiden mukana osa yksittäisistä ”persoonallisuuspiirteistä” (ja jopa heijastuen fyysisessä kehossa, koska se rakentuu hienovaraisesta kehosta), joten persoonallisuus saattaa olla vaihtelevassa määrin erilainen tai samanlainen seuraavassa elämässä. (ks. esim. Ian Stevenson tutkimusryhmineen, joka on tutkinut haastattelemalla lapsia, jotka muistavat edellisiä elämiä jo 40 vuotta; mutta silti valtavirtatiedeyhteisö ei anna hänen tutkimukselleen juuri mitään arvoa, koska se uhkaa fysikalistista maailmankuvaa!) Ranganathan jatkaa, että pohjimmiltaan samasta syystä kasvissyönti kulkee usein käsi kädessä joogan kanssa. Kuten tuli jo mainittuakin, koska myös eläimillä on se täysin samanlainen ”Näkijä” siellä materiaalis-energeettis-mentaalis-emotionaalisen kehon tietoisena ”agenttina”.

”Jooga tarkoittaa kehon, mielen ja sielun yhdistämistä” on kaunis iskulause, jota on Maehlen mukaan helppo myydä. Mutta hän julistaa, että ”jooginen totuus” on sydäntäsärkevän toisenlainen, ja oikeastaan täysin päinvastainen – ja Broo (2010) ”komppaa” häntä. Tässä tapahtuu rankka yksinkertaistus ja sen seuraksena turha vastakkainasettelu. Näen sen isona ongelmana, kun joogasutrien kommentoinnissa, A) joko tulkitaan Patanjalin yogaa toisenlaisen filosofian kautta (usein Vedanta), avaamatta omaa taustaa lukijalle; tai kun B) joogasutria tulkitaan, kuin jokaisen joogan harjoittajan olisi hyväksyttävä sāmkhyan dualistinen metafysiikka, tai muuten hän ei voi ymmärtää mitään Patanjalista! Lähes kaikki kommentaattorit syyllistyvät vähintäänkin jompaan kumpaan näistä (toki on myös poikkeuksia, esim. Ranganathan 2008).

Tässä kannattaa ensinnäkin koko ajan pitää mielessä, että jooga tarkoittaa sekä metodia että päämäärää; ja me kaikki aloitamme omalta ainutlaatuiselta ”sielun sovellusalustalta” tai ”mielen asemalaiturilta” tai ”persoonien sivulavalta”. Oli elämänkatsomus mikä hyvänsä niin suurin osa tämän päivän joogan harjoittajista ei ole valmiita vastaanottamaan heti ensimmäisenä puhetta todellisesta itsestä. Eikä substanssidualistista filosofiaa kenenkään joogin tarvitse välttämättä hyväksyä missään vaiheessa! Tosiasia on, että joogasta puhuttiin jo ennen Patanjalia, ja joskus nimenomaan ei-dualistisesti (ks. Upanishadit, esim. Mandukya Upanishad). Ja arvioni mukaan suuri(n) osa moderneista joogan opettajista, jos ”kaivaudutaan metafyysisesti syvemmälle”, allekirjoittaa ennemmin ei-dualistisen näkemyksen kuin dualistisen! Mutta silti Patanjalia voi nondualistisestikin tulkita kohdallisesti. On vain osattava soveltaa Patanjalin, loppujen lopuksi enimmäkseen käytännössä koettavaksi tarkoitettu, ”ajatelmien lanka” omaan filosofiseen viitekehykseensä. Ja se on täysin mahdollista.

Tähän yhteyteen mielenkiintoista on tuoda esille, että sutrassa oleva sana darśana viittaa näkemisen lisäksi myös filosofiaan sanskritin kielessä. Myöskään filosofioihin ei tulisi samaistua niin, että pyrkii työntämään niitä muiden jooganharjoittajien kurkusta väkisin alas (kuten esim. Maehle välillä tekee). Tässä nimeomaan tulee esille se, että jooga ei ole uskonto, mutta sitä voi soveltaa moneen uskonnolliseen filosofiaan.

Sinänsä joogan fyysiset harjoitukset voi nähdä kehon ja mielen yhdistämisprojektina, varsinkin länsimaisten kohdalla, joilla on usein taakkana ns. karteesiolainen mieli-keho-dualismi. Patanjalin filosofiassahan mieli ja keho ovat ”samaa matskua” eli osa luontoa (prakriti). Usein ihmisten oivallukset ”fyysisen joogan” polulla liittyvät psykosomatiikan ymmärtämiseen omakohtaisesti! Sitten taas mitä tulee mielikehon ja ”sielun” eli Itsen yhdistämiseen, niin nondualistiselta (advaita) pohjalta tuokin on täysin järkevä ajatus. Esimerkiksi Advaita Shaivismi-perinteessä shakti eli luonto (ja näin ollen myös yksilöllinen mielikeho) nousee Puhtaasta Absoluutista Tietoisuudesta, joka on kaiken olevaisen lähde (ks. esim. Spanda-kārikā). Tällöin, kärsimyksen syynä nähdään se, että luulee olevansa erillinen mielikeho; eikä siis välttämättä sinänsä se, että uskoo kehon, mielen ja ”sielun” (sharīra-citta-purusha) olevan yhtä! Toki New Age-ajattelussa ja ”postmodernissa joogakulttuurissa” ymmärrys tästä voi olla hieman pinnallista. Mutta asiaa ei auta turha yksisilmäinen vastakkainasettelu!

Ps. Venkateshānanda (2011) nondualistiselta pohjalta ponnistaen täydentää aihetta bhakti-näkökulmalla: Tuo em. persoona on yleensä se, joka tulee ”minun itseni” ja Jumalan väliin.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *