sutra 2:48

tato dvaṅdvān abhighātaḥ 48

Silloin vastakohtaisuudet eivät häiritse (2.48).

Ensimmäinen kommentaari kokonaisuudessaan: ”Kun asento hallitaan eivät häiritse enää vastakohtien parit, kuten kylmä ja kuuma.” Ja myöhemmät kommentaarit jatkavat vastakohtien havainnollistamista esimerkein: tuska ja nautinto, ilo ja suru, menestys ja epäonnistuminen, kunnia ja häpäisy, valo ja varjo, nälkä ja kylläisyys, päivä ja yö, köyhyys ja rikkaus, vapaus ja sorto, hyvä ja paha. Tähän voisi vielä lisätä ajankohtaisesti myös poliittisia vastakohtaisuuksia kuten vasemmisto ja oikeisto; tai filosofisia vastakohtaisuuksia kuten dualismi ja monismi jne. Tästä on suora yhteys toisen luvun alkuun, jossa määritellään viisi tietämättömyyden muotoa. Nimittäin, ”tuska ja nautinto” ovat kahden tietämättömyyden muodon eli inhon ja kaipauksen kohteet. Tätä kautta tämä liittyy erottelukyvyn kehittämiseen, johon reseptiksi Patanjali on määrännyt tämän kahdeksanosaisen joogan, jota olemme käsittelemässä.

Ranganathan kiirehtii huomauttamaan, että ”vastakohtien parit” ei voi viitata moraalisiin vastakohtaisuuksiin, joita ylläolevaan listaan myös sisältyy, kuten hyvä ja paha. Näin on Ranganathanin mukaan, koska yama eli etiikka on niin tärkeässä osassa joogan filosofiassa. Hänen mukaansa moraalisten vastakohtaisuuksien liittäminen tähän on Vedanttinen tulkinta, ja (varsinkin Advaita) Vedantaa usein pidetään pohjimmiltaan moraalittomana filosofiana. Mutta tuo on hieman vääristynyt tulkinta (Advaita) Vedantasta esimerkiksi Radhakrishnanin (2014) mukaan. Venkateshānanda puolestaan tarkentaa, että tässä viitataan nimenomaan ”erottamattomiin vastakohtaisuuksien pareihin”. Toisin sanoen, kaikki vastakohtaisuuksina pidetyt asiat eivät välttämättä ole erottamattomia, esimerkiksi yhteiskuntafilosofisesti voidaan ainakin teoriassa luoda utopia, jossa ei ole köyhyyttä, vaan kaikki ovat vähintäänkin hyvin toimeentulevia tai jopa ”rikkaita”, ainakin sisäisesti (joka onkin ainoa oikeasti arvokas rikkauden muoto, koska materiaalinen rikkaus ei tutkimusten mukaan tuo onnea.)

Hariharānanda avaa tätä sutraa vertaamalla tilaa eräänlaiseksi ”turruttavaksi nukutukseksi” (anaesthesia). Maehle on voimakkaasti vastkohtaista mieltä, ja pitää tällaista tulkintaa ”surullisena käänteenä joogan historiassa”. Maehlen mukaan joogassa on aina kyse ”tietoisen herkkyyden lisäämisestä”. Ja hän ei tee väitettä pelkästään modernin joogan viitekehyksestä käsin. Hän hakee sille perusteet nimenomaan Yoga-sutran ensimmäisestä kommentaarista (2.15), jonka mukaan ”erottelevasta (vivekina) joogista tulee herkkä kuin silmämuna”.

Prabahavānanda tuo esille, että ensimmäisen kommentaarin sanavalinta (vastakohtaisuuksien parit) on sama kuin Bhagavad Gitassa. Osa kääntäjistä kääntää tuon sanalla ”äärimmäisyys” (extremes, esim. Woods). Maehle ottaa esimerkkejä modernista jooga- ja meditaatiokentästä avaamaan tätä. Tällaisia äärimmäisiä mielentiloja, joita pyritään välttämään, ovat esimerkiksi ajatus, että täytyy pystyä tekemään ”satoja asentoja täydellisesti” ennen kuin voi siirtyä prānāyāmaan. Toisena äärilaitana olisi, ettei meditaatioharjoitus tarvitse mitään valmistelevia harjoituksia! Käytännöllisenä lisäesimerkkinä ajatus, että taaksetaivutuksissa ”vain taivutetaan selkää”, vaikka on kyse myös rintakehän ja hartioiden avaamisesta, selkärangan pidentämisestä, jalkojen vahvistamisesta jne. Muita ”tosi elämän” ajankohtaisia esimerkkejä äärimmäisestä, mutta vältettävistä, mielenlaaduista on, että vain jokin yksi joogatyyli on se oikea; tai yksi tapa harjoitella joogaa on se oikea; tai yksi joogaopettaja on se oikea…

Toisaalta, M.S. Vishvanathin mukaan koko hathayoga-perinne (suomeksi voimajooga) on kehitetty nimenomaisesti äärimmäisten tilojen hakemiseen tarkoituksellisesti, ja sitä kautta mielen työstämiseen kohti tyyneyttä. Mutta tässä ei tarkoiteta äärimmäisten mielipiteiden hakemisesta, vaan äärimmäisiä kehontiloja, jotka pistävät mielen tyyneyden koetukselle! Mielipiteet sinänsä, vaikka eivät olisi äärilaitaa, omaavat aina vastakohdan – elämme polariteettien maailmassa. Viime kädessä, joogan tavoitteena voidaan sanoa olevan tila ilman mielipiteitä! Tai käytännössä keskusteluissa sinänsä voi antaa sijaa myös omasta mielipiteestä poikkeaville näkemyksille, ilman, että niitä kokee uhkana (toki, tietynkaltaiset äärimmäiset mielipiteet voidaan kokea myös syystä uhkaavina).

