sutra 2:30

Posted on

ahiṁsā-satyāsteya brahmacaryāparigrahāḥ yamāḥ 30

Rajoitukset ovat väkivallattomuus, totuudellisuus, varastamattomuus, pidättyväisyys ja omistamattomuus (2.30).

Ranskalainen eksistentialisti Immanuel Levinas on julistanut, että “etiikka on ensimmäistä filosofiaa”, tarkoittaen, että etiikka olisi näin ollen tärkein osa filosofiaa. (Ensisijaiseksi filosofian haaraksi on ehdotettu myös ainakin metafysiikkaa, tietoteoriaa ja logiikkaa.) No, ainakin nykyään “tavallisten ihmisten” arjessa ja päättäjien päättäessä tehdään jatkuvasti eettisiä ratkaisuja eli käytännön moraalifilosofiaa. Keskeiset kysymykset kuuluvat: Mitä minun tulisi tehdä? Mitä minun tulisi jättää tekemättä?

Ranganathanin (2008) mukaan tämän sutran täsmälleen samat viisi yamaa löytyvät Yoga-sutraa varhaisemmasta jainalaisesta Acārānga-sutrasta. Jainalaisen perinteen mukaan alkujaan heillä oli vain neljä yamaa: väkivallattomuus, totuudellisuus, varastamattomuuus ja omistamattomuus. Mutta noin Siddharta “Buddha” Gautaman aikalainen eli jainalaisuuden viimeinen profeetta ja “uudisraivaaja” Vardhamāna alias Mahāvira lisäsi listaan “pidättyväisyyden” – joka on taipunut monenlaiseen tulkintaan joogan historiassa, mutta siitä myöhemmin lisää. Buddhalaisuuden kahdeksanosaisen jalon polun “oikeanlaiseen käytökseen” puolestaan sisältyvät nämä neljä: väkivallattomuus, totuudellisuus, varastamattomuus ja pidättyväisyys.

Etiikan teoriat, filosofian haarana, hieman yksinkertaistetusti, jakautuvat kahteen päähaaraan eli konsekventialismiin ja deontologiaan. Valistusaikana suuren nosteen saanut konsekventialismi viittaa pähkinänkuoressaan siihen, että meidän tulisi aina tehdä se teko, joka antaa parhaat mahdolliset konsekvenssit eli seuraukset kokonaisuus huomioon ottaen. Täten, konsekventialisti ideaalisesti pyrkii aktiivisesti tuottamaan mahdollisimman paljon hyvää tähän maailmaan, eikä pelkästään välttämään vääriä tekoja – eli karma-joogia, sanan modernissa merkityksessä, voisi pitää konsekventialistina. Mutta Patanjali toteaa neljännessä luvussa (sutra 7), että “tavallisten ihmisten” teot ovat aina joka hyviä, pahoja tai vähän molempia, niin konsekventialismi ei sovi yhteen klassisen joogafilosofian kanssa parhaalla mahdollisella tavalla. Tähän, kun vielä lisää Yoga-Sutran ja Bhagavad-Gitan yhdistetyn “joogasanoman”, että kaikki teot tulisi tehdä ajattelematta teoista koituvia hedelmiä. Sen sijaan, tulisi luovuttaa kaikki hedelmät “korkeimpaan käteen”, josta sitten mahdollisesti – jos Luoja suo – tipahtaa jotain omaankin käteen, mikä joka tapauksessa ei ole osa sitä varsinaista itseä (purusha).

Konsekventialismi on saanut paljon kritiikkiä, koska monimutkaisessa maailmassamme on aika vaikea laskelmoida kunkin teon hyvät ja huonot seuraukset (ks. IV:7). Ja sen lisäksi “hyvän” määrittely itsessänkin on joskus vaikeaa. Konsekventialismi ei myöskään ehdottomasti kiellä mitään tekoja, vaan esimerkiksi “tappaminen on ok”, jos siitä on hyvät seuraukset! Ja toki voimme kaikki kuvitella äärimmäisiä tilanteita, jossa tappamista ei pidetä rangaistavana tekona. Esimerkiksi, jos poliisi nappaa massamarhaajan luodilla “itse teosta”, ajattelemme, että poliisi teki oikein – ja toimien oman dharmansa mukaisesti. Kaiken kaikkiaan, kuitenkin konsekventialismi antaa hyvät raamit sosiaalidemokraattisille valtioille jakaa hyvinvointia tasaisesti (ks. esim. Petit 1995; Goodin 1995), mutta joogafilosofiassa on kyse enemmän yksilöstä – jokaisesta meistä omakohtaisesti.

Deontologia (kreikan sanasta deon eli velvollisuus) taas kieltää ehdottomasti tietyt teot, siinäkin tapauksessa, että niistä olisi hyviä(kin) seurauksia. Deontologia, nykyään filosofian saralla, yhdistetään saksalaiseen Immanuel Kantiin, mutta yleensä “wanhakantaiset” uskonnolliset moraaliopit ovat deontologisia, eli meille tunnetuin esimerkki on tietysti Wanhan Testamentin Kymmenen Käskyä. Uskonnolliset versiot “velvollisuusetiikasta” ovat usein “Jumalallista alkuperää” eli uskotaan Jumalan käskevän käyttäytymään yaman mukaisesti; tai hieman hienovaraisempana versiona ajatellaan tietynlaisen käyttäytymisen olevan harmoniassa “Jumalan luonteen” kanssa (Divine Command Theory). Deontologiasta löytyykin nimeomaan määritelmä yamalle: asiat-jotka-voidaan-tietää-ennen-tekoa-vääriksi, ja niitä kutsutaan perinteestä tai tilanteesta riippuen säännöiksi, laeiksi, deontologisiksi rajoitteiksi, kielloiksi tai normeiksi – eli ne ovat yleensä kieltomuodossa (esim. Patanjalilla “totuudellisuus” luo tähän poikkeuksen). Täten, ei ensisjiasesti pyritä tekemään mahdollisimman paljon “oikeita” tekoja, vaan välttämään “vääriä” tekoja. Kant taas kehitteli siitä uskonnon sijaan järkeen perustuvan version – tosin hän tuli myöhemmin siihen tulokseen, että nimenomaan moraalin olemassaolo on itsessään paras, tai ainoa, todiste Jumalan olemassaolosta! Kantin mukaan ketään ei tulisi koskaan kohdella välineenä, vaan vain ja ainoastaan kunnioittaen jokaisen ihmisen itseisarvoa tarkoituksen omaavana olentona. (ks. esim. Nancy Davis 1995.)

Kant määritteli kuuluisan “kategorisen imperatiivin” eli ehdottoman pakotteen korkeimmaksi yleismoraalisäännöksi: “Toimi vain sellaisen maksiimin (tai elämänohjeen) mukaisesti, jonka voit samalla toivoa universaaliksi laiksi”. Voit käyttää väkivaltaa, varastaa, tai valehdella, joss kaikki mielestäsi voisivat puolestasi tehdä niin kaiken aikaa! Eli minkään rajoituksen rikkominen ei ole väärin, koska se tuottaa ikäviä seurauksia, vaan koska sitä ei voi kukaan järkevä ihminen toivoa universaaliksi laiksi! Mutta minkälainen ihminen (tai valtio) voisi aina toimia deontologian tai konsekventialismin mukaisesti? Sekä deontologia että konsekventialismi vaativat tietyssä mielessä ideaalisen ihmisen (tai valtion) toimiakseen täydellisesti. Mutta harva joogan harjoittajakaan on ideaalinen ihminen? Mitä sitten, kun yaman harjoittamisesssa epäonnistutaan? Yritetään uudestaan? Epäonnistuminen yamassa on suoraan yhteydessä tietämättömyyden kanssa (ja erityisesti samaistumisessa minä-egoon, roolehin, ryhmiin, ja ideologioihin, ks. II:3-6). Täten, olemme tuomittuja epäonnistumaan aina uudestaan ja uudestaan, jos emme katso itseämme vähän aiempaa tarkemmin, jos emme tee jotain “itsemme kanssa”.

Hyve-etiikka on Platoniin ja Aristoteleen juureensa juontava etiikan teoria, joka jäi pimentoon valistusaikana; mutta on uudelleen herätetty henkiin toden teolla viime vuosikymmeninä (ks. esim. MacIntyre 2004). Hyve-etiikassa mietitään minkälainen ihminen voisi käyttäytä ideaalien mukaisesti, ja mitä se vaatii? Se vaatii yleensä muutosta, sisäistä transformaatiota, ja sitähän joogalla puuhataan aktiivisesti. Teemme itsestämme sattvisempia, jotta yama onnistuu entistä luontevammin. Deontologian ja konsekventialismin suurimmaksi yhteiseksi ongelmaksi on nähty, että niistä puuttuu lähes tyystin, sen pohtiminen kuinka muokataan aktiivisesti minuutta, ihmisyyttä itsessä? Tosin tätä löytyy kyllä Kantilta, vaikka ei olekaan ihan keskiössä hänen moraalifilosofiassaan. Kantin mukaan systemaattinen epäonnistuminen kehittää omaa potentiaaliaan tarkoittaa ihmisyyden itseisarvon epäkunnoittamista itsessään – ja myös ihmiskunnan laajuudessa, koska silloin ei tuoda peliin mukaan kaikkea sitä potentiaalia mitä itsessä olisi. (ks. esim. Onora O´Neill 1995.)

Hyve-etiikassa on mietitty myös onko kaikilla hyveillä joku yhteinen ydin? Historiallisesti, kristityt ovat ehdottaneet nöyryyttä tai lähimmäisenrakkautta ja valistusajan filosofit “tervettä järkeä”. Postmodernina aikanamme esimekriksi Pincoffs on ehdottanut relativistista lähestymistapaa, eli eri yhteiskunnissa on omat ydinhyveensä, jotka auttavat menestymään siinä yhteiskunnassa. Mutta joogafilosofiassa ei ole relativistinen ote moraaliin, vaan tietyt rajoitukset ovat absoluuttisia ja koskevat kaikkia. Tämä on realismia, eli ajatellaan moraalin olevan oikeasti objektiivisesti maailmassa, eikä vain subjektiivisesti ihmisten mielissä tai intersubjektiivisesti yhteiskunnallisina sopimuksina. Mielestäni joogafilosofia nimenomaan tarjoaa parhaan ehdokkaan ydinhyveeksi eli itsen tunnistaminen toisessa, koska kaikkien todellinen itse on täysin identtinen (puhdas tietoisuus).

Ps. Yleensä kommentaattorit käyvät tämän sutran kohdalla läpi jokaista viittä yamaa myös erikseen; mutta koska niille on omistettu oma sutransa kullekin, jätän sen yksityiskohtaisemman tarkastelun sinne sitten… (II:35-39).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *