sutra 2:44

svādhyāyād iṣṭa-devatā saṁprayogaḥ 44

Pyhästä lukemisesta: yhteys toivottuun jumaluuteen (2:44).

Kommentaatorit esittelevät viisi eri aspektia sanalle svādhyāyād:

  1. Se perinteisin ja ortodoksisin merkitys tälle sanalle on lukea tai resitoida yhtä Vedaa tiukkojen lausuntasääntöjen mukaisesti päivittäin. Tällöin toteutuu sanan kirjaimellinen merkitys eli ”oma lukeminen”. Perinteisesti brahmaanimiehet oppivat perhetraditioonsa kuuluvan Vedan (yksi neljästä) kokonaisuudessaan, ja heidän velvollisuus oli resitoida osa siitä päivittäin, jotta se säilyy muistissa (esim. Broo 2010) – nykyisin usein riittää pelkkä Gayatri-mantra ajamaan pyhän lukemisen tässä mielessä.
  2. Toinen perinteinen ja yleisintialainen merkitys tälle sanalle on ”mantran resitaatio” eli japa (esim. Vyāsa). Nämä mantrat yleensä tulevat Vedoista, mutta tässä tapauksessa valitaan vain yksi mantra kerrallaan, ja toistetaan sitä. Ja tämä yksi mantra useimmiten liittyy siihen omaan valittuun jumaluuteen, johon se sutran lupaama yhteys toivotaan tapahtuvan. Mantraa tulee lausua keskittyneesti, meditatiivisesti ja sen merkitystä miettien, kuten Patanjali ohjeistaa ensimmäisessä luvussa (I:28).
  3. Kolmas laaja sekä klassisen että modernin juonteen sisältävä tulkinta on ”itseopiskelu”. Klassinen tulkinta on, että luetaan tekstejä, jotka käsittelevät nimenomaisesti vapautumista, jotka siis voivat olla osa Vedoista, mutta voivat olla myös Vedojen jälkeistä kirjallisuutta (ks. esim. Vyāsa). Modernit länsimaiset tulkinnat taas sisällyttävät tähän myös kirjat, jotka tähtäävät kaikkialliseen ”henkiseen kehitykseen”, inhimilliseen kasvuun ja/tai psyykkiseen hyvinvointiin eli tämän jälkimmäinen kattaa laajemman haitarin kirjallisuutta (ks. esim. Ranganathan). Tämä eroaa tuosta ensimmäisestä ja perinteisemmästä tulkinnasta siten, että kirjaa opiskellaan pyrkimyksenä ymmärrys, ja sen tuottamat mahdolliset oivallukset – eikä siis välttämättä opetella ulkoa mitään. (Joka tapauksessa, meidän on opiskeltava myös omatoimisesti, eikä pelkästään opettajan johdolla, koska aikaa on vain rajallisesti kussakin elämässä, huomautti M.S. Vishvanath luennollaan.)
  4. Modernit kommentaattorit (esim. Tavi) kääntävät tämän usein sanalla ”itsetutkiskelu” hieman laajemmassa merkityksessä, kuin edellinen, eli mikä tahansa introspektiivinen ja itsereflektiivinen mielen toiminta luetaan täten tämän alle. Tämä eroaa edellisestä siten, ettei vaadi välttämättä kirjoja. Seuraavasta tämä puolestaan eroaa siten, ettei välttämättä sisällä pyrkimystä meditaatioon tässä ja nyt.
  5. Venkateshānandan mukaan tämä voi tarkoittaa myös meditaatiota, jonka suorana tähtäimenä on itseoivallus. Ja tässä Venkateshānandan edustamassa advaita-perinteessä eritoten ātma-vichāraa eli self-enquiry-prosessi on osuva menetelmä tähän yhteyteen. Tässä prosessissa lakkaamatta pyritään tekemään meditatiivisella mielellä ero tietoisuuden itsessään ja tietoisuuden kohteiden välille (eli Itsen ja ei-itsen välille käyttääkseni Patanjalin sanoja luvun alusta). Tätä voisi kutsua Itsetutkiskeluksi isolla I:llä! (vrt. Maehle 2006, joka kieltää tässä tarkoitettavan tällaista ”Itsen mietiskelyä”) .                                                                                                                                                                                                                                                            Joskus yksi ja sama kommentaattori käyttää eri termejä eri kohdissa, esimerkiksi Vivekānandalla kääntyy svādhyāyād joko ”opiskeluksi” (II:1 ja 32) tai ”mantran toistamiseksi” (II:43).                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                        (Termistä ātma-vichāra: Advaita-opettaja Rupert Spira on mielestäni aiheellisesti kritisoinut tuon termin self-enquiry-käännöstä. Hän on ehdottanut, että self-abiding olisi parempi käännös, eli pyritään olemaan juurtuneena tietoisuuteen tietoisesti eli Itsenä lakkaamatta. Vichāra-termiä ei ehkä voi suoraan kääntää sanalla abiding eli ”pysyminen (Itsessä)”. Vichāran voi kääntää sanalla insight, joka olisi suomeksi sopivasti ”oivallus”. Ja itse-oivallushan Patanjalin joogassa on tähtäimessä. Täten, ātma-vichāran voisi kääntää sanalla itseoivallus-meditaatio (self-insight-meditation), mikä kuvaakin sitä ehkä osuvammin.)

