sutra 2:41

Posted on

Sattva-śuddhi-saumanasyaikāgryendriya jayātma darśana-yogyatvāni ca 41

sekä olemassaolon puhtaus, iloisuus, yksikohteisuus, voitto aisteista ja sopivuus Itsen ”näkemiseen” (tai oivaltamiseen) (2.41).

Olen käyttänyt tässä ekāgrya-sanasta käännöstä ”yksikohteisuus”, keskittyneisyyden sijaan (vrt. Broo 2010), koska ekāgrya ja dhārana eivät ole synonyymeja vaikka linkittyvätkin erittäin tiivisti toisiinsa, joten seuraan tässä käännöksessa esimerkiksi Maehlea ja Hariharānandaa Broon sijaan. Ekāgrya viittaa viidestä mielen olomuodosta – eli kyse on pitempiaikaisesta olomuodosta ei vain ohimenevästä tilasta – se toiseksi paras eli ”yksikohteinen”. Tämä vaaditaan, että yleensäkään voi menestyksellisesti harjoittaa joogaa (ks. esim. Maehle, I:1). Dhārana taas viittaa meditatiiviseen keskittymisen tilaan, eli tässä vaiheessa yleensä on jo aika paljon joogaharjoitusta takana, mutta tähän paneudumme tarkemmin kolmannen luvun alussa; ja siihen viitataan jo toisen luvun lopussa.

 

Tätä puhtauden käsittelyä kaiken kaikkiaan voi tulkita kahdella tavalla. Ensin Patanjali on siis luetellut puhtauden yhtenä niyamana. Ja Vyāsasta asti kaikki kommentaattorit ovat puhuneet sisäisestä ja ulkoisesta puhtaudesta. Täten, on syntynyt yleinen tulkinta, että nyt kun on kaksi sūtraa omistettu puhtaudelle niin ensimmäisen niistä katsotaan käsittelevän ulkoisen puhtauden tuloksia; ja toisen taas sisäisen puhtauden tuloksia. Toinen tapa lukea Patanjalia itseään (jos unohdamme hetkeksi kaikki kommentaarit) on, että sūtra 40 käsittelee puhtauden kokonaisuudessaan – eli sekä sisäisten että ulkoisten puhtausharjoitusten – ulkoisia tuloksia; ja tämä 41 puolestaan käsittelee puhtauden kokonaisuudessaan sisäisiä tuloksia (ks. myös esim. Kassila 2015). Kun puhutaan kehosta ulkoisena ja mielestä sisäisenä, niin aina törmäämme siihen, että entäs hermostomme ja aivomme? Ne ovat osa kehoa, mutta se suoraan korreloivat mielen tapahtumien kanssa.

Näin ollen, otan myös takaisin osan Iyengar-kritiikistäni viime sūtrassa. Eli hatha-perinteestä käsin, mitä Iyengar tietenkin edustaa, ovat hermostoa puhdistavat fyysiset harjoitukset eli āsana-, kriyā, ja prānāyāma myös jopa suoraan sisäiseen puhtauteen vaikuttavia (ks. esim. Hatha Yoga Pradipiikā). Patanjalia paljon myöhemmässä hatha-perinteessä on tehty nimenomaan enimmäkseen erilaisia fyysisiä harjoituksia, joilla pyritään vaikuttamaan myös mieleen. Kun taas hathaa vanhemmissa tantrisissa ja/tai buddhalaisissa perinteissä tehdään paljon harjoituksia, joissa pyritään vaikuttamaan suoraan asioihin mielen tasolta käsin esimerkiksi visualisaatioiden ja myötätuntomeditaatioiden kautta – tai kristillisessä perinteessä rukouksen voimalla.

 

Hatha-perinteessä, jota esimerkiksi Joisin ashtanga vinyasa-jooga edustaa pyritään suoraan āsanalla ja prānāyāmalla eroon ns. kuudesta mielen myrkystä, joihin Pattabhi Jois usein viittasi puhumalla himosta, vihasta, harhaisuudesta, ahneudesta, laiskuudesta ja kateudesta. Kristillisestä perinteestä löytyy lähes vastaavat, dramaattisesti nimetyt, ”seitsemän kuolemansyntiä” eli ylpeys, kateus, laiskuus, viha, ahneus, ylensysönti ja viha. Hatha-perinteessähän näiden uskotaan siis poistuvan tekemällä āsana– ja prānāyāmaa, jotka ovat täten yhtäaikaa sekä sisäisiä että ulkoisia harjoituksia. Monissa muissa perinteissä ”mielen häiriöitä” taas lähestytään usein ensisijaisesti joillakin enemmän suoraan mieleen tasolla tapahtuvilla meditatiivisilla menetelmillä – tai positiivisella ajattelulla New Age-kulttuurissa, mutta josta myös monet nyky-joogaopettajat puhuvat. Yhtä kaikki, tavoite on on sama – puhtaus – joka voi puolestaan toimia ”apupyöränä” johonkin ylevään, joka on nyt tämän sūtran SE sisältö.

Tässä on yksi hyvä esimerkki Patanjalin metodologian rikkaudesta, eli hän antaa molempaa lajia menetelmien suhteen eli esimerkiksi prānāyāma (ja āsana siihen valmistavana harjoituksena) voi auttaa ”valon peitteen katoamisessa” (ks. II:46-52); ja toisaalta ”mieli kirkastuu viljelmällä ystävällisyyttä, myötätuntoa, iloisuutta ja välinpitämättömyyttä…” (I:33).

 

”Puhtaudesta, vastenmielisyys omia jäseniä kohtaan… sekä olemassolon puhtaus, iloisuus, yksikohteisuus, voitto aisteista ja sopivuus Itsen ‘näkemiseen’.” Eli puhtauden harjoittamisesta seuraa ”olemassaolon puhtaus”, jolla Patanjali viittaa ilmeisesti mielen puhtauteen. Toisin sanoen puhdistavat harjoitukset ovat yhtenä keinona auttamassa mielen puhdistamisen ”talkoissa”, josta Patanjalin jooga-projektissa on paljolti kokonaisuutenakin kyse. Tästä listasta löytyy lukuisa yhteyksiä muihin niyaman ja ashtanga-joogan osiin. Iloisuutta voisi myös kutsua yleiseksi tyytyväisyydeksi ilman syytä – ja tyytyväisyys on itsessään seuraava niyama, seuravan sūtran aihe. Lisäksi tuloksena on kyky mielen yksikohteisuuteen, eli voi omistautua fokusoituneesti viisaasti valitsemilleen asioille, esimerkiksi sadhanalle. Broon mukaan tämän sūtran hödyt tulevat järjestyksessä yksi toisensa jälkeen. Tuo on ehkä yksinekrtaistava tulkinta. Omiin havaintoihini perustuen sanoisin, että ihmisen kohdalle voi osua yksikohteisuus ennen iloisuutta.

 

Mutta toki kaksi viimeistä ovat varmasti harvinaisempia, ja siten vaativampia saavuttaa. Ensin, voitto aisteista, josta on suora yhteys viidenteen joogan osaan eli pratyāhāraan, ja koko joogan päämäärään. Nimittäin, Kathā Upanshadista löytyvä varhaisin tunnettu joogan määritelmä kuuluu suunnilleen ”jooga on aistien hallintaa”. Viimeisenä mainitaan ”sopivuus itsen näkemiseen” – josta on puolestaan suora yhteys nirbija samādhiin eli kohteettoman syventymiseen, puhtaan tietoisuuden tilaan. Tässä on myös pieni itsenä Patanjalin sanavalinnan kritiikin paikka. Itse eli purusha/ātma on se Näkijä, ja itse asiassa ainoa näkijä; joka ei varsinaisesti voi koskaan nähdä immateriaalista Itseään. Itse ei voi nähtä itseään, koska kaikki mitä nähdään on osa ei-itseä eli ilmiömaailmaa sekä jooga- että advaita vedanta-filosofian mukaan. Advaita-perinteessä tästä asiasta puhumisessa ollaan yleensä johdonmukaisempia; joogaperinte(i)ssä taas lipsahdetaan ajoittain tällaisiin epäloogisiin lauselmiin, kuin tässä Itseen viitaten. Vai onko kyseessä käännökseen liittyvä ongelma? Esimerkiksi Hariharānanda kääntää kohdan näin: ”…ability for self-realisation” eli kyky itse-oivallukseen, joka taas on filosofisesti johdonmukainen tapa ilmaista asia (ks. myös Iyengar, Vivekananda, Prabhavananda, Venkateshananda ja Maehle, jotka ovat samalla kannalla). En tiedä kumpi on suorempi käännös, mutta Hariharānandan ja kumppaneiden on taatusti asian ytimeen osuvampi, mutta itse sūtrassa eittämättä on sana darśana, jonka sanakirjan antama perusmerkitys on ”näkeminen”. Mutta sanakirja antaa sanalle mm. myös merkitykset ”tietäminen, tutkiminen, oivaltaminen”, joten sanoisin, että lapsus on ennemmin kääntäjän kuin Patanjalin.

 

Mielenkiintoisena kuriositeettina tämä sūtran kommentaareista, Vivekananda sanoo, että iloisuus on ensimmäinen merkki ”uskonnolliseksi tulemisesta”. Tässä ”uskonnollisella” luultavasti viitataan hieman johonkin muuhun kuin yleensä kulttuurissamme tarkoitetaan ”uskovaisella”. Ehkä Vivekanandan voisi tulkita tarkoittavan, että kun henkiset harjoitukset alkavat tuottamaan tulosta, siitä seuraa lisääntyvää iloisuutta. Hän tosin ilmaisee asian hieman turhan ehdottomasti vaatiessaan, että jos ihminen ei ole iloinen hänen ei pitäisi näyttää naamaansa ulkomaailmalle laisinkaan vaan pysytellä sisätiloissa! Hän kutsuu ”pilvistä naamaa” sairaudeksi. Mutta, joskus ”pilvisen naaman” voi parhaiten saada valoisaksi nimenomaan menemällä ulos aurinkoon ja muiden ihmisten seuraan, vai mitä? (Vivekanandan kommentaaria ei voi suositella alakuloisille tai masentuneille!)

 

Swami Vivekanandan perustamaan Ramakrishna-järjestöön kuuluva Swami Prabhavananda puolestaan ”kunnostautuu” toteamalla, että jos todella rakastamme ātmania itsessämme/itsenämme ja tosissa, niin ”seksuaalinen akti olisi täysin merkityksetön… miksi haluiasimme ulkokuortemme syleilevän?”, hän kysyy. Luonto ja kaikki siihen kuuluva on olemassa vapautumista varten. Toki, kaikki luonnossa, kaikki empiirisesti havaittu, on puhtan tietoisuuden näkökulmasta ”merkityksetöntä”, mutta vasta vapautumisen jälkeen! Samoin voisi argumentoida mitä tahansa aktiviteettia vastaan samalla tavalla kuin Prabhavananda tuossa argumentoi seksuaalisuutta vastaan. Vivekananda on käsittelee yamaa sūtrassa 30 pääasiassa vain puhumalla seksiä vastaan, koska ”sielulla ei ole sukupuolta” (sex) – niin meidän ei tulisi ajatella seksiä laisinkaan. Intialaisilla ”swami-persoonilla” tuntuu monasti olevan silmiin pistävän voimakas takertuminen seksin vastaisuuteen. (Tai ainakin argumentit ovat huonoja siihen liittyen!)

 

Ps. Joka tapauksessa, nykynen opettajani M.S. Vishvanath muistuttaa, että puhtaus on joskus hyvin hidas saavuttaa, mutta lika kumuloituu nopeasti. Joten kaikki ilo irti pienistäkin edistysaskelista!:)

 

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.