sutra 2:23

Posted on

svasvāmi-śaktyoḥ svarūpoplabdhi-hetuḥ saṁyogaḥ 23

Yhteys on syy omistetun ja omistajan voimien luonteen kokemiseen (2.23).

Joogafilosofian mukaan purushan ja prakritin (osin käsittämätön) yhteys on se syy näiden kahden – dualistisen maailmankuvan – perustekijän todellisen luonteen kokemiseen; ja ylipäätään, että siihen oivallukseen on edes mahdollisuus. Useinhan herää kysymys Veedalaisen perinteen muuttumattoman Itsen kohdalla – sekä dualistisessa että nondualistisessa tulkintaperinteessä – miksi sitten alkujaankin se muuttumaton itse, joka on puhdas tietoisuus, sekaantuu maailmaan tai miten se joutuu ”sekoitetussuhteeseen” maailman kanssa? Kyseessähän on paradoksaalisen oloinen tilanne: Kuinka puhdas muuttumaton passiivinen  tietoisuus ”lomittuu” ilmiömaailman kanssa? Miksi se joutuu sidotuksi jälleensyntymien kiertokulkuun, vain tullakseen vapautetuksi uudestaan? Miksiei se vain ja ainoastaan lepää omassa olemuksessaan puhtaana tietoisuutena, jos se on niin ylivoimaisen hienoa (ks. esim. I:3)? Nämä kysymykset ovat yhteydessä usein esitettyyn metafyysiseen kysymykseen (jota on vaikea kääntää sujuvasti suomeksi): Why is there something instead of nothing? Tämä sutra antaa yhden vastauksen tähän perimmäiseen kysymykseen!

Mutta kuten Maehle toteaa, nämä ovat nimenomaan (tyytymättömän) mielen esittämiä kysymyksiä. Ja yksi erottava tekijä eri (intialaistenkin) filosofiain keskuudessa on se, kuinka näihin kysymyksiin vastataan? Yhtä kaikki, täältä maailmasta me joka tapauksessa itsemme löydämme, ja mahdollisesti päädymme pohtimaan mm. näitä kysymyksiä. Nämä kysymykset voivat olla eksistentiaalisen ahdistuksen aihe, mutta ne voivat myös auttaa itseoivalluksen tiellä – tai vähintäänkin antaa alkukipinän. Maehlea mukaillen voisi esittääkin ”joogan tien” pähkinänkuoressa näin: Kun olemme kokeneet tarpeeksi kärsimystä ja nautintoa sidonnaisuuden pauloissa oivallus nousee tajuntaan ja tapahtuu herääminen. Ja jokaiselle tulee intialaisen ajattelun mukaan vastaan se tietty piste, jolloin tämä tapahtuu – tekee sillä hetkellä jotain harjoitusta tahi ei – kun on kuljettu tarpeeksi monta kärsimyksen ja nautinnon täyttämää elämää (ks. esim. IV:1)

Tässä purushaa ja prakrtia kutsutaan ”omistajaksi ja omistetuksi”, ja näin korostetaan prakrtin riippuvaista asemaa, mikä itsessään kyseenalaistaa näiden metafyyisen tasa-arvoisuuden, joka sisältyy tietyllä tavalla sāmkhya-filosofiaan, jonka kautta Patanjali yleensä tulkitaan. Näitä kahta on dualistisessa kontekstissa kutsuttu myös näkijäksi ja nähdyksi, subjektiksi ja objektiksi, (eläväksi) tietoisuudeksi ja (kuolleeksi) materiaksi, sieluksi ja maailmaksi, nauttijaksi ja nautituksi, kokijaksi ja koetuksi, Itseksi ja ei-itseksi. Ei-dualistisista yhteyksistä, joissa voi esiintyä osin nuo samat termit, voidaan lisätä Brahman ja māyā. Eräästä teologisesta ja joogaan paljon vaikuttaneesta näkökulmasta voidaan lisätä esimerkiksi Shiva ja Shakti eli ”puhdas jumaltietoisuus ja sen voimat”.

Sattuneista syistä, tuota omistaja-sanaa ei ole suurin osa kommentaattoreista kääntänyt suoraan, vaan ovat käyttäneet ennemmin sanoja, kuten ”näkijä” (Iyengar), ”tietoisuus” (Kassila), ”sielu” (W.Q. Judge, suom. Pore), ”yksilö” (Desikachar). Tai ovat jättäneet kääntämättä, ja korvanneet sen sanalla ātma (Itse) (Prabhavananda). Tai on käytetty omistajan sijaan toista mahdollista käännöstä sanalle svāmi eli master (Ranganathan), jonka voi suomentaa esimerkiksi sanoilla mestari, isäntä, herra, alkuperäisversio ja työantaja – jotka kaikki osaltaan avaavat svāmi-sanan merkitystä tässä asiayhteydessä. Onpahan käytetty myös herra-merkityksestä johdettua termiä Lord (Vivekananda). Iyengar onnistuu käyttämään lyhyessä kommentarissan näitä kaikkia edellä mainittuja termejä lisäten listaan vielä ”todistajan” (witness) viittaaman purushaan.

Itse asiassa, Ranganthan (2008) käyttää tässä yhteydessä tulkinnallista ja luovaa kääntämistä (transcreation) kääntäen svāmi-sanan muotoon ”spiritual master”. Tällä hän tarkoittaa, että viime kädessä jokaisen on löydettävä oma sisäinen ääni, johon voi viime kädessä luottaa omalla ainutlaatuisella henkisellä tiellään. Tästä usein New Age-piireissä puhutaan ”sisäisenä guruna”, ja se on sinänsä erittäinkin aiheellinen lisäys keskusteluun puhuttaessa joogankin tiestä. Niin usein ihmiset alkavat henkisesti ja fyysisesti roikkumaan opettajassa, gurussa, ”ulkoisessa mestarissa”, epäterveellä tavalla. Tällöin gurusta tulee suurin mahdollinen takertumisen kohde – tiellä, jolla pitäisi pikkuhiljaa luopua takertumisista! Usein ihmiset nimenomaan haluavat alkujaankin löytää gurun, ja oikein etsivät idolisoitavaksi kelpaavaa henkilöä, jonka huomaan voivat antaa jopa kaikki ihan tavallisetkin päätöksensä – sellaisetkin, joista täysi-ikäiset ihmiset yleensä päättävät itse (ottamatta nyt kantaa vapaaseen tahtoon sen enempää). Ja toisaalta jotkut päätyvät tällaiseen asetelmaan, vaikka eivät ole tietoisesti etsineet ketään.

Usein käykin niin, että gurut ottavat liiankin innokkaasti palvontaa vastaan, takertuen itse siihen. Täten, he eivät varsinaisesti edes yritä saada näitä oppilaitaan oikeasti oivaltamaan itse(ään). (Puhumattakaan nyt mistään räikeämmistä hyväksikäytöistä.) Lievemmät tapauksetkin ovat yksi merkki sitä, että gurukaan ei silloin vielä ole itseään sanan varsinaisessa merkityksessä oivaltanut. Tätä on tapahtunut uskoakseni aina Intiassa, joka on hyvin hierarkkinen yhteiskunta, ja se heijastuu  myös henkisillä teillä tänäkin päivänä. Ja tähän liittyvät ilmiöt saattavat olla myös yksi syy siihen, että Patanjali todella painottaa eettisiä ohjeita (yama) ja itsen hyväksi noudatettavia ohjenuoria (niyama) tämä luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Tätä samaa lahkolaista kultti-ilmiötä tapahtuu nykyään myös individualististen länsimaisten suosimissa neo-advaita (tai neo-satsang) ja ”modernin joogan”-liikkeissä. Osa opettajista osaa toki todella tehdä asianmukaisesti eron tässä asiassa, ja suunnata oppilaan mahdollisen liiallisen huomion itseoivallukseen ja harjoiutuskeen tavalla tai toisella henkilöpalvonnan tukemisen sijaan. Mutta osalla tuo raja tuntuu olevan vähintäänkin häilyvä, jos ei ihan suorastaan räikeän vääristynyt. Ranganathan painottaakin, että oikeastaan Patanjalin sanoma on, että vain ja ainoastaan ”ensimmäinen guru” eli Ishwara ansaitsee palvontaa. (Buddalaisuuden parissa taas jo kauan sitten edesmennyt Buddha ottaa Ishwaran paikan tässä asiassa.) Ja tähän lisättäköön, että siihen sisäiseen guruun kannattaa luottaa, jos sellaisen löytää, sillä onhan se vähintäänkin ”pienoisversio” Ishwarasta, tai jopa identtinen sen kanssa  (eli ātman ja parātman), riippuen taas puhutaanko dualistisista vai ei-dualistisista uskomuksista ja olettamuksista käsin?

Joka tapauksessa, kun purusha/ātmanin luonne koetaan kirjaimelliseti itseoivalluksen kautta, tietoisuus oivaltaa tietoisesti olevansa itsessään puhdas ja täysin riippumaton, vaikka näkee ja kokee kaikenlaista mukavaa ja vähemmän mukavaa. Tätä kutsutaan nykyään usein heräämiseksi, joka voi johtaa vapautukseen eli pysyvään itseoivalluksen läsnäolotilaan. Tässä läsnäololla on kaksoimerkitys eli itseoivalluksen kokenut on läsnä tässä ja nyt; ja samalla lopullisessa ”olomuodossaan”, eli tämä ei ole enää ohimenevä tila, vaan se oivallus on läsnä kaiken aikaa.

 

Ps. Ensimmäinen kommentaattori Vyasa tarjoaa tässä uuden merkittävän termin eli adarshana, jolla hän tarkoittaa buddhin ja purushan – eli tajunnan ja Itsen – sekoittamista keskenään. Hän tarjoaa tästä kahdeksan eri selitystapaa, joihin hän on törmännyt aikansa intialaisessa filosofisessa keskustelussa. Hariharaananda tarjoaa näistä ansiokkaasti analyysit, ollen taas tämän blogin ulottuvuuksien kantamattomissa. Mutta jos haluaa nimenomaan syventyä sāmkhya-tulkintaan joogasta, niin Hariharaanandan kommentaari on erityisen hyvä paikka aloittaa.

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *