sutra 2:7

Posted on

sukha-anuśayī rāgaḥ 7

Kaipaus” seuraa nautintoa (2.7).

Broo (2010) kääntää sukha-sanan ”onnellisuudeksi”, kun taas suurin osa kääntää sen nautinnoksi (engl. pleasure), joka onkin mielestäni tähän paljon kohdallisempi käännös – samoin myös ”mielihyvä” olisi osuvampi vaihtoehto. ”Onnellisudella” viittaamme yleensä johonkin syvempään laadulliseen kokemukseen kuin nautinnolla tai mielihyvällä. Voisimme hyvällä syyllä sanoa, että kaikki haluamme pohjimmiltaan sitä elämässämme, siis onnellisuutta. Ja sitä varten ei tarvita jatkuvia (aisti)nautintoja. Mistä ikinä saammekin nautintoa siihen takerrumme ja/tai kiinnymme – tullen mahdollisesti jopa riippuvaiseksi. Nautinto eli mielihyvä voi luoda riippuvuuden, mutta on mielestäni onnellisuus-sanan väärinkäyttöä sanoa: ”onnellisuus (voi) johtaa riippuvuuteen”.

”Kaipaus” eli rāgaḥ taas kääntyy sujuvasti myös muotoon ”kiintymys” (engl. attachment, esim. Ranganathan 2008); ”himo” (eng. desire, esim. Maehle 2006); ”halu” (esim. Kassila 2015); ”houkutus” (engl. attraction, esim. Venkateshananda 1993). Kaikki nämä vaihtoehdot täydentävät toisiaan, ja tuovat esiin eri vivahteita tähän ”vetovoimatekijään”. Hariharaananda (1983) kirjoittaa, että kiintymys ja himo vetävät aistit väkisin, ja usein tiedostamattamme, kohti aistikohteita,  ihmisen ollessa vain vietävissä – ja tämän takia tämä on tietämättömyyttä sanan varsinaisessa merkityksessä. Tällöin purusha todellakin on vain passiivinen näkijä (kuten se on joka tapauksessa klassisen samkhya-joogafilosofian mukaan). Tässä tulee vastaan mielenkiintoisella tavalla kysymys vapaasta tahdosta? Ja jos meillä on suhteellista vapaata tahtoa, niin missä määrin, ja kuka se oikein on se ”vapaa agentti” siinä tapauksessa. Tässä kohtaahan nimeomaan eri intialaiset filosofiset koulukunnat voivat erota toisistaan radikaalistikin.

Joka tapauksessa, Hariharaananda jatkaa, että ”pahan” pitäminen ”hyvänä” – tai haitallisen pitäminen hyödyllisenä käyttääkseni vähemmän ”moralisoivaa” terminologiaa – on tunnusomaista kiintymykselle, ja himoille sekä haluille. Hän kuitenkin tarkentaa alaviitteessä, että on olemassa eri kiintymyksen ”muotoja” – ja nämä kaikki eivät ole samalla tavalla haitallisia. Esimerkiksi halu osoittaa kunnoitusta opettajille tai halu myötuntoiseen toimintaan kärsivien parissa ovat jalostuneempia kiintymyksiä. Ne voivat auttaa ihmistä etenemään joogan polulla (ks. esim. Bhagavad Gita, luku 3). Tai yleensäkin auttaa ihmistä elämässä, sillä monien psykologisten tutkimusten mukaan antaminen tuottaa ihmisille enemmän onnea, kuin ”itselle tavaran ostaminen”. Mutta tässä tullaan taas nimeomaan nautinnon ja onnen eroon. Itselle ostaminen nimenomaan tuottaa halun täyttävää nautintoa, kun taas antaminen tuottaa onnea, joka on syvempää, jalostuneempaa.

Yksinkertaistuksien välttämiseksi, tässä kohti on toki hyvä muistaa aristoteelisessan hyve-etiikassa käytetty jako ”sisäisesti ja ulkoisesti hyviin asioihin”; joista molemmat voivat toki tuottaa nautintoa ja mielihyvää. ”Ulkoisesti hyville asioille” on luonteenomaista, että ne ovat aina jonkun yksilön, ihmisryhmän, organisaation tai valtion omaisuutta tahi hallussa – mitä enemmän jollakulla on sitä vähemmän jää muille. ”Sisäisesti hyvät asiat” taas voivat kasvaa yksilön sisällä ilman, että se on keneltäkään muulta pois. Ja ”teoriassa” on mahdollista jopa, että sisäisesti hyvät asiat suuremmankin määrän ihmisiä, jopa kaikkine ihmisten, sisällä kasvavat yhtä aikaa – ja aina niin, että joku yhteisö, (ala)kulttuuri tai jopa koko maailma hyötyy ainakin jossakin määrin sisäisesti hvyien asioiden kasvusta yksilö(i)ssä. (ks. esim. MacIntyre 2004)

Joka tapauksessa, kaikenlaisista kiintymyksistä tulisi päästä eroon, jos haluaa ”vapautua ehdollistuneen elon kiertokulusta” intialaisten filosofioiden merkityksessä. Mutta ”tavallisen ihmisen” onnellisen tai hyvän elämän reseptiin taas nämä jalostuneemmat kiintymykset varmasti kuuluvat. Toki ihminen voi vapautuneenakin harjoittaa hyviä tekoja, jotka siis ulospäin näyttävät jalostuneemmilta kiintymyksiltä, vailla takertumista. Päivän päätteeksi, ihmisen sisäinen tila kertoo sen, onko kyseessä kiintymys – joka on sekin tietämättömyyttä vaikka olisi kuinka jaloa – vai onko kyseessä täysin puhdas, vailla egoistisia tavoitteita, ja myötätuntoinen toiminta? Tarkoittaen, että jälkimmäisessä tapauksessa pysty luopumaan mistä tahansa kiintymyksestä, tai lopettamaan minkä tahansa toiminnan kuin veitsellä leikaten ilman kaipausta.

Maehle (2006) analysoi tätä asiaa aika tarkasti ja hyvin. Elävässä olennossa tapahtuu nautinnon kokemus ja syntyy painauma (samskāra). Näin ollen, sille halutaan saada jatkoa, ja jos ei saada kärsitään. Mutta se nautinnollinen kokemus itsessään ei ole ongelma. Jos kokemukseen ei takerru, ei synny himoa ja/tai halua toistaa kokemusta. Jos pystyy siis päästämään irti (ks. I:12 ja 15). Joss ihminen on samaistunut puhtaaseen tietoisuuteen, ei hänessä ole aukkoa, joka pitäisi koko ajan yrittää täyttää nautinnoilla. Ei myöskän synny uusia painaumia, vaikka nauttii sekä sisäisesti että ulkoisesti hyvistä asioista, kun sellaisia osuu kohdalle. Eli vastoin usein joogaan ja henkisyyteen liittettävää askeettista ihannetta, elämän aistillisia nautintoja voi harjoittaa myös vapautunut ihminen, hänen suhde nautintoon vain on eri. Tällaisen olotilan vastakohta taas on takertuminen, joka on aina myös riippuvuuden taustalla. Tällöin käyttäytminen voi olla hyvinkin ”robottimaisen” mekanistista, vaikka kyseessä on elävä olento, joka kokee tuntemuksia, toisin kuin robotit. Itseoivallus saa kaikki riippuvuudet katoamaan ”omalla painollaan”, mutta suurimman osan addikteista kohdalla se vaatii yleensä pitkän tien, ja usemman kuin yhden metodin. Hyvin kuvaavaa on erään addiktiosta kärsivän rocktähden toteamus: ”On helppo sanoa päihdeongelmaiselle, että ‘päätät vain lopettaa’, ‘päätät vain olla ottamatta’. Mutta joskus se on sama, kuin sanoisi akuutisti ripulista kärsivälle, että ‘päätät vain pidätellä’.” (Tosin psykedeeleillä on saatu hyviä tuloksia päihdeongelmaisten(kin) kanssa jopa yhdellä kerralla (ks. lääkäri Gabor Maten työ).)

Ranganathanin mukaan tämä (ja seuraava) sutra ennakoi – ja ennättää yli 1500 vuotta ennen – Freudia, joka uudisti länsimaista ihmiskuvaa 1900-luvun alussa nostamalla ”alitajuntamme pinnalle”. Tosin samaa voisi sanoa Siddharta ”Buddha” Gautamasta, joka ennätti elää vaikutusvaltaisen elämänsä noin 700-800 vuotta ennen Patanjalia. Niin, Venkateshanadan mukaan subjektiivisia kokemuksia kokeva olento aina jakaa koko universumin kahtia; eli asioihin joista pitää, asioihin joita haluaa (tämä sutra); ja asioihin joista ei pidä, asioihin joita ei halua, joita jopa yrittää välttää kaikin keinoin (seuraava sutra). Ja tämä on alkanut tapahtumaan evolutiivisesti heti, kun ”mintätunto” on saanut ensimmäisen ilmentymänsä tässä kosmoksessamme jossakin elämämuodossa (ks. sutra 2:6). Eli kuten ”tajunnantutkija” Stuart Hameroff asian ilmaisee: yksinkertaisinkaan elämänmuoto ei ole mikään robotti, jota ajaa eteenpäin ”vaisto” suvunjatkamiseen, sen sijaan, kaikkia tajusia olentoja ajaa eteenpäin ”feel good”. Esimerkiksi buddhalainen vipassana-meditaatio työskentelee pääasiassa tämän elämän kaksijakoisuuden kanssa.

Venkateshananda myös muistuttaa sellaisesta nautintoihin liittyvästä vinhasta tosiasiasta, että mikä tahansa nautinto pitkitettynä johtaa ”krapulaan” muodossa tai toisessa – ennemmin tahi myöhemmin. Hän nostaa esille hauskasti myös hedonistisen ja kovin ihmiskeskeisen väittämän, että ”maailma on tehty ihmisen nautittavaksi”. Kun ihmisen ja hyttysen tiet kohtaavat, niin on ihmisen hyvä kysyä, onko tuo hyttynen olemassa minun nautinnoksi, vai minä hänen?

Ja seuraavassa sutrassa on se nautinnon vastapooli, jota ilman ei voisi olla nautintoa ensinkään.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *