sutra 2:24

Posted on

tasya hetur-avidyā 24

Sen syy on tietämättömyys (2.24).

Purushan ja prakritin yhteyden syy on siis tietämättömyys. Joogan projektin – tai vapautumisen kannalta – tarkemmin sanottuna, purushan eli ”todellisen itsen” samaistuminen cittan modifikaatioihin eli mieleen on se syy ”elon orjuuteen, elon korjuuseen”. Toisin ilmaistuna, tietoisuuden-sellaisenaan samaistuminen tietoisuuden kohteisiin on syy, ja seuraus on elon kiertokulku, ”sielunvaellus” elämästä elämään. Asiat voisivat olla huonomminkin, kuten ”ikuinen kadotus”. Varsinkin, kun intialaiseen filosofiaan kuuluu ajatus, että se vapautuminen koittaa kaikkien kohdalla – ennen pitkää.

Tietämättömyys – tuo mielen häriöiden ”masternauha” – on käsitelty ja määritelty tämän luvun neljännessä ja viidennessä sutrassa. Tietämättömyys on siis kaikkien muiden ”mielen häiriöiden maaperä”. Tietämättömyyttä on Patanjalin mukaan katoavaisen pitäminen ikuisena (esim. kehon pitämistä itsenä); epäpuhtaan pitäminen puhtaana (esim. syvän unen pitämistä puhtaana tietoisuutena); tuskallisen pitämistä onnellisuutena (esim. yhden takertumiseen johtavan mystisen kokemuksen pitämistä ”valaistumisena”); ja ei-itsen pitämistä Itsenä (esim. egon pitämistä tietoisuutena). Tässä moni kommentaattori sekoittaa erehtymisen (viparayā, ks. I:8) tietämättömyyteen (esim. Broo; Maehle). Olen käsitellyt näiden kahden eroa aikaisemmin, mutta tässä lyhyt kertaus: Erehtyminen on väärää tietoa, jonka oikea tieto voi poistaa kertaheitolla (esim. luulo, että Turku on vieläkin Suomen pääkaupunki). Tietämättömyys taas vaatii aina sisäisen transformaation, sisäisen liikahduksen, joka muuttaa koko mieli-kehon näköalaa ja asennetta elämään vaikka edes ”kuinka-vähän”. Tällaista sattuu jatkuvasti hienovaraisessa muodossa, kun teemme harjoituksia – usein muutoksen huomaa vasta jälkikäteen. Esimerkki tällaisesta muutoksesta saattaa liittyä vaikka itsetuntoon, eli ei pidä itseän saman arvoisena kuin muut ihmiset, tai joku tietty (sisä)ryhmä muita ihmisiä, mutta sitten – yhtäkkiä – se onkin jollain tavalla muuttunut! Hyvä filosofinen harjoitus on miettiä esimerkki jokaisesta edellä mainitusta neljästä tietämättömyyden muodosta.

Tietämättömyyttä (avidyā) selitetään mielestäni usein osin harhaanjohtavasti siten, että ensin on tapahtunut erehdys (viparayā), joka on synnyttänyt taipumuksen (vāsanā), joka synnyttää alati lisää ”häiritsevää mielen kohinaa”. Tällöin herää luonnollisesti kysymys, että milloin se ensimmäinen erehdys on tapahtunut? Tämä kysymys kierretään sāmkhya-metafysiikalla eli maailmankatsomuksella, jonka mukaan tällä ei ole alkua, vaan se tietämättömyys on aina ollut olemassa, koska purushan ja prakritin yhteydellä ei ole alkua (ks. esim. Woods). Sanoisin kuitenkin, että erehdys (jonka oikea tieto voi poistaa kertaheitolla) ei välttämättä tuota tietämättömyyttä (esim. naiset eivät voi ymmärtää Vedoja), vaikka voi olla osallisena sellaisessa tietämättömyyttä tuottavassa prosessissa. Toisaalta taas, ihminen joka on vapautunut tässä elmässä – eli jolta tietämättömyys on poistunut –  voi yhä tehdä ilmiömaailmaan liittyviä erehdyksiä ilman, että ne tuottavat uudestaan tietämättömyyttä.

Se, että tietämättömyydellä ei ole alkua sinänsä on erittäin yleinen näkemys intialaisessa filosofiassa, eli se ei ole siis pelkästään sāmkhya-joogafilosofian ”opinkappale” (ks. esim. Rangantahan 2008; Radhakrishnan 2008). Mutta jos jollakin ei ole alkua, eikö sen silloin täydy olla ikuinen? Jos joku on ikuinen, sillä ei voi olla loppua, muuten se ei olisi ikuinen. Klassisen joogafilosofiankin mukaan siis tietämättömyydellä, ja siten purushan samaistumisella prakritiin eli luonnonilmiöihin, voi olla loppu – mutta sillä ei ole väittämän mukaan alkua. Tähänkin saa mielestäni paremmin järkeä nimenomaan monistisen eli ei-dualistisen metafysiikan pohjalta, kun sen sijaan, dualistsella metafysiikalla päädytään loogiisiin ristiriitoihin.

