sutra 2:35

Posted on

ahiṁsā-pratiṣṭhāyaṁ tat-sannidhau vairatyāghaḥ 35

Väkivallattomuuden vakiintessa hänen läheisyydessään luovutaan vihamielisyydestä (2.35).

Tästä lähtee käyntiin yhdentoista sūtran sarja, joissa Patanjali käsittelee yaman ja niyaman täydellistymisen tuloksia. Puhtaus saa osakseen kaksi sūtraa, muut yhdeksän sūtran per rajoitus/määräys. Usein sanotaan, että sarja alkaa väkivallattomuudella, koska se on tärkein, ja sisältää kaikki muut (esim. Vyasa). Varsinkin jos se kääntää muotoon ”harmittomuus”, kuten esimerkiksi Prabhavananda ja Bangali Baba. Sanaa ”harmiton” käytetään usein alentavassa mielessä, viitaten johonkin tuloksettomaan, hyödyttömään, pystymättömään, saamattomaan, jopa turhaan. Mutta pyhimyksen harmittomuus on kaikkea muuta kuin turhaa, tuloksetonta tai hyödytöntä. Siinä voi Patanjalin mukaan piillä jopa sanoinkuvaamaton ”sosiaalinen mahti” ilmaisun positiivisessa mielessä. Yaman ja niyaman täydellistymät kuuluvatkin oikeastaan samaan sarjaan, kuin kolmannen luvun supernormaalit kyvyt, ja osittain näissä onkin suoranaista päällekäisyyttä. Esimerkiksi tällä sūtralla on elimellinen yhteys kolmannen luvun sūtraan 23.

Patanjalille tämä väkivallattomuus tai harmittomuus on siis deontologinen eli ehdoton velvoite. Toisin sanoen, pyrkimys välttää muulle elämälle harmia aiheuttavia tekoja – ottaen näin koko ekosysteemin huomioon – ja varsinkin suoranaista väkivaltaa. Jotkut kommentaatorit (esim. Prabhavananda) laajentavat väkivallattomuuden merkitystä konsekventialistiseen pyrkimykseen kultivoida myötätuntoa; samalla yrittäen nähdä, että kaikki ovat pohjimmiltaan samaa – tai samankaltaista (filosofisesta koulukunnasta riippuen) – puhdasta tietoisuutta. Ja tälle tulkinnalle löytyy myös tukea Patanjalin ensimmäisen luvun sūtrasta 33 eli joogi ei välttämättä pelkästään pyri välttämään harmia, vaan luomaan ja tuomaan hyvää tähän maailmaan.

Tähän sūtraan liittyy tietysti kysymys kasvissyönnistä, joka on hyvin yleistä joogan harjoittajien joukossa. Monasti sitä pidetään välttämättömänä, jos haluaa saavuttaa muuta kuin hyvän fiiliksen ja virtaviivaisen kehon (ks. esim Broo 2010). Kuten tuli aiemmin mainittua niin jainalaiset ovat vieneet väkivallattomuuden kaikista pisimmälle (ks. II:30), pyrkien parhaansa mukaan välttämään myös hyönteisten ja jopa kasvien turhaa tappamista. Mutta sitten taas joihinkin tantrisiin perinteisiin lihansyönti saattaa liittyä yhtenä rituaalina. Samaan hengen vetoon todettakoon, että kaikki buddhalaisetkaan eivät ole kasvisyöjiä, vaikka Buddha nimenomaan voimakkaasti kritisoi aikansa brahmiineja eläinuhrien takia, joista myöhemmin onkin luovuttu. Intialaiset brahmiinit eivät vielä tänäkään päivänä mielellään edes astu ravintolaan, jossa käytetään lihaa.

Väkivallattomuudella ei siis tietenkään viitata pelkästään fyysiseen väkivaltaan, vaan totta kai, myös ”verbaaliseen väkivaltaan”. Lisäksi myös ajatusten tasolla tulisi luopua ajan myötä väkivallasta – hetkessä ja pakottamalla se ei voi onnistua. Tästä Venkateshanadna antaa mielenkiintoisen esimerkin uskonnollisista ympyröistä, eli ”Jumalaa rankaisee häntä (tai sinua)” on myös itse asiassa väkivaltainen ajatus! Syyn ”ajatusten väkivaltaisuuteen” voi selittää, ensinnäkin siten, että ajatukset ovat energiaa – kuten koko prakriti – jotka leviävät ulkopuolellemme yhden teorian mukaan ”kenttävaikutuksena” (ks. esim. Braud 2009). Toiseksi selitystä voi hakea omasta mieli-kehosta eli väkivaltaiset ajatukset ovat kirjaimellisesti myrkkyä omalla mieli-kehollemme. Niin, väkivallattomuus tulisi ulottaa myös omaan mieli-kehoon, joka on hyvä muistaa myös vaativien āsana-harjoitusten ynnä muiden ”itsekuriharjoitusten” pauloissa.

Usein nostetaan esille, että itsepuolustukseksi saa käyttää väkivaltaa, ja sitä tuskin monikaan ehdottomasti kieltää. Tosin Jeesus Nasaretilainen, joka uudelleenmuotoili Kymmenen Käskyä, antoi kuuluisan esimerkin ”toisen posken kääntämisestä”. Itämaisista kamppailulajeista puolestaan japanilaisen Morihei Ueshiban perustama Aikido on vienyt väkivallattomuuden ihanteen pisimmälle; eli siinä pyritään puolustamaan itseä mahdollisimman vähällä harmilla vastustajalle. Taistelutaidoissa otetaan toisinaan myös huomioon verbaalinen itsepuolustus, jossa pyritään sanoilla ja kehonkielellä ennaltaehkäisemään ”fyysinen tilanne” (ks. esim. ”Verbal Judo”).

Tähän kaikkeen luo klassisesta joogafilosofiasta oman ”kierteensä” Bhagavad-Gitan sotatantereella käyty keskustelu, jossa Krishna neuvoo epätoivoista Arjunaa taistelemaan luovuttamisen sijaan. Tämä usein tulkitaan dharmasta johtuvaksi, eli jokaisella on oma osansa, joka on vietävä päätökseen mieluiten omaa roolia täysillä totetuttaen eli maanviljelijä tuottaa ravintoa, kauppias myy ja ostaa, sekä sotilas puolustaa ja taistelee. Gitan syvällisempi sanoma sitten taas onkin karmajoogan eli toiminnan joogan kääntämistä bhaktiksi eli korkeimmalle antautumiseksi. Tässä tapauksessa kaikki toiminta, myös sotiminen, tapahtuu Jumalalle (Ishvara, Bhagavān, Paramātman, ShivaShakti) omistetusti – mikä saattaa tuntua oudolta ajatukselta nykyajan pasifistille. Ja myös joillekin Yoga-sūtra-kommentaatoreille, kuten Sāmkhya-mies Harihaaranadalle, jonka mielestä Arjuna ei voi olla joogi. No, Mahābhārata, johon Gita sisältyy, yleensäkin havainnollistaa monimutkaisilla tarinoillaan, kuinka vaikea on joskus tietää mikä todella on oikein ja väärin?

Toisenlainen arkipäiväinen esimerkki fyysisen voiman käytöstä toisen ihmisen halujen totettamisen estämiseen eli joskus voi suurella rakkaudella joutua estämään oman lapsen tekosia, esimerkiksi jos hän yrittää alle kouluikäisenä juoda alkoholia. Mutta jos estää samalla tavalla naapurin miestä, niin on kyseessä väkivalta, vaikka hänellä olisi alkoholiongelma.

Hariharaananda nostaa tässä esille väärinkäsityksen, jonka mukaa yama ja niyama täytyy olla ensin hallussa, ennen kuin voi alkaa meditoimaan eli tavoittelemaam sisäisiä haaroja. Nimittäin, yama ja niyama yleensä täydellistyvät vain keskittymisen, meditaation ja lopulta syventymisen kautta. Täten, meditaatioharjoitukset ovat alusta asti hyödyllisiä yaman ja niyaman kehittymisen kannalta – joskus se on jopa ensisijainen tavoite kuten buddhalaisessa myötätuntomeditaatiossa. Mutta myötätunnon ja rakkauden teeskentely taas ei ole sitä mistä tässä on kyse; se on vain tekopyhyttä, joka ei ole harmitonta. Esimerkiksi tukahduttamalla omia ”negatiivisia” tunteita tekee harmia itselleen. Tässä on kyseessä jatkumo, joka aloitetaan päätöksestä pyrkiä noudattamaan rajoituksia ja määräyksiä parhaansa mukaan – muuten on ”puolijoogi”, kuten sanoi B.N.S. Iyengar filosofialuennolla (2008). Ja jatkumo päättyy meditaation aikaansaaman transformaation kautta siihen, että yksilön käytös on spontaanisti täysin linjassa yaman ja niyaman kanssa. Ranganathan on sitä mieltä, että Patanjalin moraali on hyvin aktivistista, joka sinänsä näkemyksenä heijastelee enemmän Bhagavad-Gitaa, ja vähemmän taas Sāmkhyaa.

Niin, henkilön vietyä väkivallattomuuden huippuunsa kaikki luopuvat väkivallasta hänen seurassaan – jopa petoeläimet. Venkateshananda nostaa esille Raamatusta tutun esimerkin, jossa ”leijonat lekottelevat sulassa sovussa lampaiden kanssa”. Kassila puolestaan kertoo itse todistetun esimerkin, kuinka hänen mestrinsa (eli Äiti Amman) luokse oli tullut psykoottinen ”raivotar”, joka oli rauhoittunut ”halaavan pyhimyksen” seurassa. Maehle kuitenkin muistuttaa esimerkein, aloittaen Jeesuksesta, kuinka monet ”väkivallattomuutta ruumillistaneet” pyhimykset ovat itse joutuneet väkivallan kohteeksi. Miksi Patanjali sitten yleistää, että hänen läheisyydessään luovutaan vihamielisyydestä”? Hän tekee niin yllyttääkseen harjoittelemaan! Intialaisilla opettajilla on yleinen tapa liioitella harjoitusten vaikutuksia, saadakseen oppilaan innostumaan harjoituksesta. Vyasan ja Shankaran mukaan on opettajan tehtävä selittää harjoitus niin, että oppilas harjoittelee – vaikka sitten suhtautuen hyvin ”elastisesti” totuuteen, joka on seuraavan sūtran aihe. (Maehle 2006.)

Vivekanandan mukaan harmittomuuden ”ultimaattinen testi” on kateus: Niin kauan, kuin sitä löytyy on vaikea välttää ulospäin suuntautuvaa harmia (ks. Prabhavananda). Tämä liittyy tietysti suoraan itseoivallukseen tai sen puutteeseen, eli ei-itsen ja Itsen sekoittamiseen, ja yleensä itsenä pidetään omaa egoa eli uskoa omaan erilliseen minuuteen (II:5-8). Ja tämä ego ilmenee yleensä mielen toimintoina, tunteina ja ajatuksina (I:2-5).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *