sutra 2:39

Posted on

aparigraha-sthairye janma-kathaṁtā saṁbodhaḥ 39

Omistamattomuuden lujittuessa syntymien ehtojen ymmärtäminen (2.39).

Patanjali on neljässä aiemmassa yamassa puhunut ”vakiintumisesta” (pratiṣṭhāyāṁ), ja nyt hän yhtäkkiä viidennessä ja viimeisessä käyttää samassa asemassa sanaa ”lujittuminen” (sthairye), miksi? No, ehkä se ei ole kovin merkityksellistä; ja joka tapauksessa Arvind Pare – joka huomioi asian sūtra-kurssillaan Mysoressa – sanoo sanoilla olevan sama juuri (-ṣṭhāyāṁ/ sthairye).

 

Kiitos, omistamisen olemme eläviä olentoja. Mutta omistamisen halu itsessään sitoo meitä materiaaliseen olemassaoloon. Intialaisessa filosofiassa yleensäkin tausta-ajatuksena on vapautuminen lopullisesti elon kiertokulusta. Huom! Tämä ei tarkoita, etteikö tästä elämästä voisi ja saisi nauttia. Nämä kaksi asiaa menevät monasti sekaisin, eli ”kyky nauttia”, ja ”takertuminen nautintoihin”. Joka tapauksessa, vapautuminen voi monen koulukunnan mukaan myös tapahtua jo ”tässä elämässä” (jivanmukti).

 

Meidän voimakkain materiaalinen takertumisemme on tietysti yleensä oma kehomme. Ja siihen on primitiiviset sekä evolutiiviset syynsä. Mutta joogan filosofiaan sisältyvän elämänkatsomuksen mukaan keho ja mieli ovat instrumentteja, joiden välityksellä koetaan asioita – sekä nautintoa että kärsimystä. Nimenomaan, tämä kokemusten, yhä tietoisemmaksi tai tiedostavammaksi käyvä, sarja mahdollistaa vapautumisen.

Patanjali lupaa tästä omistamattomuuden huippuunsa hiomisesta siddhinä ymmärryksen edellisten ja potentiaalisten tulevien syntymien ehdoista! Esimerkiksi Buddhan kerrotaan saavuttaneen kyvyn muistaa edelliset elämänsä; ja toisaalta samalla myös ymmärryksen minkälaisia elämiä on tulossa? Niin kauan, kuin meillä on painaumia alitajunnassa, meillä on potentiaalisia elämiä, mutta jos nirbija samādhi osuu kohdalle tarpeeksi tiuhaan ja pitkäaikaisesti tässä elämässä, niin painaumat häviävät. Täten, vielä tällä hetkellä potentiana olevat elämät jäävät toteutumatta, vaikka ovat juuri nyt vielä olemassa ”tilauksessa”.

 

Kassila (2015) pyrkii avaamaan tätä prosessia yhdellä tavalla perustuen kolmannen luvun samyama-oppiin. Eli kun kiinnitymme meditaatiolla johonkin kohteeseen, opimme ymmärtämään sen täydellisesti, ja saamme mahdollisesti jotain siihen liittyviä yli-inhimillisiä voimia. Tässä keskittyminen voisi olla oma keho, ja kuinka sekin on vain osa luontoa, ei siis varsinaisesti kenenkään omaisuutta. Näin ollen, voimme saada ”suoraa intuitiivista tietoa” myös menneistä ja tulevista kehoista. Vaihtoehtoisesti, Hariharānanda puhuu ajasta ja paikasta riippumattomasta kaukonäkemisestä (clairvoyance), joka siis mahdollistaa ko. ymmärryksen. Kolmannesta luvusta löytyy sūtra 18, joka liittyy suoraan tähän: ”Painautumien suorasta havainnoinnista: tieto aiemmista syntymistä” (Broo 2010). Eli tässä toisen luvun sūtrassa puhutaan enemmän kehosta (luontokappaleena), ja suhtautumisesta siihen omistamattomasti tai näin se ainakin yleensä tulkitaan; ja kolmannessa luvussa taas puhutaan alitajunnan painaumien suorasta havainnoinnista, joka tuntuu äkkiseltään… myös vaikealta.

 

Tähän liittyen, länsimaisen joogan harrastajan voi olla vaikea sulattaa puhe edellisistä elämistä ylipäätään. Ian Stevensonin perustama tutkimusryhmä on kerännyt kunnioitettavan määrän tapaustutkimuksia edellisen elämänsä muistavista lapsista (ks. esim. Twenty Cases Suggestive of Reincarnation, 1974). Tapauksista on osa sen verran vakuuttavasti pystytty verifioimaan, että niitä on vaikea myöskään pyyhkiä pois. Näyttää siltä, että usein lapset muistavat ennen kuudetta ikävuottaan edellisen elämänsä, mutta sitten muisti pyyhkiytyy pois jostain syystä. Ehkä, koska elämä on muutenkin tarpeeksi monimutkaista? Prabhavananda taas kehottaa ”vain yksinkertaisesti” tulemaan täydelliseksi omistamattomuudessa, ja tällöin saa itse suoraan todisteet reinkarnaatiosta omaan tietoiseen mieleensä omasta alitajunnastaan! Iyengar täydentää tätä sopivasti avaamalla, että aparigraha ei viittaa vain ulkoisen materian tai kehomme omistamattomuuteen, vaan myös valmiuteen luopua omista ”jäykistä ajatusmalleista”.

 

Kuka Minä Olen? On tärkeä kysymys advaita-perinteessä.

”Kuka minä olin?”, nousee puolestaan tässä keskiöön (ks. Vyāsa). Mutta näissä kahdessa näennäisen samankaltaisessa kysymyksessä ”minä”-sanalla viitataan itse asiassa eri ”olentoon”. Kun adavita-perinteessä kysytään ”kuka minä olen?”, on tarkoituksena oivaltaa puhdas tietoisuus itsessään, itsenään, Itsenä. Tässä sūtrassa taas minä-sanalla viitataan eri persooniin, eri mieli-kehoihin, eri reinkarnaatioihin eli ”uudelleen lihallistumiin”, joita olemme olleet pitkän historiamme saatossa – usein pitemmän kuin voisimme ikinä muistaa yhden elämän aikana. Kun kysytään Kuka Minä Olen?, on tarkoitus huomata, että jokin meissä on aina riippumaton ”yhdestä materiaalisesta kehosta”. Takertumattomuudesta ja samaistumisen lakkaamisesta on taas kyse (ks. I:12).

Ai niin, osa kommentaattoreista lukee aparigrahan suppeammassa merkityksessä eli he kääntävät termin ”lahjojen vastaanottamattomuutena” (esim. Vivekānanda). Tämä tietysti herättää, varsinkin joulun alla, kysymyksen, että eikö joogi saisi ottaa vastaan joululahjojakaan? No, esimerkiksi oma astangajoogaopettajani M.S. Vishvanath pehmentää tuota tulkintaa ”pienen valan” hengessä (kun taas Vivekānanda kirjoittaa suuren valan hengessä, ks. II:31), että tämä tarkoittaa ensisijaisesti kieltäytymistä lahjoilta joihin sisältyy vastapalveluksen odotus, eli kehotus on kieltäytyä lahjuksista. Nämä kaksi eri tulkintaa aparigrahasta voi toki myös yhdistää, eli kaiken materiaalisen ”omaisuuden” voi nähdä ”lahjuksena” luonnolta, joka pyrkii sitomaan ”sielut” itseensä. Tämä on tietysti erittäin paljon dualistisen Sāmkhya-filosofian henkinen tulkinta, eikä välttämättä kuulosta kovin hyvältä tulkinnalta ei-dualistin korvissa.

Loppukaneettina vielä, kyltymätön maallisen materian tavoittelu peittää alleen elämän tarkoituksen, kuten Ranganathan toteaa. Mitä enemmän meillä on materiaa, sitä enemmän aikaa kuluu siitä huolehtimiseen – ja sitä vähemmän aikaa jää ”syvällisille ajatuksille” – kuten Desikachar filosofoi. Ja hän jatkaa, että se ”täydellinen omistamattomuus” voi jopa itsessään johtaa täyteen itseymmärrykseen, itseoivallukseen. Kaikki yamat ja niyamat ovat itsessään ”täyteläisiä harjoituksia”, joista kukin voi jopa yksinään riittää vapautumiseen, jos on tarpeeksi monta ”ankaran kiihkeän innokasta elämää alla” (ks. I:21-22).

 

Annetaan vielä Iyengarin tähdentää, että tämä on itse asiassa yaman ”hienovaraisin aspekti”, jossa on erittäin vaikea tulla ”mestariksi”.

Ps. Tykkään lukea ihmisten tatuointeja joogasaleilla. Menneellä viikolla luin tähän sopivan tekstin:

”Whatever comes, comes. Whatever stays, stays. Whatever goes, goes.”

 

Text & foto: Marko Mikkilä