sutra 2:6

Posted on

dr̥g-darśana-śaktyor-ekātmatevāsmitā 6

Minätunto” on (itse) näkemisen ja näkemisen kyvyn käsittämistä samaksi. (2.6).

Patanjali käyttää ”todellisesta itsestä” (Purusha/atman) usein sanaa ”Näkijä” (ks. esim. II:17 ja 20); ja tässä näkeminen kaikessa yksinkertaisuudessaan viittaa siihen mitä Näkijä luonnostaan ja koko ajan ”tekee” – se näkee! Purusha näkee, tai havainnoi, koko ajan, eikä edes voi olla tekemättä niin, koska se vain on kaiken aikaa tietoinen puhdas tietoisuus, tietoisuus-sellaisenaan, tietoisuus-Itse. Advaita Vedanta-perinteessä tämän sutran teema on ihan opetusten keskiössä ja jatkuvasti etualalla kulmoituen kysymykseen ”Kuka Minä Olen (pohjimmiltani)?”

Tämä näkeminen ei viittaa tietenkään pelkästään silmien kautta tapahtuvaan aistihavainnointiin, vaan myös kaikkiin muihin aisteihin eli kuulemiseen, haistamiseen, maistamiseen, kosketukseen, sekä kehon asenton ja tasapainoon liittyvään aistimiseen ynnä kehon luonnollisten tarpeiden tuntemiseen (kaikki aisteja, jotka usein jätetään huomiotta). Ja koska kaikkien elävien olentojen tietoisen olemisen subjekti on sama(nla)inen purusha, niin myös ihmisiltä puuttuvat aistit kuten kaikuluotaus, ultravioletin-, infrapunan ja sähkömagneettisten kenttien havainnointi kuuluvat ”samaan syssyyn”. Näiden lisäksi, myös kaikki psyko-emotionaaliset kokemukset ovat osa purushan havaintokenttää eli tunteminen emotionaaliessa mielessä sekä ajatukset, unet, muistot ja mielikuvat. Kaiken kaikkiaan, kyseessä on tietoisuus kaikesta tietoisuuden piirissä olevasta subjektiivisesta kokemisesta. Tietoisena oleminen on se mitä Puhdas Tietoisuus ”tekee”.

Patanjalin edustaman dualistisen Samkhya-joogafilosofian mukaan, mielen aspekteista buddhi kerää kulloinkin käytettävän aisti-informaation sekä mielessä (manas) olevan yhdeksi tajunnalliseksi kokonaisuudeksi hetkestä hetkeen. Toisin sanoen, buddhin ”tajuntakangas” on se mitä Purusha katselee, se mihin näkeminen kohdistuu – eli subjektiivinen omakohtainen tajuntamme. Tuo tajunnallinen kokonaisuus on fenomenaalinen maailmamme hetkestä hetkeen; alati muuttuen tajunnan virratessa (citta-nadi) hetkeäkään olematta täsmälleen samanalainen, kuin edellinen tai seuraava ”tajunnallinen hetki”.

Hariharaananda (1983) määrittelee asmitān eli minätunnon nimenomaan samaistumisena tajuntaan: Kun Itse Purusha samaistuu tähän tajunnavirtaan, tai yleensä johonkin sen osa-alueeseen, niin tämä samaistumisprosessi on yhä kuin asmitā. Eli tunne itsenäisestä keho-mieli-minästä on prosessi, ei varsinaisesti entiteetti, jonka voi löytää objektina tästä maailmasta. Ei ole mitään itsenäistä keho-mieli-minää, vaan se syntyy buddhin heijastuessa purushaan, tämän samalla ”unohtaen” oman perimmäisen olemuksensa. Yleensähän voimakas samaistuminen tapahtuu vain sellaiseen osaan tajuntaa, johon suhteemme on hyvin intiimi. Esimerkiksi, minun tajunnassani on tällä hetkellä tämä tietokone, mutta en ole samaistunut siihen samalla, tavalla kuin näihin käsiin, jotka kirjoittavat konetta, tai silmiin, jotka lukevat tekstiä ruudulta. Mutta vielä enemmän olen samaistunut olemaan se mieli, jossa ajattelu ja tunteminen tapahtuu.

Asmitā käännetään usein sanalla ego, ja yleensä ”ego on paha” meditatiivisissa perinteissä, ja eritoten New Age-ajattelussa. Se mihin tavallisesti viitataan arkikielessä sanalla ”ego”, on pikemminkin kussakin keho-mielessä tyypillisesti esiintyvät tunne-ajatus-taipumukset, ja niistä muodostuva ”kompleksinen kokonaisuus” (kaksoismerkitys on osuva). Tätä voisi kutsua siis myös persoonakis. Se, ikään kuin, rakentuu elämän myötä sen alkuperäisen samaistumisprosessin ympärille. Ja kun tiettyjä ilmiöitä esiintyy jokaisen kohdalla aina enemmän kuin toisia ilmiöitä kullakin omin ainutlaatuisin yhdistelmin ja maustein, niin syntyy ns. ainutlaatuisia persoonia. Mutta se näkijä on ”perusluonteeltaan” kaikissa täsmälleen samankaltainen. Ja samoin, se mekanismi kuinka alkuperäinen samaistumien tapahtuu on samanlainen, vaikka kohteet, eli subjektin näkemät objektit, ja identifikaatioiden asteet voivat vaihdella.

Ranganathan (2008) tuo esille, että emme ole ”egoistisia” pelkästään silloin, kun itse samistumme liikaa omaan persoonaamme, vaan myös silloin, kuin arvioimme toista ihmistä hänen persoonaansa nojaten, koska kaikkien kohdalla tuo persoona on vain kuin vaatekerta, joka aina vaihtuu elämän ja kuoleman välissä. Painaumat kyllä kantautuvat hienovaraisessa kehossa seuraavaan elämään, ja niiden mukana osa yksittäisistä ”persoonallisuuspiirteistä” – ja jopa heijastuen fyysiessä kehossa, koska se rakentuu hienovaraisesta kehosta – joten persoonallisus saattaa olla vaihelevassa määrin erilainen tai samanlainen seuraavassa elämässä. (ks. esim. Ian Stevenson tutkimusryhminen, joka on tutkinut tieteellisesti lapsia, jotka muistavat edellisä elämiä jo 40 vuotta; mutta silti valtavirtatiedeyhteisö ei anna hänen tukimukselleen juuri mitään arvoa, koska se uhkaa fysikalistista maailmankuvaa.) Ja Ranganathan jatkaa, että pohjimmiltaan samasta syystä kasvissyönti kulkee usein käsi kädessä joogan kanssa. Kuten tuli jo mainittuakin, koska myös eläimillä on se täysin samanlainen ”Näkijä” siellä materiaalis-energeettis-mentaalis-emotionaalisen kehon tietoisena ”agenttina”.

”Jooga tarkoittaa kehon, mielen ja sielun yhdistämistä” on kaunis iskulause, jota on Maehlen mukaan helppo myydä. Mutta hän julistaa, että ”jooginen totuus” on sydäntäsärkevän toisenlainen, ja oikeastan täysin päinvastainen – ja Broo (2010) ”komppaa” häntä. Tässä tapahtuu rankka yksinkertaistus ja sen seuraksena turha vastakkainasettelu. Näen sen isona ongelmana, kun joogasuttien kommentoinnissa, A) joko tulkitaan Patanajli toisenlaisen filsofian kautta, avaamatta omaa taustaa lukijalle; tai kun B) joogasutria tulkitaan, kuin jokaisen joogan harjoittajan olisi hyväksyttävä sāmkhyan dualistinen metafysiikka, tai muuten hän ei voi ymmärtää mitään Patanjalista. Lähes kaikki kommentaattorit syyllistyvät vähintäänkin jompaan kumpaan näistä (toki on myös poikkeuksia, esim. Ranganathan 2008).

Tässä kannattaa ensinnäkin koko ajan pitää mielessä, että jooga tarkoittaa sekä metodia että päämäärää; ja me kaikki aloitamme omalta ainutlaatuiselta ”sielun sovellusalustalta” tai ”mielen asemalaiturilta” tai ”persoonien sivulavalta”. Oli elämänkatsomus mikä hyvänsä niin suurin osa tämän päivän joogan harjoittajista ei ole valmiita vastaanottamaan heti ensimmäisenä puhetta todellisesta itsestä – ja substanssidualistista filosofiaa ei kenenkään tarvitse hyväksyä missään vaiheessa. Tosiasia on, että joogasta puhuttiin jo ennen Patanjalia, ja osin nonduaistisesti (ks. Upanishadit, esim. Mandukya Upanishad). Ja arvioni mukaan suurin osa moderneista joogan opettajista, jos ”kaivaudutaan metafyysiesti syvemmälle”, allekirjoittaa ennemmin nondualistisen näkemyksen kuin dualistisen. Mutta silti Patanjalia voi nondualistisestikin tulkita kohdallisesti. On vain osattava soveltaa Patanjalin, loppujen lopuksi enimmäkseen käytännössä koettaviksi tarkoitetut, ”ajatelmien lanka” omaan filosofiseen viitekehykseensä. Ja se on täysin mahdollista.

Tähän yhteyteen mielenkiintoista on tuoda esille, että sutrassa oleva sana darśana viittaa näkemisen lisäksi myös filosofiaan sanskritin kielessä. Myöskään filosofioihin ei tulisi samaistua niin, että pyrkii työntämään niitä muiden jooganharoittajien kurkusta väkisin alas, kuten Maehle tekee. Tässä nimeomaan tulee esille se, että jooga ei ole uskonto, mutta sitä voi soveltaa moneen uskonnolliseen filosofiaan.

Sinänsä joogan fyysiset harjoitukset voi nähdä kehon ja mielen yhdistämisprojektina, varsinkin länsimaisten kohdalla, joilla on usein taakkana ns. karteesiolainen mieli-keho-dualismi. Patanjalin filosofiassahan mieli ja keho ovat ”samaa maktsua” eli osa luontoa (prakriti). Ja usein ihmisten oivallukset fyyisen joogan polulla liittyvät psykosomatiikan ymmärtämiseen omakohtaisesti. Sitten taas mitä tulee mieli-kehon ja ”sielun” eli Itsen yhdsitämiseen, niin nondualistiselta (advaita) pohjalta tuokin on täysin järkevä ajatus. Esimerkiksi Advaita Shaivismi-perinteessä shakti eli luonto , ja näin ollen myös yksilöllinen mirli-keho, nousee puhtaasta tietoisuudesta, joka on kaiken olevaisen lähde (ks. esim. Spanda Kārikās). Tällöin, kärsimyksen syynä nähdään se, että luulee olevansa erillinen mieli-keho; eikä siis välttämätä sinänsä se, että uskoo sielun, kehon ja mielen olevan yhtä. Mutta toki New Age-ajattelussa ja ”postmodernissa joogakulttuurissa” ymmärrys tästä voi olla hieman pinnallista. Mutta asiaa ei auta turha yksisilmäinen vastakkinasettelu.

Ps. Venkateshananda (2011) nondualistiselta pohjalta ponnistaen täydentää aihetta bhakti-näkökulmalla: Tuo em. persoona on yleensä se, joka tulee ”minun itseni” ja Jumalan väliin.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *