sutra 2:43

kāyendriya-siddhir-aśuddhi-kṣayāt tapasaḥ 43

Itsekuria vaativista puhdistavista harjoituksista: epäpuhtauksien hävittyä kehon ja aistien täydellisyys (2:43).


Tapas-sanan juuri on tap(a), joka tarkoittaa ”kuumentamista”. Tapas käännetään todella monella tavalla, ja sille annetaan monta, monta laajempaa merkitystä. Merkitys on myös erittäin paljon riippuvainen asiayhteydestä. Esimerkiksi, Patanjali itsekin käyttää sanaa tavallaan kahdella eri tarkoituksella varustettuna toisessa ja neljännessä luvussa. Tapas voi olla (aakkosjärjestyksessä): austerity, mortification, penance, self-castigation, self-discipline. Suomeksi näille sanoille voi antaa seuraavanlaisia merkityksiä: ankaruus, askeettisuus, itsekuri, itsepiiskaus, katumusharjoitus, kieltäymys, kuolettaminen, vaatimattomuus.

 

Tapas voi yleisemmin tarkoittaa myös kaikkea henkistä harjoitusta, joka tähtää itseoivallukseen (toisin sanoen, egoon samaistumisen vähentämiseen) tai siddheihin; ja nämä ovat nimenomaan ne kaksi merkitystä, jotka Patanjalikin antaa sanalle. Ashtanga-yhteydessä se on yksi alaosa erottelukyvyn saavuttamiseen, joka mahdollistaa itseoivalluksen ja myöhemmin vapautumisen. Kun taas neljännen luvun hän aloittaa luettelemalla muita keinoja, joilla siddhejä voi saavuttaa; ja niihin kuuluu tapas irrallisena tästä ashtanga-yhteydestä. Näiden välille voidaan tehdä erottelu ”supervoimiin” tähtäävä tapasvin ja Itse- ja tai Jumaloivallusta hamuava yogi (esim. Maehle).

Konkreettisina tapas-harjoituksina tässä yleensä tuodaan esille paastoaminen, valvominen, (varsinkin klassisissa kommentaareissa), sekä āsana- ja prānāyāma (lisäyksenä moderneissa kommentaareissa). Lisäksi perinteisistä askeettisista harjoituksista voi antaa esimerkkejä kuten puhumattomuus (mauna); tai yhdessä hankalassa asennossa pitkään, jopa tuntikaupalla, oleminen esim. pää alaspäin roikkuminen; tai yhdellä jalalla seisominen tai käsien ylhäällä pitäminen, jopa koko loppuelämänsä; tai hengityksen pidättäminen mahdollisimman pitkään jne. (ks. Mallinson ja Singleton 2017). Hindulaisessa mytologiassa, myös jumalat tekevät usein tapas-harjoitusta… saavuttaakseen jotain. Sanan merkitys pitää siis sisällään kaikenlaiset itsekuria vaativat kehoa ja mieltä puhdistavat harjoitukset (ks. esim. Broo 2010). M.S. Vishvanathin luennolla esittämin sanoin, kaikki harjoitus, mikä tuhoaa itseoivalluksen tiellä olevaa ”moskaa” mielestä ja kehosta; tai vielä yleisemmällä tasolla, kaiken välttäminen, mikä hidastaa matkaa joogan polulla (ks. Venkateshānanda). Tälle annetaan myös yleislaatuinen merkitys mukavuuksista luopuminen eli vaatimaton elämä, jolloin sillä on yhteys myös pidättyväisyyteen. Iyengar täydentää, että tapas viittaa myös itse asiassa mielen laatuun, joka palvelee tällaista harjoitusta, eli palavaan haluun saavuttaa vapautuminen.

Perinteisesti sanan perusmerkitys eli kuumuus on otettu askeettien joukossa hyvinkin kirjaimellisesti, eli esimerkiksi on tehty harjoituksia, joissa istutaan auringon paahteessa, neljän nuotion keskellä, ja tehdään harjoituksia. Prabahavānanda muistuttaa meitä Bhagavad-Gitan sanomasta, jossa Krishna tuomitsee moiset äärimmäiset itsekuriharjoitukset. Kuten Buddha myös Krishna suosittelee kohtuutta kaikessa. Buddhan elämän yksi tunnetuimpia piirteitä on se, että ensin hän eli materiaalisessa yltäkylläisyydessä, vailla itsekuria; ja sitten hän kokeili toista äärilaitaa eläen askeesissa, ja lähes näännyttäen itsensä hengiltä, löytääkseen sitten ”kultaisen keskitien”. Mutta tuo keskitie myös on itsessään erittäin vaikeasti määriteltävissä oleva asia; minun ja sinun keskitie eivät ole välttämättä sama asia; suuren ja valan ja pienen valan joogin keskitie ei ole tietenkään sama asia. Vāchaspati Mishra tarttuu tähän aiheeseen, ja lainaa Vishnu puranaa. Sieltä löytyy keskustelu, jossa kyseenalaistetaan äärimmäiset itsekuriharjoitukset. Tähän vastaus kuuluu, että näitä harjoituksia tulisi tehdä vain siinä määrin, että ne eivät vie kehoa epätasapainoon – eli keskitiellä tasapainoillen.

Itsekuriharjoituksilla viitataan yleensä kehoon ja aisteihin, jotka myös kirjaimellisesti sutrassa mainitaan. Sana kāya viittaa yleensä fyysiseen kehoon, mutta Venkateshānanda kiirehtii toteamaan, että tällä oikeastaan viitataan myös hienovaraisempiin kerrostumiimme eli energiakehoomme ja mieleemme. Hän argumentoi tämän puolesta viitaten ulkoiseen puhtauteen (ensimmäinen niyama). Koska fyysistä kehoa joka tapauksessa ei voi koskaan pitää täysin puhtaana, mutta mielen sen sijaan voi intialaisen ihmisnäkemyksen mukaan täysin puhdistaa, niin pohjimmiltaan tässä tavoitellaan oikeastaan ”sisäisen instrumenttimme” puhdistamista.

Vishvanath huomautti lueonnolla, että oikeastaan tapas voidaan puhtauden tavoin jakaa ulkoiseen ja sisäiseen. Mahābhāratasta löytyy esimerkkinä sisäisestä tapasista, jossa Yudishtira kuulemma, sanoo, että oman dharmansa eli moraalinsa tarkkailu on paras tapas. Venkateshānanda taas antaa esimerkin omien vaikeiden tunteiden takertumattomasta tarkkailusta tapasina. Täten, taas huomaamme miten eri niyamat ja yamat nivoutuvat monimuotoisesti yhteen, eikä niiden välille olekaan kovin järkevää vetää mitään ehdottomia karkeita raja-aitoja.

Kertauksen vuoksi, mikä tahansa toistuva itsekuria vaativa harjoitus, joka palvelee itseoivallusta, voidaan katsoa kuuluvan tähän harjoitusten ryhmään. Meille tänä päivänä yksi tutuimmista on aikaisin aamulla joogamatolle raahautuminen. Tätä voi jo itsenään pitää itsekuriharjoituksena – kun olet päässyt matolle, olet jo tehnyt tapasta! Ja tätä pidetään usein hulluna, niiden joukossa, jotka eivät tällaista tee. Mutta jos huippu-urheilija tekee jotain samankaltaista niin sitä ei pidetä hulluna, kuten Prabahavānanda huomauttaa. Maineen ja mammonan tavoittelu on helpompi ymmärtää tässä maailmassa kuin itseoivalluksen, itsetuntemuksen, tai vain paremman olon kehossa ja mielessä tavoittelu.

Ranganathan tuo voimallisesti esille, että nimeomaan nykyaikainen āsana-harjoitus, varsinkin vinyasa-muodossa, on ennemmin tapas, kuin āsana (ks. myös Broo 2010). Näin siis, koska āsana tarkoitti ennen modernia aikaa pääasiassa istumista yhdessä asennossa, jossa voi sitten tehdä prānāyāma- ja meditaatioharjoituksia. Toisin sanoen, jos Patanjali matkaisi ajassa ja kävelisi tänä päivänä esimerkiksi suomalaiseen astangajoogasaliin mysoretunnin aikana, hän katsoisi meidän tekevän tapas-harjoitusta. Mutta kieli muuttuu, ja sanojen merkitykset muuttuvat. Nyt āsana on ollut nykymerkityksessään jo sen verran pitkään (yli sata vuotta), että voidaan sanoa tämän sanan merkityksen muuttuneen, sekä lännessä että idässä. Mutta tapas-sanan merkitys ei ole muuttunut; eli āsanaa– ja prānāyāmaa voidaan pitää itsekuria vaativina puhdistavina harjoituksina ja laskea tapas-otsikon alle. Joissakin hatha-teksteissä todetaankin nimenomaan, että prānāyāma on parasta tapasta. Ja tämän mielipiteen voi katsoa olevan synkassa Patanjalin ajatusmaailman kanssa, koska prānāyāma on hänelle oma joogan osansa, kun taas esimerkiksi paastoaminen ei ole. Prānāyāman tärkeyttä voidaan vielä korostaa huomioimalla, että hän on nimennyt yhden joogan osan (āsana), jonka pääasiallinen tarkoitus on yksinomaan mahdollistaa ihmiselle prānāyāma.

Hariharānanda esittää, että ravinnosta, levosta ja nautinnoista luopuminen on luonnotonta ihmiselle, jonka takia hän lähestyy jumalten luontoa, ja siddhit tulevat mahdollisiksi. Tässä on aiheellista vähän analysoida mikä onkaan luonnotonta ja luonnon mukaista tässä yhteydessä. Jos tehdään puhdistavia harjoituksia esimerkiksi paastoamalla, tai vähemmän radikaalisti luopumalla vaikka sokerista ja syömällä puhdasta ruokaa ja vain kohtuullisesti niin, silloinhan oikeasti lähestytään kehon ja mielen luonnollista tilaa! Tarkoitushan ei ole koskaan paastota itseään kuoliaaksi, kuten jotkut jainalaiset askeetikot ovat tehneet, sitä voi hyvinkin sanoa ”luonnottomaksi”. Mutta joogan kontekstissa sanoisin, että ollaan ennemminkin lähestymässä keho ja mielen luonnollista puhdasta tilaa, joka edesauttaa itseoivallusta.

Tähän liittyen neo-advaita-perinteessä usein puhutaankin tietoisuuteen samaistumisesta, tässä hetkessä elämisestä, ja pakonomaisen ajattelun orjuudesta vapautumisesta, että se on SE luonnollinen tila. Hariharānanda viittaa myös näihin jnāna-joogeihin (kuten advaita-ihmisiä myös kutsutaan), jotka pyrkivät itseoivallukseen Itsen ja ei-itsen mahdollisimman suoran erottelukyvyn avulla (esim. self enquiry eli ātma vichāra). He eivät yleensä sen takia saavuta siddhejä matkan varrella, koska he eivät käytä tapasta, vaan he keskittyvät pelkästään olennaiseen eli itseoivallukseen, jonka tiellä siddhit voivat olla. Mutta kaikki eivät tietenkään ole valmiita tällaiseen suoraan menetelmään, joten tarvitsemme tapasta.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.