Tämän elo kiertokulun voi nähdä ”Jumalan leikkinä”, kuten usein nähdäänkin (liila). Ja tämän leikin sääntöihin näyttää kuuluvan alkuasetuksena oleva samaistuminen keho-mieleen. Jos elävä organismi haluaa säilyä hengissä sen täytyy samaistua jossain määrin kehoonsa. Se ei ole ”erehdys”, vaan tämä ”tietämättömyys” on alkuasetus, jotta leikkiä voidaan yleensäkään leikkiä. Mutta se ei tarkoita, sitä, että kunkin yksilön kohdalla sillä ei voisi olla alku. On peräti hyviä syitä väittää, että sillä täytyy olla alku, jos sillä voi olla loppu. Jos sillä voi olla loppu se ei ole välttämätön tosiasia, vaan se on mahdollinen ja/tai riippuvainen asia. Vain välttämätön tosiasia on ikuinen, aina ollut, aina olemassa, ja aina olemaan tulee. Tällaisena nähdään esimerkiksi monoteistinen Jumala uskonnoissa.

Joka tapauksessa, yhteyden voi purkaa ”oikealla tiedolla” (vidyā eli tieto, oppiminen, tiede), jolloin tietämättömyyden (avidyā) täytyy olla se alkusyy, kuuluu järkeily joogafilosofiassa. Tosin, kun suomen kielellä puhutaan ”tiedosta” on helposti tulee liian ”kognitiivinen kaiku”, joka ei parhaalla mahdollisella tavalla sovi tähän asiayhteyteen. Kysehän ei ole tiedosta, jonka voi oppia kirjasta. Tai kirjasta lukemalla voi toki omaksua uskon vapautumsiesta jne. Mutta itse vapautuminen – ja monet asiat matkalla kohti sitä – vaatii aina oman sisäisen kokemuksen, eli usko johonkin opinkappaleeseen tai mystikolta tulleeseen tietoon ei riitä. Paljolti onkin kyse nimenomaan poisoppimisesta! Esimerkiksi Hariharaananda käyttääkin paljon kästitettä darshana eli (viisas) näkemys. Tämä kuvaakin paremmin tietämättömyyden poistamiseen tarvittavaa ”asiaa”. (Iyengar taas antaa yhdeksi käännösvaihtoehdoksi sanalle avidyā ”henkisen tiedon puutteen”.) Tiettyjen kokemusten kautta tapahtuu vaiheittain samaistumisten poisoppiminen ja tietoisuus ottaa oman paikkansa Itsenä-johon-samaistua.

Maehle esittää tässä puhtaasta tietoisuudesta paljon käytetyn metaforan: Todellisuus (ja tietoisuus eli sat-chit) on se mikä on ja pysyy. Niin kuin ”ruutuaikaan” voimme nähdä näytöllä monen monituisia vaihtuvia kuvia ja muotoja. Mutta mikää muodoista ei säily ruudulla loputtomiin. Aina löytyy uusia kuvia korvaamaan vanhat. Kun ruutaika on ohi, ruutu tyhjenee; ja huomaamme, että ruutu itsessään ei ole muuntunut millään tavalla. Ruutu ei ota mitään muotojen ominaisuuksista itseensä. Samoin on laita näkijän ja nähdyn, tietoisuuden-sellaisenaan ja tietoisuuden kohteiden – tietoisuus on ja pysyy, kohteet vaihtuvat. Tästä vertauksesta voisi nykyään esittää päivitetyn version hologrammista, joka voikin tavallaan tuoda vertauksen vielä enemmän ”iholle” – varsinkin, jos ja kun hologrammien käyttö lisääntyy. Ja yksi fysiikan teorioista, onkin nimeltään holografinen periaate, jossa ilmiömaailmaa eli prakritia tahi māyāa selitetään, ikään kuin, hologrammina (ks. esim. Susskindin työ).

Sivumennen sanoen, tietämättömyyden käsitteestä kehittyi myöhempinä vuosisationa māyā– eli illuusion käsite Vedanta-filsofiassa.

Todellisuuteen (ja totuuteen) liittyen onkin mielenkiintoista, että antiikin kreikkalaiset filosofit viittasivat ”totuuteen ja todellisuuteen” sanalla, joka tarkoittaa ei-peitetty (ks. esim. Heidegger 2002). Eli ilmiömaailma on usein se peitto, joka peittää totuuden, todellisuuden, puhtaan tietoisuuden – tat tvam asi (sinä olet se!). .

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *