sutra 2:17

Posted on

draṣṭr̥-dr̥śyayoḥ saṁyogo heyahetuḥ 17

Näkijän ja nähdyn yhteys on vältettävän syy (2.17).

Tulimme todenneeksi, että joogan (ja buddhalainen) filosofia käsittelee neljää aihetta: vältettävää (heya), vältettävän syytä (heya-hetu), välttymistä (hāna), ja välttymisen menetelmää (hānopāya). Tässä käsillä olevassa osuudessa Patanjali käsittelee kutakin erikseen. Edellisessä sutrassa hän aloitti aiheena vältettävä – Tuleva tuska on vältettävä. Tässä sutrassa on aiheena vältettävä syy – Näkijän ja nähdyn yhteys on vältettävän syy. Tämän jälkeen Patanjali tarkastelee vältettävän syytä yksityiskohtaisemmin, jatkaakseen sutrassa 25 välttymisellä – Kun se häviää, yhteys häviää. Tämä välttyminen on näkijä erillisyys. Heti sen hälkeen hän tuo aihealueen päätökseen välttymisen menetelmällä – Keskeyttämätön erottelukyky on välttymisen menetelmä. Jonka jälkeen alkaa kuuluisa ”kahdeksan osainen” joogan tie erottelukyvyn saavuttamiseksi.

Näkijän ja nähdyn eli purushan ja prakritin manifestoituneiden ilmiöiden heijastuminen toisiinsa on elämien kiertokulun tuottaman kärsimyksen eli vältettävän syy. Tätä yhteyttä tosiaankin yleisimmin selitetään sanalla ”heijastuminen” (tai peilautuminen). Tämä yhteys on sāmkhya-metafysiikassa siis erilaatuinen kuin esimerkiksi fyysinen yhteys kahden objektin välillä tässä maailmassa. Se on myös erilainen kuin mentaalis-emotionaalinen yhteys kahden mieli-kehon välillä tässä maailmassa. Se ei ole myöskän samanlainen kuin praanis-metabolinen yhteys elävän kehon ja ympäröivän maailman välillä.  Näihin kaikkiin edellä mainittuihin liittyy yleensä tila ja aika (Tai Patanjalin filosofiaa tässä tapauksessa uskollisesti mukaillakseni, tila ja ”laatujen muutos prakritissa eli luonnossa”. Patanjalin mukaan nimittäin ”aika” ei ole itsenäinen tekijä; se on vain luonnon jatkuvien muutosten tuottama käsite.) Tila ja ”aika” eli muutokset itsessään ovat laatujen aiheuttamia ilmiöitä prarktin sisällä. Sen sijaan, prakriti itsessään ja Itse-purusha ovat ikuisia ja mittaamattomia eli ”ajan ja tilan tuolla puolen”.

Valottaakseen tätä mystistä ”heijastumista” kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia vertauskuvia. Tunnetuin näistä liittyy näkemiseen. Purusha on täysin passiivinen, se vain näkee eli havainnoi, toisin sanoen kokee muuttumattomana tietoisena subjektina. Prakrtissa puolestaan tapahtuu kaikki aktiviteetti eli jatkuvat muutoksen prosessit, ja nämä prosessit, ja niiden luomat näennäiset objektit,  ovat se mitä nähdään ja koetaan. (Huom! Prakriti harmoonisessa tilassaan, jossa kolme laatua ovat tasapainossa, ei myöskään ole Sāmkhya-filosofian mukaan koettavissa, vaan se on ilmentymätön.) Täten voidaan sanoa, että ei ole näkijää ilman nähtyä, eikä nähtyä ilman näkijää. Nämä kaksi ovat siis erottamattomia, mutta samalla kaksi täysin erillistä kategoriaa, jonka takia Patanjalin filosofiaa kutsutaan substanssidualismiksi. Ja tähän liittyy myös klassisen sāmkhya-joogan filosofiset ongelmat, jonka takia suurin osa intialaiseista joogeista ja ajattelijoista allekirjoittaa ennemmin jonkinlaisen nondualismin muodon; oli se sitten monistista idealismia tai jonkinlaista neutraalia monismia, niin kaiken takana on joka tapauksessa Yksi Absoluutti – tai kaikki kumpuaa Tyhjyydestä kuten buddhalaisuudessa.

Broon (2010) mukaan ”näkemiseen” vertauskuvana liittyy kuitenkin ongelma: ”Näkeminen viittaa toimintaan, eikä purusha todellisuudessa tee mitään, koska jos se toimisi, se olisi myös muuttuvainen.” Patanjalin yhteydessä ”näkeminen” ei välttämättä viittaa toimintaan, koska purusha on näkijä! Näkeminen tai havainnointi eli tietoisena oleminen on se mitä tapahtuu koko ajan purushan essenssinä ja olemuksena. Se on se mitä purushana oleminen on. Toki ”näkeminen” on sanana vertauskuva, koska se ei viittaa vain fysiologisilla silmillä näkemiseen, vaan kaikkeen mitään havainnoimme ”tietoisina subjekteina” aistiemme ja mielemme kautta. Jos puhutaan taas fysiologisilla silmillä näkemisestä, niin katsominen on verbi, joka viittaa psykologisesti aktiivisempaan näkemiseen. Ja fysiologis-psykologinen näkeminen itsessäänkin on toki aina tiedostamattomalla tasolla aktiivista ”prakritin sisäistä aivotoimintaa”; eli aivomme seulovat tietyt aistikanavien kautta tulevat ärsykkeet pois, samalla esimerkiksi värittäen kaiken näkemämme väreillä koska värejä ei ole ”obejktiivisessa fysikaalisessa maailmassa” (jos sellaista on olemassa ensinkään?).

Mutta tässä tulee taas vastaan se, että tulkitaanko dualistisesti vai nondualistisesti, siinäpä vasta kysymys!? Broo kirjoittaa: ”…sekä purusha että prakriti ovat älyn (buddhi) yläpuolella, niiden yhteyttä ei voida ymmärtää älyllä, eikä niitä siksi myöskään voida erottaa älyllä”. Samankaltainen näkemys löytyy myös modernista tajunnantutkimuksesta eli Colin McGinn väittää, että olemme kognitiivisesti suljettuja ymmärtämään koskaan omaa tajuntaamme tajunnalla. Voidaan, kuitenkin kysyä, että jos on olemassa nondualistinen selitys, jonka voi hyväksyä älyllä ainakin hypoteesina, niin pitääkö silti uskoa dualistiseen selitykseen, jota ei voi ymmärtää älyllä, vain sen taki, että on ”joogi”? Tähän moni joogaguru voisi sanoa, että nämä asiat täytyy itse oivaltaa – mikä on totta! Silti jää tosiasiaksi, että esimerkiksi ādi Shankara väitti itse oivaltaneensa, ja antoi erilaisen metafyysisen maailmankuvan kuin Patanjali. Eli meille on historia jättänyt hyvin erilaisia itseoivallukseen pohjautuvia ”pyhiä tekstejä”.

Tuo aiemmin käytetty perustelu näkijän ja nähdyn erottamattomuudesta, saa toisenlaisen muodon jos vain yksinkertaisuudessaan käyttää toisenlaisia sanoja. Kyllä, näkijä tarvitsee aina nähdyn voidaksemme puhua näkijästä millään merkityksellisellä tavalla. Sen sijaan, jos korvaamme näkijän sanalla ”tietoisuus”, niin voimme sanoa, että tietoisuus voi Patanjalin mukaan olla ilman kohdetta-josta-ollaan-tietoisia. Näinhän nimenomana on määritelmän mukaisesti nirbija samādhin osuessa kohdallemme (ks. I:50-51) – jolloin ”näkijä lepää omassa olemuksessaan” (I:3). Toisin sanoin, näkijä ei voi nähdä itseään; mutta tietoisuus voi olla tietoinen itsestään! Tietoisuus voi olla tietoinen itsestään kahdella tavalla. Joko niin, että tietoisuus on puhtaan tietoisuuden tilassa – vailla tietoisuuden kohteita, tajunnallisia sisältöjä, mielikuvia, ajatuksia, vailla mitään nähtävää (nirbija samādhi). Tai toisaalta, tietoisuus voi olla tietoinen itsestään samalla, kun on tietoinen luonnon kohteista (sahaja samādhi ja mahdollisesti sabija samāhdi, ks. I: 46).

Sahaja samādhista on paljolti kysymys eri Advaita-perinteissä (Shankaran Vedanta, Kashmirin Shaivismi, Buddhalaisuuden nondualistiset muodot ja Ramana Maharshin inspiroima ns. neo-advaita). Usein puhutaankin ”suorasta tiestä” (advaita) progressiivisen tien (esim. jooga) sijaan. Tällöin pyritään saamaan aikaan ei-fenomenaalinen itseoivallus eli olemaan tietoinen tietoisuudesta itsestään. Itseoivallus on ei-fenomenaalinen, koska itse tietoisuus ei ole fenomeeni eli ilmiö, vaan se on Se, joka havainnoi Kaikki Ilmiöt. Toisin sanoen, tietoisuus itse ei ole objekti, vaan subjekti – Se-joka-havainnoi. Ja ”Sinä Olet Se” kuuluu Vedanta-motto (tat twam asi; tai Prajñānam brahma eli Tietoisuus On Brahman; tai Aham brahmāsmi eli Minä Olen Brahman; tai Ayamātmā brahma eli Tämä ātman On Brahman – neljä eri versiota samasta asiasta neljästä eri Vedasta, ks. Upanishadit). Mutta näitä kahta ”tietä” ei tarvitse vastakkainasetella, koska kaikkien mieli-kehojen omakohtaisella ”henkisellä polulla”, täytyy varmasti käyttää molempia tapoja itseoivalluksen ”aikaansaamiseksi”.

Maehle kirjoittaa tähän liittyen, että joogaan liittyy runsaasti väärinkäsityksiä ja harhaluuloja, ”etenkin New Age-piireissä”, kun sanotaan ”joogan on kehon, mielen ja sielun liittämistä yhteen (union)”, ja ”tulemista yhdeksi kaikkeuden kanssa”. New Age-piireissä varmaan on monasti tulkittu joogaa klassisista tulkinnoista poikkeavilla tavoilla; mutta äskeisessä heitä lyödään väärin perustein, sanoisin. Tänä päivänä erilaiset nondualistiset näkemykset ovat valtavirtaa sekä hengellisyyden, perinteisten intialaisten filosofioiden, länsimaisten mielen filosofisten teorioiden ja empiirisen tieteenkin parissa! Täten, Patanjali pikemminkin kuuluu vähemmistöön. Niin, Patanjalin mukaan prakriti vaikuttaa tietoiselta tuon edellä mainitun heijastumisen takia, ja purusha puolestaan aktiiviselta, ja tämä on tietämättömyyden ja kärsimyksen alkulähde. Nondualististen idealististen näkemysten mukaan taas kaikki on jollan tavalla tietoisuutta.

Maehle jatkaakin itsensä kanssa hieman ristiriitaisesti melkein heti seuraavassa kappaleessa, kuinka Intiassa ”Ykseyden” Vedanta-filosofia käsittelee suoraa itseoivallusta, ollen suorin tie vapauteen. Mutta hän toteaa tämän olevan suurimmalle osalle liian vaikesti haltuunotettavissa, jonka takia on olemassa erilaiset joogan ”progressiiviset” menetelmät, joilla työskennellään mieli-kehon ”puhdistamisen” parissa, jotta se luonnostaan alkaisi muistuttamaan ”puhdasta purushaa”. Sekä Patanjalin purusha että Advaita Vedantan ātman ovat ikuisesti muuttumattomia; niiden yhteys ”muuhun maailmaan” vaan nähdään hyvin eri tavoin näissä kahdessa länteen laajalti levittäytyneessä filosofiassa. Koska Itse (purusha/ātman) on aina muuttumaton, ja aina todellinen olemuksemme, sitä ei voi saavuttaa, eikä sitä voi välttää. Tämä Maehlen mukaan tuhoaa ajatukset ”henkisestä tiestä”, koska ei ole mitään mihin mennä, ei mitään mitä saavuttaa. Tämä on taas, halusta nähdä asiat yksisilmäisesti ja vastakkainasetellen johtuva, yksinkertaistus. Nimittäin, yksi tapa ymmärtää mihin vertauskuvallisella ”henkisellä tiellä ja kehityksellä” viitataan, on jooga filosofian kanssa täysin ”synkassa” eli nähdä se painaumien (samskāra) vähentämisenä.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *