sutra 2:31

Posted on

jāti-deśa-kāla-samayānavacchinnāḥ sārvabhaumā-mahāvratam 31

Yleispätevinä, luokkaa, paikkaa, aikaa ja velvollisuutta huomioimatta, ne ovat “suuri vala” (2.31).

Edellä mainituista rajoituksista ainakin enemmistö löytyy kaikista suurista uskonnoista, ja ne muodostavat viitekehyksen säännöille ja normeille, joiden varassa yhteiskuntamme osin toimivat (Iyengar 1983). Kaikki noudattavat niitä jollain tavalla, kuten Broo (2010) toteaa. Patanjali on siis lainannut “viisi valaansa” jainalaisuudesta, jossa nimenomaan askeetikot ovat vieneet valojen seuraamisen äärimmäisyyksiin. Jainalaisuuden parissa, nimittäin, on moni askeetikko istunut liikkumattomana, usein alastomana, paastoten itsensä hengiltä; koska se on heidän uskomuksensa mukaan ainoa tapa välttää huonoa karmaa, ja varmin tapa vapautua elon kiertokulusta (ks. esim. Radhakrishnan 2008). Rauha heidän sieluilleen; mutta edes pienellä skeptisyyden siemenellä varustetut voivat miettiä moniko heistä todella on vapautunut; ja moniko on uskonnon uhri (ks. Uskontojenuhrientuki.fi) – ja tekivätkö he väkivaltaa itselleen?

Perheelliset jainalaiset taas noudattavat “pientä valaa”, jossa esiintyy itse asiassa samat valat, mutta niitä ei tulkita yhtä ehdottomasti – muuten jainalaisuuden historia oliskin loppunut lyhyeen. Suurimmat erot koskevat luonnollisesti pidättyväisyyttä ja omistamattomuutta. Jainalaiset perheelliset eivät tietenkään pyri elämään selibaatissa, mutta pyrkivät olemaan uskollisia aviokumppailleen kyllä. Ja perheellisen ihmisen on tietenkin hyvä omistaa ainakin hieman enemmän kuin “yksi kaapu ja kerjäyskulho”. Bangali Baba (2010) kommentoidessaan Vyasaa tuo esille suuren ja pienen valan vaihtoehdot viittamatta kuitenkaan jainalaisuuteen, vaan etsii esimerkit “hindulaisuudesta”. Hänen mukaansa Veda-tekstien selittämiseen erikoistunut filosofinen koulukunta Puurva Mimāmsā on filosofia enemmän “materialistisille” pienen valan seuraajille; ja Brahma– eli Vedantasutraan perustuva Vedanta-filosofia puolestaan on “hengellisempiä” suuren valan ihmisiä varten.

Myös väkivallattomuuden suhteen on aste-eroja eli jainalaiset pyrkivät välttämään viittätoista ei-toivottua ammattia, joissa väkivallattomuuden noudattaminen on työn luonteen vuoksi vaikeaa. Elämää kunnioittaakseen jainalaiset munkit ja nunnat pitävät kasvojensa edessä suojaa välttyäkseen nielemästä pieneliöitä; ja jotkut lakaisevat tietä edessään, jotteivät tappaisi muurahaisia ja muita pieneliöitä. Tässä suhteessahan toinen joogaklassikko eli Bhagavad-Gita onkin hyvin eri linjoilla, johon suurimpana syynä voi nähdä, että se on hieman eri perinteen teksti kuin Yoga-Sutra, vaikka molemmat kulkevat hindulaisuuden “sateenvarjokäsitteen” alla. Hariharaananda (1983) toteaakin Gitaan viitaten, että Arjunan täytyi asemansa, eli sotilaskastiin kuulumisen, vuoksi taistella, “mutta joogit harjoittavat väkivallattomuutta aina ja kaikkialla”. Maehle (2006) sanoo asian suoraan, eli Arjuna ei siis voi olla joogi – vaikka hän sitä Gitan kontekstissa onkin. Ne voi myös nähdä siinä mielessä eri lukijakuntaa tavoittelevina eli toinen on pienen, ja toinen ison valan seuraajille.

Maehle myös pohtii jainalaisten askeetikkojen inspiroimana täydellisen väkivallattomuuden vaikeutta, jopa mahdottomuutta. Meidän kehoissamme elää mm. “luonnollisia tappajasoluja”, jotka “listivät” – luultavasti vailla Arjunan moraalista epätoivoa – kehoomme tunkeutuvia vieraita ja mahdollisesti sairauksia aiheuttavia mikro-organismeja. Emmekö me silloin syyllisty väkivaltaan, Maehle kysyy? Minä sanoisin, että emme. Joogan filosofian mukaan minä en ole kehoni, joten vaikka kehoni tarjoaa elämän monelle “tappajasolulle”, eikä voisi edes tulla toimeen ilman niitä, niin minun mieleni ei tee päätöstä tappaa tässä sinänsä luonnollisessa prosessissa. Sen sijaan, nämä “tappajasolut” ovat joogan filosofian mukaan itsenäisiä purushoita, joilla on ehkä vielä muutama elämän, ja elämänmuoto elettevänä, ennen kuin he ovat valmiita miettimään filosofisia kysymyksiä, ja mahdollista vapautumista, joka siis vaatii mm. väkivallattomuutta. (Kristitty mystikko Jim Marion (2000) esittää hypoteesin, että bakteereilla ja muilla sen kaltaisilla pieneliöillä on kollektiivinen minuus, ja/tai itse eli purusha.)

Ranganathan (2008) pohtii tätä sutraa perinpohjaisemmin kuin kukaan muu, painottaen muutenkin moraalifilosofista puolta joogassa. Hän vastaa neljään yleiseen yaman kirvoittamaan kysymykseen (tässä tiivistetysti):

1) Ovatko nämä rajoitukset ehdottoman pakottavia, vai voiko niille olla poikkeuksia?

Patanjali ei siis ole relativisti moraalin suhteen, vaan kaikkien todellakin tulisi noudattaa rajoituksia, ei pelkästään joogien, kuten joskus asiaa tulkitaan. Näin on, koska on kyse valasta tai lupauksesta, joka ihmisen täytyy itse aktiivisesti tehdä vähintäänkin mielessään. Ranganathan toteaa, että rajoitukset eivät ole pelkästään meidän itsemme kasvattamista varten, vaan muiden oikeuksien suojeluksi. Meillä kaikilla on oikeuksia. Minulla on tietyt samat oikeudet kuin sinulla, mutta sen takia minulla on tietyt velvolisuudet sinua kohtaan – ja päinvastoin. (Sen lisäksi, sanan vratam voi myös kääntää muotoon “laki, asetus tai käsky”.) Ranganathanin mukaan, yama ei ole kuin kirjoitettu laki, vaan “naturalistinen” moraalinen velvoite, joka jokaisen on omakohtaisesti otettava omaksi ohjenuorakseen. Toisin sanoen, tämä vala tai lupaus ei vaadi lähtökohtaisesti täydellisyyttä, vaan intentionaalista pyrkimystä sitä kohti. Ja yama on vala myös sen takia, koska sen kanssa sisäisesti harmoniassa elämsistä ei voi pakottaa ylhäältä käsin, vaan sen täytyy tapahtua sisältä käsin. Esimerkiksi ihminen voi olla ulkoisesti lainkuuliainen, mutta sisäisesti ja/tai piilotetusti täynnä vähemmän yaman mukaisia tekoja ja ajatuksia.

Kaikkeen tähän nojaten, jokainen voi myös itse päättää valitseeko suuren vai pienen valan! Patanjalin askeetti perinteeseen nojaavan ajattelun mukaan vaputuminen vaatii suuren valan. Mutta monissa tantrisissa perinteissä pienikin vala riittää. (Myös tantrisissa perinteissä on moraalilla väliä, vaikka se ei olisikaan yhtenä joogan muodollisen osana (angā), vrt. Broo 2010, II:30.)

2) Täytyykö yaman tulla ennen muita joogan osia?

Nykyään usein ajatellaan, että aloitetaan āsanalla, jonka kehoa puhdistava vaikutus luonnollisesti saa ihmisen “gravitoimaan” kohti yaman mukaista elämää. Tämä ei ole Patanjalin näkemys. Hänen mukaansa lupauksen tekeminen, että pyrkii kohtia yaman asettamaa ideaalia, vaikka ei siinä heti onnistuisikaan täydellisesti, on se mistä jooga aloitetaan! Rangantathanin mukaan, jos ei tee sitä ensin, niin sitten ei muista osistakaan saa niihin sisältyviä hyötyjä, vaan esimerkiksi āsana-harjoitus saattaa muuttua joksikin muuksi kuin joogaksi eli tieksi kohti itseoivallusta.

3) Voiko yaman noudattamisessa mennä liiallisuukiin?

Tämä on väite tulee silloin tällöin vastaan, että yama tekee ihmisestä “tekopyhän moralistin”. Tekopyhä morlaisimi ei ole yaman noudattamita, vaan yaman väärinkäyttöä. Yaman noudattamisesta voi tulla fetissi, ja moraalisen ylemmyden lähde, egon pönkittämisen keino – ja toisten alistamisen tai valvomisen väline. Yaman noudattaminen oikeinymmärretynä ei voi johtaa liiallisuuksiin. Yama on tarkoitettu joogan konteksitssa ensisijaisesti itseä varten, ei itsen esittelyä varten (sama pätee itse asiassa kaikkin joogaharjoituksiin), eikä toisten “valistamsita” varten. Sinänsä yamaan perustuva yhteiksunnallinen järjestys on ihmisten valvomista ja ohjaamista varten, ja siitä huolehtii yhteiskunnat, eivät joogit.

4) Miksi ihminen ei voisi valita vain niitä joogan osia, jotka kokee itsellen hyödylliseksi; miksi kaikkie joogan harrastajien pitäisi pyrkiä yaman noudattamiseen?

Patanjalin jooga ei tähtää (vain) rentoutumiseen, hyvään kuntoon ja hyviin fiiliksiin; sen sijaan, se tähtää itseoivallukseen ja vapautumiseen. Sellaiset joogan osia harjoittavat ihmiset, jotka eivät ole kiinnostueita itseoivalluksesta voivat toki tehdä harjoituksia, joita kutsutaan joogaksi – ja kutsua itseään joogiksi – mutta silloin he eivät, Ranganathanin mukaan, ole ottaneet projektikseen itseoivallusta, vaan jotain muuta.

Viime kädessä, Patanjalin elämänkatsomuksen mukaan, jokainen “sielu” joka tapauksessa ennen pitkää päätyy vapautuksen porteille; ja se todellinen itse on kaiken aikaa vain puhdas tietosuus tällä matkalla, joka ei itsessään tee koskaan mitään väärää. Ainoastaan mieli pyrkii navigoimaan “hyvän ja pahan maassa” muuttuakseen alati sattvisemmaksi, alkaen muistuttamaan itse purushaa. Tällä matkalla joutuu yleensä sitten tekemään “psykoanalyyttista arkeologiaa”, kuten Ranganathan asian ilmaisee.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *