sutra 2:42

saṁtoṣād-anuttama-sukha-lābhaḥ 42

Tyytyväisyydestä: korkeimman onnellisuuden saavuttaminen (2:41).


Hariharānanda on ainoa Vyāsaa myöhempi kommentaattori, joka tyytyy vain kääntämään tuon kommenteista varhaisimman, eikä kommentoi omin sanoin ollenkaan tätä sutraa. Täten, esitän sen tässä suomennettuna: ”Tässä yhteydessä on sanottu: ´Maallisen materian tai aistinautintojen tahi taivaallisten nautintojen tuottama onni ei ole edes kuudestoista osa siitä onnesta, joka on haluista vapaalla ihmisellä´”.

Sitaatti on Broon (2010) mukaan Mahābhāratasta; Maehlen (2006) mukaan taas yhdestä puranasta; Broo antaa tarkan lähdeviitteen, Maehle ei; joten luottakaamme ennemmin Broon antamaan tietoon tässä. Toki se saattaa variaationa esiintyä myös jossain puranassa. Olen itse sitaatin käännöksessä yhdistellyt Broon ja Hariharānandan (tai ehkä pikemminkin hänen kääntäjänsä Mukerjin) tulkintoja. Kuinka operationalisoidaan subjektiiviset kokemukset, jotta voidaan mitata ne, ja päätyä noin tarkkaan tulokseen kuin ”kuudestoista osa”, sitä en tiedä; mutta halujen lakkaamiseen tässä tähdätään kommentin mukaan.

 

Hariharānanda kyllä kommentoi tyytyväisyyttä (contentment) sutrassa 32, jossa esitellään niyama kokonaisuutena. Siinä hän antaa konkreettisen menetelmän, kuinka harjoittaa tätä, jotta voi saavuttaa sen ”korkeimman tai ylittämättömän onnellisuuden”. ”Tyytyväisyyden henkeä” meidän tulisi kehitellä reflektoimalla tyydytyksen (satisfaction) tunnetta, jonka olemme saaneet halutusta tavarasta tai aistinautinnosta. Seuraavaksi hän kehottaa kultivoimaan ja mietiskelemään ajatusta: ”Minulla on (tällä hetkellä) riittävästi tarpeisiini”. Hän antaa vielä voimakkaan metaforan asian ajamiseksi perille; suojellaksemme jalkapohjiamme piikeiltä ja muilta teräviltä objekteilta, meidän tarvitsee vain käyttää kenkiä, ei ole tarvetta peittää koko maata nahalla (tai muulla esimerkiksi vegaanisella suojakerroksella toim. huom:). Vyāsa puolestaan avaa tyytyväisyyttä em. sutrassa toteamalla pähkinänkuoressaan, että tyytyväisyys tässä ja nyt on himojen ja halujen puutetta paitsi, siltä osin mitä tarvitsemme välttämättä elämän ylläpitämiseen. (Taas tämä välttämätön on tietysti hyvinkin eri asia ”suuren valan” askeetille ja ”pienen valan” perheelliselle [ks. II:31] – ja perheellisen on huomattavan paljon vaikeampi vetää niitä rajoja.)

Prabhavananda painottaa, että tässä on loppujen lopuksi kyse elämisestä tässä hetkessä. Kun elät tyytyväisenä parasta aikaa, siihen mitä sinulla on parasta aikaa, elät parasta mahdollista aikaa. Tästä puhutaan paljon nykyään sekä neo-advaita-perinteessä (ks. esim. Tolle: Läsnälon voima), ja ”onnellisuuden psykologiassa” (ks. esim. Hellsten: Saat sen mistä luovut). Ja Kassila muistuttaa, että tässä taidossa lapset ja eläimet voivat toimia opettajinamme. Näyttää siltä, että perinteiset kommentaatorit painottavat lopputulosta, sillä sitähän himojen ja halujen lakkaaminen on. Kun taas, moderneissa kommenteissa painotus on sillä mitä voi tehdä tässä ja nyt, kun harjoitus on vielä ”vaiheessa”. Useinhan olemme tyytyväisiä elämään juuri kun joku halu on saanut tyydytyksensä. Eli tyytyväisyyden täydellistymä on hyvin harvinainen, mutta tyytyväisyyden siemenestä eli tähän hetkeen pysähtymisestä, ja kiitollisuudesta, voi ”tavallinenkin ihminen” hyötyä heti. Tyytyväisyyteen pyrkimisen negatiivisena kääntöpuolena taas voi olla tarpeeton alistuminen huonoille olosuhteille. Jos esimerkiksi joku kohtelee sinua kaltoin ei tarvitse yrittää teeskennellä tyytyväistä joogan nimessä! Ranganathan eritoten vakuuttaa, että omia elämän olosuhteita saa yrittää muuttaa aktiivisesti eli hän painottaa joogan (harjoituksena) aktiivista luonnetta.

M.S. Vishvanathin mukaan sukha eli onnellisuus viittaa pysyvämpään tilaan, ja tyytyväisyys taas on enemmän hetkestä hetkeen tapahtuva, ja tilanneriippuvaista. Mutta tämän mukaan siis tilanteessa kuin tilanteessa pyrkimyksenä on olla tyytyväisenä siihen mitä omaa, ja se tuo pysyvämmän onnellisuuden ajan saatossa. Ylittämätön onnellisuus ajan saatossa, yhtenä joogan osana. Mutta tyytyväisyys voi olla nyt tässä hetkessä. Kuten Venkateshānanda muistuttaa, niin suunnilleen kaikissa kulttuureissa on ollut tämän tyylinen sanota: ”Tyytyväinen mieli on jatkuvaa juhlaa”(?). Maehle huomattaa, että Intiassa onnellisuus ymmärretään yleisesti nimenomaan himon vastakohtana. (Hän tosin jatkaa, että intialaiset ymmärtävät tämän vielä tänäkin päivänä ”tuhannen vuoden kasvatuksen ehdollistamina”; mutta itse en ole niin varma voiko tuota yleistää, kun katsoo nykypäivän intialaista elämänmenoa.)

 

Broon mukaan elämän välttämättömyyksiin tyytyminen olennaisesti liittyy omistamattomuuden yamaan. Nämä ovat sikäli lähellä toisiaan, että Vāchaspati Mishra katsoo asiakseen tehdä nykyiset ja mahdolliset tulevat askeetikot silmällä pitäen erottelun näiden kahden välille: Koska omistamattomuuden kautta on jo luovuttu kaikesta omaisuudesta, niin tässä annettaan ohje kuinka jatkaa silti elämää. Ota vastaan vain sen minkä välttämättä tarvitset. Venkateshānanda tuo esille wanhan kansanviisauden, että mitä vähemmän omistat, sitä vähemmän huolia. Ja hän jatkaa ajatusta, että oikeastaan tyytymättömyys (kuten sukhan vastakohta duhkha usein käänetään ks. II:8) on kaiken yaman vastaisen käytöksen alkusiemen.

 

Ranganathan antaa tästä kaikista muista poikkeavan tulkinnan ja käännöksen: ”Tyytyväisyys tuo ylittämättömän kokemuksen nautinnollisesta.” Eli hän kääntää sanan sukha sanalla ”nautinto”, kuten sitä on käytetty aiemmin tässä luvussa (ks. II:7); kun taas muut kääntävät sen sanalla ”onnellisuus”. Täten, Ranganathan tekee erottelun, että tyytyväisyyden harjoitus voi itsessään tuoda vain nautintoa, vaikkakin ilmaista, hienovaraista ja ekologista, koska se löytyy sisältämme. Tässä voi auttaa hyve-eettiko MacIntyren (2004) jako ulkoisesti hyviin asioihin, joka viittaa materiaan, ja sisäisesti hyviin asioihin, joka on aina sisäinen mielentila. Mutta joka tapauksessa sukha ei ole sama asia, kuin itseoivalluksen tuoma onnellisuus, vaikka voikin toimi siis yhtenä askelmana kohti itseoivallusta. Tosin, siltä osin ollaan joka tapauksessa samoilla linjoilla, tulkitsi tätä niin tai näin, että omasta mieli-kehosta voi löytää ”hyviä viboja”, ihan kuten myös omasta todellisesta Itsestä puhtaana tietoisuutena itseoivalluksen osuessa kohdalle. Omasta olemuksesta (mieli-kehoon tai puhtaaseen tietoisuuteen samaistuneena) nouseva ilo, onni, autuus liittyy tähän joka tapauksessa jollain tavalla.

Ps. Iyegar esittää viisi niyamaa toisiaan seuraavina (ks. II:32), eli puhtaus tuo tyytyväisyyden, yhdessä ne voivat sytyttää itsekurin kipinän. Tämä taas työntää meidät ”tiedon lähteille”, joka laukaisee itsetutkiskelun, joka on tie Jumalan luo. Tämä on ehkä kuitenkin ehkä turhan mekanistinen tulkinta, vaikka se voi toki noinkin mennä jonkun kohdalla.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.