 

Broon (2010) mukaan hinduteksteissä viitataan ensisijaisesti tuohon ensimmäiseen. Vyāsa taas tulkitsee sen ensisijaisesti viittaavan Yoga-sutrassa mantrameditaatioon (eli 2) ja vapautusta käsittelevien tekstien lukemiseen (eli 3). Tämä Vyāsan tulkinta lienee Patanjalin projektin kannalta kohdallisempi tulkinta. Nimittäin, osa Vedosita ei ole vapautumista nähnytkään, niin sanotusti. Sen sijaan, osa tähtää pikemminkin vain materiaaliseen hyvinvointiin. Tässä on hyvä muistaa, että Patanjali edustaa nimenomaan ns. shramana-perinteitä jatkaen Upanishadien opetuksia, joissa kritiikin kohteena oli vanha brahmaaninen ”rituaalikeskeinen uskonto”, johon osaan kuuluu juuri tuo kohta (1). Vapautusta käsittelevistä teksteistä vanhimmat ovat Upanishadit, jotka ovat nimenomaan se Vedojen filosofinen osio.

 

Vedojen päälle ovat rakentuneet myöhemmät asiaan liittyvät tekstit. Näistä tunnetuin lienee Mahābhārata, jonka tietyt osat (lähinnä Bahagvad Gita ja Mokshadharma) käsittelevät vapautusta. Tämän sutran kohdalla on aiheellista mainita on myös jumalia käsittelevät puranat, koska tässä Patanjali lupaa vaikutuksena yhteyden toivottuun jumaluuteen. (Tietysti myös suurten länsimaisten uskontojen pyhät kirjat voivat olla pyhää lukemista. Jooga sinänsä on uskonnosta riippumatonta, mutta Ranganathan kehottaa pohtimaan, miltä osin kunkin uskonnon käytännöt ja opit sopivat yhteen esimerkiksi Patanjalin yama– ja purusha-oppien kanssa.) Lisäksi tähän voi lukea myöhemmät selkeästi erillisten filosofisten koulukuntien päätekstit kuten Brahma-, Shiva-, ja Yoga-sutra. Toki samankaltaisia tekstejä löytyy myös hindulaisuuden ulkopuolelta eli taolaisuudesta ja buddhalaisuudesta, joita aiemmista rajoituksista vapaa nykyjoogi voi hyödyntää.

 

Intian vallitseva filosofia eli Upanishadeihin sekä Brahma-sutraan pohjautuva Vedanta haarautui myöhemmin eri koulukuntiin, ja näiden koulukuntien sisältä löytyy myös paljon tekstejä, jotka voivat ajaa hyvinkin asiansa ”omana pyhänä lukemisena”. Monasti ne toimivat paremmin nykylukijalle, kuin vanhemmat tekstit. Samanlaista jakautumista ja uusien tekstien kehittelyä löytyy tietysti myös buddhalaisuuden ja tantristen perinteiden sisältä. Samoin hatha-joogaperinne on myös synnyttänyt omat ”pyhät kirjansa”, jotka myös käsittelevät vapautumista – teksteistä tunnetuimmat ovat Hatha Pradipikaa sekä Gheranda ja Shiva -samhitaat (ks. Mallinson & Singleton 2017, jos haluat löytää lisää saman sarjaan kuuluvia tekstejä). Ja näin saamme jatkumon ihan näihin päiviin asti; koska vielä tänäkin päivänä voi nähdä uusien perinteiden syntyvän, kuten neo-advaita, joka tuottaa jatkuvasti vapautusta käsitteleviä tekstejä. Vapautumista käsittelevien teosten lukemisen arvo piilee oman ”joogapolun” reflektoinnissa suhteessa siihen, mitä teksteissä sanotaan, sanoo Venkateshānanda.

 

Joka tapauksessa, luki mitä tekstiä tahansa, joko brahmaanisesta velvollisuudesta, tai mantraresitaationa, tai itsenäisesti opiskellen yrittäen ymmärtää, niin lukemisen täytyy tapahtua erittäin keskittyneesti, jotta voidaan saada tuo sutran lupaama yhteys. Lähes kaikki kommentaattorit muistuttavat, että lukeminen ei voi olla mekaanista, vaan sen täyty olla meditatiivista sanan varsinaisessa merkityksessä eli siinä tapahtuu dhyāna (ks. YS III:2). Kaikki em. lukemisen tapoja voi tehdä ja varmasti tehdään myös mekaanisesti. Itse asiassa, suurin osa ihmisistä syyllistynee siihen ainakin joskus. Venkateshānanda kutsuu tämän niyaman olevan ”sisäinen tapas”, viitaten juuri tuohon vaadittavaan sisäiseen fokuksen tilaan.

 

Tässä puhutaan jumalasta pienellä j:llä (iṣṭa-devatā), ja seuraavassa sutrassa isolla J:llä (īśvara)? Miksi? Venkateshānanda avaa tätä ei-dualistisesta perspektiivistä. Tässä puhutaan jonkinlaisen hahmon ottaman jumalan (saguna brahman) kokemisesta näyn tai tuntemuksen tai jonkun muun aistin välittämän havainnon kautta eli dualistisena kokemuksena. Tämä ei ole täydellisen Jumalalle omistautumisen tuottama syventyminen, joka on aina ykseyden kokemus eli sananmukaisesti ei-dualistinen kokemus. Tällöin ei ole välttämättä mitään muotoa länsä, jonka voisi havainnoida (nirguna brahman) – sen sijaan, sen kanssa vain ollaan yhtä, ollaan Itse SE! Maehle nostaa esiin tässä yhteydessä kuuluisan kohdan Gitasta: ”Mitä hyvänsä jumalaa palvotkin, palvot aina Minua!” Tässä tekee mieleni tuoda esiin Kashmir Shaiva-mestari Abhinavaguptan tulkinta (ks. Tantrāloka), jonka mukaan aina, kun mestari tai jumala pyhässä kirjassa käyttää sanaa ”minä” (jossain muodossa), hän puhuu puhtaasta tietoisuudesta käsin, joka on meillä kaikilla identtinen (vrt. esim. Jeesuksen lause ”Minä olen tie totuus ja elämä.”). Ja täten, palvomme aina tietoisuutta.

Ps. Loppukevennyksenä: Teosofi William Q. Judgen Yoga-Sutra-kommentaarin suomentanut Uuno Pore kutsuu svādhyāyaa, nimenomaisesti mantraresitaation merkityksessä, “mutisemiseksi” (2:1), ja “hiljaiseksi” sekä “kuulumattomaksi muminaksi” (2:32 ja 44).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.