Prabahavānanda tuo esille, että täydellisenä vastakohtaisuuksien häiritsemättömyys on jo yhtä kuin samādhi, mutta yleensä se vaatii muitakin harjoituksia kuin asennot, tai vaihtoehtoisesti erittäin pitkää istumista yhdessä asennossa! Tätä voisi avata Vipassana-meditaation pohjalta. Vipasanassa vain monitoroidaan kehoa alhaalta ylös, ja ylhäältä alas, takertumatta mihinkään tuntemukseen, miellyttävään tai kivuliaaseen. Täten, tämä ei siis tarkoita, että lakkaamme tuntemasta kipua tai nautintoa (vaikka välillä saattaa jalat ”nukahtaa turtumuksesta”), vaan, että emme takerru miellyttäviin tai epämiellyttäviin tuntemuksiin. Minulla voi olla vakaa ja mukava asento, ilman, että välttämättä mieli on tyyni. Mutta, kun mieli on tyyni, niin asento on vakaa ja mukava.

Desikachar nostaa nimenomaan tässä esille terveysnäkökulman eli āsana korjaa ja oikaisee keholle haitallisia tiloja. Lisäksi, kun esimerkiksi pääsemme selkäkivusta eroon, voimme mennä syvemmälle, ja tutkia itsessämme myös selkäkivun lähdettä, joka usein on psykosomaattinen. Eddie Stern (2019) esittää asian niin, että joogaharjoitus (āsana– ja prānāyāma) nimenomaan palauttaa kehon luonnollisen homeostaasin – eli palataan äärilaidoilta tasapainoon – jolloin kehon luonnolliset itsehoitomekanismit pääsevät toimimaan. Terveyshän on se asia, joka joogaan nykyään kaikista useimmiten lännessä liitetään syynä ja motiivina harjoittelemiseen ylipäätään. Terveys ei aina ole ollut se pääsyy, mutta se on ainakin Patanjalin ajoista asti ollut osasyy. Mutta Patanajalilla se on pikemminkin instrumentaalinen eli välineellinen syy. Patanjalihan listaa ”mieltä hämmentävistä esteitä” vakavimmaksi nimenomaan sairauden (1:30). Ja sairauksien ynnä muiden ”hämmentäjien” poistamiseksi Patanjali määrää yhden kategorian harjoituksen, jonka voisi tässä yhteydessä lukea soveltaen näin: mikä tahansa joogaharjoituksen tekeminen pitkäaikaisesti, keskeytymättömästi ja antaumuksellisesti.

Vanhimmissa hatha-teksteissä āsanan tekemisen päämotiivi oli kuitenkin vakaan pohjan luominen meditatiivisille harjoituksille sekä puhdistavan itsekuriharjoituksen (tapas) tekeminen ”karmisen taakan” vähentämiseksi ja mahdollisesti siddhien eli paranormaalien voimien saamiseksi. Mutta 1700-luvulta lähtöisin oleva hindinkielinen Jogpradīpakā, joka listaa klassiset 84 asentoa, antaa suurimmalle osalle asennoista jo yksilölliset terapeuttiset vaikutukset, eli tässä vaiheessa voi viimeistään sanoa, että moderni käsitys ”joogasta terapiana” on syntynyt. (Mallinson & Singleton 2017.)

Siinä missä intialaisessa joogassa useiden asentojen tekeminen virtaavasti sarjana on tutkijoiden mukaan verrattain uusi ilmiö, niin tämä on ollut tapana jo ainakin 1400-luvulta asti tiibettiläisessä joogassa nimeltä ´khrul ‘khor (”maagiset liikkeet”; Ameriikan alkuperäisasukkaiden kehittämää ”liikuntamuotoa” opettanut Castaneda nimesi harjoituksensa samalla nimellä, toim. huom.) Tiibettiläisellä joogalla ei kuitenkaan ole yhteyksiä Intiaan, mutta todennäköisesti se on ottanut vaikutteita Kiinasta, jossa on oma qi gong-perinteensä (jonka tunnetuin muoto lännessä on taiji), joka myös tunnetaan nykyään pääasiassa terveysliikuntana. Ensimmäinen tunnettu intialainen hatha-teos, jossa on monimuotoinen asentosarja on Hatthatattvakaumudī. Tämä liikesarja ei kuitenkaan löydy teoksen āsana-osuudesta, mutta se on kyllä tarkoitettu hengitysharjoitusten lämmittelyksi. Tähän liittyy läheisesti hatha-joogan klassiset kuusi puhdistavaa harjoitusta (shatkarma), jotka myös ovat suurelta osin erittäin fyysisiä (vaikkakaan eivät liikuntaa), ja tarkoitettu valmistamaan prānāyāmaan. (Mallinson & Singleton 2017.)

Ps. Krishnamacharyan ja Pattabhi Joisin opettama Yoga Korunta saattaa olla em. hatha-teosta varhaisempi, mutta sen ajankohdasta ei ole tietoa, eikä se ilmeisesti ole ollut ainakaan kovin laajalle levinnyttä tietoa, koska siihen ei ole edes epäsuoria viittauksia säilyneissä ja tutkituissa hatha-teoksissa (Mallinson & Singleton 2017).

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti