sutra 2:27

Posted on

tasya saptadhā prānta-bhūmiḥ prajña 27

Hänen lopullinen ymmärryksensä on seitsenkertainen/seitsenjakoinen (2.27).

”Tätä sutraa ei voi ymmärtää konsultoimatta Vyāsaa”, aloittaa Maehle. Tämä on esimerkki sutrasta, josta on olemassa jopa täysin päinvastaisia tulkintoja, ja vieläpä täysin päinvastaisten tulkintojen ”eksoottisia” sekoituksia. Emme voi todellakaan olla varmoja, mitä Patanjali tarkoitti tässä; emme välttämättä edes konsultoimalla Vyāsaa?! Toki saamme varmuudella tietoomme, mitä Patanjali tässä tarkoittaa, lukemalla Vyāsaa, joss Vyāsa ja Patanjali on yksi ja sama henkilö, joka on vaikutusvaltainen ajatus. Näin ei selkeästi kuitenkaan ajattella esimerkiksi yhdessäkään lukemistani kommentaareista! Mutta tämä ajatus on saanut vasta uutta tuulta purjeisiinsa, kun tutkija Philip Maas (2006), on kirjoittanut kriittisen edition Vyāsan kommentaarista, tullen tulokseen kielen ja sitaattien tutkimukseen perustuen, että Vyāsan ja Patanjalin täytyy olla sama henkilö! Mutta kaikki hänen perustelunsa eivät vakuuta minua; mutta vahvin argumentti eli Patanjali ja ”Vyāsa” ovat lainanneet samoista buddhalaisista lähteistä, ilman lähdemerkintöjä, on aika vahva argumentti!.

Voimme joka tapauksessa sanoa, että Vyāsalla on suuremmalla todennäköisyydellä luotettavampaa välillistä tietoa Patanjalin ajatuksista, koska on elänyt ajallisesti lähempänä Patanjalia kuin kukaan muu kommentaattori (vähemmän “rikkinäistä puhelinta” sotkemassa asioita) – mutta varmoja emme voi olla!

Niin, puhuuko Patanjali seitsenkertaisesta, vai seitsenjakoisesta, -osaisesta, -haaraisesta tai tasoisesta ymmärryksestä, vai seitsemästä eri maailmasta? Samoin, on täysin erilaisia näkemyksiä onko tämä kriya– joogan eli yhden osion päättävä sutra vai, sen sijaan, seuraavan osion eli ashtanga-joogan aloittava sutra? (Vai onko ashtanga-osio vain kriya-osion tarkennusta, ollen osa samaa metodia?)

Aloitetaan Vyāsasta, joka jaottelee nämä seitsemän kahteen osioon eli ensimmäiset neljä ovat kertauksen vuoksi vältettävä, välttymisen syy, välttyminen ja välttymisen menetelmä (ks. sutrat 2:16-26). Nämä liittyvät ”vapautumiseen toiminnasta” ja korreloivat harjoituksen kanssa, jonka Patanjali julisti menetelmäksi ensimmäisessä luvussa. Jälkimmäiset kolme puolestaan liittyvät ”vapautumiseen mielestä” ja korreloivat jossain määrin takertumattomuuden kanssa. Eli tämän voi nähdä tarkempana kuvauksena ensimmäisen luvun ”harjoituksesta ja takertumattomuudesta” (ks. 1:12). Näin Patanjalin teos etenee, eli otetaan aina uudelleen samoja aiheita käsittelyyn, mutta tarkentaen, ikään kuin spiraalinomaisesti mennen syvemmälle yksityiskohtiin joogan metodissa. Useinhan ensimmäisen luvun metodin kuvaus nähdään tarkoitettuna edistyneille harjoittajille. Toisen luvun aloittava toiminnan jooga taas keskinkertaisille harjoittajille, ja seuraavassa sutrassa alkava ashtānga-metodi puolestaan aloittelijoille (esim. Broo 2010; ks. myös esim. Kashmir Shaivismin kolme metodia). Toinen tapa, tai vaihtoehtoinen painotus, lukea teosta on tosiaankin, että tässä puhutaan koko ajan pohjimmiltaan samasta metodista, mutta pikkuhiljaa tarkentaen sutrien saatossa.

Tiivistetysti, keskeytymätön erottelukyky tuo mukanaan seitsemän oivallusta tai ymmärrystä mukanaan tuovaa transformatiivista sisäistä tapahtumaa (ks. esim. Woods 2017; Hariharānanda 2083).

  1. Vältettävä tunnetaan perinpohjin, eikä sitä tarvitse enää pohtia.
  2. Välttävän syy on poistettu, eikä harjoituksille ole enää tarvetta.
  3. Välttymisen on tuonut mukanaan kohteellinen syventyminen eli sabija samādhi.
  4. Keskeytymätön erottelukyky on omakohtaisesti koettu välttymisen menetelmäksi.

Tässä kohtaa jooga muuttuu harjoituksista enemmän, tai jopa täysin, takertumattomuuden kultivoimiseksi.

  1. Mieli on toimittanut tehtävänsä tai mielen auktoriteetti joogin elämässä on päättynyt.
  2. Mielen kaikki ominaisuudet egoa myöten on kangettu asemistaan kuin kivet, jotka vierivät vuorenrinnettä alas, ilman paluuta takaisin.
  3. Itse tietoisuutena loistaa puhtaana eli tahraantumattomana, itsensä (ja kaiken muunkin) valaisevana, ja luonnon laatujen ”tuolla puolen” (tai oikeastaan ”tällä puolen” koska Itse ei voi koskaan katsoa maailmaa , ”edes tahrojen hämärtäessä näkökenttää”, muuta kuin itsestään käsin). Toisin sanoen, nämä kaikki kolme viimeistä viittaavat eri sanoin mieleen – tai mielen eri ilmiöihin – samaistumisen lakkaamiseen. Ja viimeiset rippeet samaistumisista lähtevät aina takertumattomuudella. Joskus sanotaan myös, että korkeamman voiman armosta (shaktipat).

Vivekānanda, ja hänen seuraajansa Prabahavānanda, puhuvat loppujen lopuksi saman suuntaisesti, mutta viittaamatta Vyāsaan, ja käyttävät hyvin erilaista terminologiaa, eli nyt ollaan selvästi jo ”uudessa ajassa”, jonka takia tästä jaottelusta voi olla helpompi monen nykylukijan saada ote:

  1. Omakohtainen oivallus, että kaikki tarvittava tieto on sisällämme, samoin Taivaan Valtakunta on sisällämme.
  2. Kaikki kärsimys, kaikki tyytymättömyys on lakannut, tai toisinpäin ilmaistuna tietämättömyys on lakannut, koska… (ks. kohta 1).
  1. Syventyminen on tuonut autuuden kokemuksen, joka tuo ykseyden kokemuksen (nyt puhuu nondualisti, toim. huom.), ja jopa ”kaikkitietävyyden”, koska… (ks. kohta 1).
  1. Erottelukyvyn tuoma samādhin jälkeinen havainto, että fenomenaalinen maailmakin on vain todellisen Itsen heijastuma, koska… (ks. kohta 3).
  1. Mielen ailahtelut, aikailut, arpomiset, epäröinnit, ”soutamiset ja huopaamiset” ovat lakanneet, koska näkijä ei enää samaistu mieleensä.
  1. Painaumat ovat vajonneet menneisyyteen eli ”sulautuneet luontoon”, pysyvästi.
  1. Henkilö on vakiintunut Itseensä, eli ei enää identifikaatiota mieleen.

Tätä viimeistä, tai jälkimmäistä vaihetta, monasti kuvaillaan ”mielen lakkauttamisena toiminnasta” (esim. Hariharānanda). Mutta Maehle avaa tätä (ehkä todellisuuden kanssa paremmin ”reilassa”), että mieli ei lakkaa olemasta, niin kauan, kuin elämme kehossa, mutta emme elä enää mielen orjuudessa, vaan käytämme mieltä aina tarvittaessa. Tässä tehdään usein myös erottelu jivanmuktin ja kaivalyan välille. Jivanmukti viittaa vapautuneseen tilaan, kun vielä elää kehossa – viimeistä elämäänsä. Patanjali ei itse käytä termiä, mutta esim. puhtaaseen sāmkhya-tulkintaan pyrkivä Hariharānanda käyttää. Kaivalya viittaa monen kommentaattorin mukaan tilaan vasta viimeisen elämän jälkeen, kun elon kiertokulku on jo päättynyt. Patanjalin aikaan olikin yleisempää puhua vapautumisesta vain tässä merkityksessä eli vasta viimeisen reinkarnaation jälkeen. Täten, se korreloi tietyssä määrin kristillisen ”taivaaseen pääsemisen” kanssa. Shankara, noin puoli vuosituhatta Patanjalin jälkeen, popularisoi jivanmukti-termin eli vapautumisen tässä elämässä. (esim Mallinson & Singleton 2017.) Vyāsa taas käyttää tässä nykyisin harvinaista termiä mukta-kushala eli ”vapautunut/onnekas taituri” (liberated/fortunate one), kun luonnon laadut transendenttoitu.

Sitten niihin muihin täysin poikeaviin tulkintoihin; Kassila (2015) väittää, että Patanjalin mukaan ”täydellinen tietoisuus sisältää seitsemän ominaisuutta”:

  1. kehon, (2) aistien, (3) elämänvoiman, (4) mielen, (5) älyn, (6) intuition ja (7) tietoisuuden hallinnan. Ja nämä saadaan haltuun ashtāngan avulla seuraavassa järjestyksessä: (1) āsana; (2) pratyāhāra; (3) prānāyāma ja brahmācharya (yama); (4) ja (5) dhāranā sekä yama ja niyama; (6) dhyāna; ja (7) samādhi. Itse asiassa, Patanjali, sen enempää kuin Vyāsakaan, ei sano varsinaisesti mitään tällaista, mutta Iyengar (1983) sanoo.

Iyengar onkin tehnyt tähän ehkä epäjohdonmukaisimman kaavionsa. Hänen mukaansa tässä puhutaan seitsemästä tietoisuuden tilasta eli valvetila, unennäkö, syvä uni ja neljäs tila turya, jotka tulevat Vedantasta. Ja näillä neljän välissä on kolme välitilaa, jos ne kaikki ajattelee hierarkkisina tiloina. Mutta turya selitetään yleensä tietoisuudeksi, joka ei ole oikeastaan tila, vaan se tietoisuus, joka on kaikkien tilojen takana. Näin ollen, turyasta ”tietoisuuden tilana” voidaan puhua, kun on tapahtunut oivallus itsestä kaikki kolme ”normitilaa” yhteen sitovana puhtaana tietoisuutena eli jonkinlainen samādhi. Täten, turyan ja syvän unen välissä ei ole välitilaa, kuten on valvetilan ja unenäön sekä unennäön ja syvän unen välissä; sillä turyan voi ”saavuttaa” mistä ”normitilasta” tahansa.

Joka tapauksessa, Iyengar jatkaa sivun täyttävällä kaaviolla, jonka mukaan Patanjalilta, Vyāsalta ja myös toisesta klassikosta eli Yoga Vasihistasta löytyy näitä seitsemää Vedanttista tilaa vastaavat termit. Patanjalilta hän löytää nämä tilat eri puolilta koko Yoga-sutraa (vyutthāna, nirodha, nirmāna, prasānta, ekāgratā, chidra, paripakra), jotka viittaavaat tietoisuuden tiloihin. Mutta eivät Patanjlalilla välttämättä tällä tavalla sulavassa ”seitsemän paketissa”. Edellä mainitun Vyāsan jaon hän myös tunkee samaan ”Vedanttiseen” muottiin. Ja samoin, 1200-luvulta peräisin olevasta, Yoga Vashistasta löytyvät (1) oikea halu, (2) oikea reflektio, (3) mielen katoaminen, (4) itseoivallus, (5) älyn vakaus, (6) omakohtaiseen kokemukseen perustuva tieto, ja (7) tieto Itsestä. Tämä lisäksi kaaviossa on suunnilleen edellä mainitut Kassila kirjaamat jaottelut (tosin eivät ihan samassa järjestyksessä). Tästä Iyengarin kaaviosta tule mieleeni palikkakatesti, jossa laudassa on kolmion, neliön, suorakaiteen ja tähden malliset aukot, ja sitten väitetään, että tämä pyöreä palikka sopii noihin kaikkiin, vaikka se ei se pidä paikkaansa yhdenkään kohdalla.

Venkateshānanda on mielestäni viisaasti epäileväinen kannattaako näitä seitsemää lähteä määrittelemään olemassa olevan tiedon valossa ja nimenomaan joogan kontekstissa, jossa kaikkien oma polku on viime kädessä ainutlaatuinen. Pyhät(kin) kirjoitukset ovat vain tienviittoja, joiden suuntaviivoihin ei kannata välttämättä yrittää tunkea omia kokemuksiaan tai omaa elämäänsä.

Desikachar on (taas) kääntänyt tämä sutran tavalla, josta ei tunnista alkuperäistä, mutta joka sopii kuitenkin hyvin tähän yhteyteen: ”Selkeyden saavuttaminen on vaiheittainen prosessi.” Ja hän jatkaa kommentoimalla, että ensimmäinen askel on tunnistaa mielen taipumukset, jotka tuottavat kärsimystä. Jos näitä taipumuksia ei asteittain vähennä, saa kärsiä lisää…

Ranganathan taas kääntää tämän ihan eri tavalla, eli hän puhuu seitsemästä maailmasta (bhūmiḥ), koska hindumytologiasta löytyy ajatus seitsemästä hierarkkisesta maailmasta eli kolme ”alista maailmaa” kokemamme maailman alla, sekä kolme ”ylistä maailmaa” jakamamme maailman päällä. Täten, hänen tulkintansa on, että tässä vaiheessa saavutettu ymmärrys riittää selviämiseen kaikissa mahdollisissa maailmoissa ja ulottuvuuksissa, joita siis myös länsimaisen fysiikan mukaan saattaa olla vielä paljon enemmänkin kuin seitsemän…

Ps. Tulkintoja on muitakin, mutta jätetään tämä nyt tähän…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *