sutra 2:49

tasmin sati śvāsa-praśvāsyor gati-vicchedaḥ prāṇāyāmaḥ 49

Siinä tilassa sisään- ja uloshengityksen liikkeen estäminen on ”hengityshallintaa” (2.49).

Ensimmäinen kommentaari (ks. Hariharānanda; Rāma Prasāda):

Kun asento on hallussa, joko ulos- tai sisäänhengityksen pidättäminen on prānāyāmaa.”

Broo tuo esille, että Patanjali ei ole aiemmin sanonut joogan osien seuraavan toisiaan, mutta hän tekee sen tässä. Hän jatkaa seuraavassa kappaleessa, että Hariharānanda painottaa keskittymisen (dhārana) tärkeyttä: ”Jos mieli ei ole keskittynyt hengitysharjoituksen aikana, siitä seuraa vain lisää levottomuutta” (Broo 2019). Tuo antaa ymmärtää, että pitäisi myös onnistua dhāranassa ennen kuin voi tehdä prānāyāmaa, mikä ei voi pitää paikkansa, jos joogan osat seuraavat toisiaan. Itse asiassa, Hariharānanda ei varsinaisesti sanokaan noin, vaan tuo nimenomaan on Broon tässä yhteydessä hieman ristiriitainen ja yksinkertaistava tulkinta.

Hariharānanda kirjoittaa, että ”prānāyāmaa tehtynä levottomalla mielellä ei voi pitää joogana. Prānāyāma ei edistä kohti samādhia, jos ei mieli ole yksikohteinen (ekagratā) ja keho vakaa”. Tässä hän tuntuu puhuvan viiteen mahdolliseen ihmisen ominaispiirteeseen (trait) viitaten eli levoton, turtunut, häiriintynyt, yksikohteinen ja pysähtynyt (ks. I:1). Kun taas dhārana on meditatiivinen tila (state), erotuksena mielen pysyvämmästä ominaispiirteesta (trait), nyky-psykologian termejä käyttääkseni. Tekemällä joogaharjoituksia, voi muuttaa näitä pysyvämpiä ominaispiirteitä. Ja sanotaan, että dhārana, dhyāna ja samādhi ovat mahdollisia vasta, kun on mielen ominaispiirteeksi on kehkeytynyt yksikohteinen. (Ja samādhi taas voi saada aikaan muutoksen yksikohteisesta pysähtyneeksi.)

Nykytutkimukseen nojaten, tämä ei kuitenkaan tarkoita etteikö myös levottomalla, turtuneella tai häiriintyneellä mielellä voisi hyötyä yksinkertaisista prānāyāma- ja meditaatioharjoituksista (esim. Stern 2019). Ja omaan kokemukseen nojaten voin sanoa, että hengityksen hidastaminen ei tee mieltä entistä levottomammaksi, jos mieli on levottomassa tilassa – pikemminkin päinvastoin. Kun hengitämme hitaasti ulos, silloin parasympaattinen hermosto aktivoituu ja lihaksemme rentoutuvat, ja mieli saa signaalin ”ei ole mitään hätää!” (esim. Kassila 2015). Ranganathan tuo esille neuropuolen, eli hengityksen hidastaminen ja konrollointi tietoisesti voi vaikuttaa suotuisasti neurokemikaaleihin (esim. serotoniini ja epinefriini).

Hariharānanda, itse asiassa, puhuu hyvinkin vapaamielisesti tässä kohtaa eli hän sanoo myös, että prānāyāmaa voi tehdä jo ennen kuin āsana on täydellistynyt ”jos keho on vakaa asennossa, ja mielessä on tyhjyyden tuntemus tai joku muunlainen tyyni ajatus”. Hariharānandalle selvästi ”mielenasento” on tärkeämpi kuin ”kehonasennon täydellisyys”, mikä on järkevää ajatuksenjuoksua, kun sisäisistä harjoituksista on kyse. Toisin sanoen, tässä on tehtävä erottelu kehon suht. koht. vakaan ja mukavan asennon, ja täydellisen āsanan välille. Prānāyāmaan riittää yksi kehon asento, jossa voi istua selkä suorana suht. koht. mukavasti!

Hariharānanda antaa vielä lisäohjeita, että Jumalan mietiskely, tai mentaalisen tahi fysikaalisen tyhjyyden tuntemus, tai valo sydämessä on yhdistettävä sisään- ja uloshengityksiin. Hengityksen pidätyksen aikana mieli on keskitettävä valittuun kohteeseen (johonkin edellä mainituista) ”yhtenä yrityksenä”. Ja näin dhāranaa harjoitellaan prānāyāmaa apuna käyttäen! Hariharānandan mukaan Patanjalin prānāyāma ei ole samanlaista kuin myöhemmät hatha-tekniikat, vaan hengityksen pidätys sisäänhengityksen jälkeen on yksi prānāyāma, ja hengityksen pidätys uloshengityksen jälkeen on toinen prānāyāma, ja näistä jälkimmäiseen Patanjali on viitannut jo ensimmäisessä luvussa (I:34).

Hariharānanda tunnetaan kommentoijana, joka seuraa mahdollisimman uskollisesti sāmkhya-yoga-metafysiikka tulkinnassaan. Tämä on yksi tärkeä syy, miksi hän on niin arvostettu ns. traditionalistien piirissä (esim. Broo ja Bryant), vaikka onkin moderni kommentaattori. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että hänestä ei ole oikeasti mitään suoraa perimyslinjaa Patanjaliin, vaan hän myöhemmin 1900-luvun alussa rekonstruoi joogakoulukunnan, joka on mahdollisimman uskollinen sāmkhya-yogalle. Varsinaisen filosofisen sisällön voi ottaa selville lukemalla kirjoja (esim. Sāmkhya-kārikā), mutta harjoituksista se ei välttämättä tuota oikeita tulkintoja, koska niistä ei yksinkertaisesti anneta mitään tarkkoja ohjeita kirjallisesti vielä Patanjalin aikana. On toki totta, että ei Patanjalin sutrat, eikä ensimmäinen kommentaari, vielä käytä myöhempiä hatha-termejä recaka, pūraka ja kumbahka, mutta kaikista arvostetuin ”Vyāsan” jälkeinen klassinen kommentaattori eli Vāchaspati Mishra (900-luvulta) jo käyttää näitä termejä (ks. Woods).

Klassisessa hatha-perinteessä prānāyāma- ja mudrā-harjoitukset olivat jopa synonyymisia joogan kanssa, samaan tapaan kuin āsana nykyaikana. Jo Siddharta Gautaman alias Buddhan kerrotaan tehneen äärimmäisiä prānāyāma-harjoituksia ennen ”kultaiselle keskitielle” asettumistaan. Yksi varhaisimpia mainintoja prānāyāmasta löytyy Intian kansalliseepoksesta Mahābhāratasta, jossa se julistetaan toiseksi meditaatiomenetelmien päämuodoksi. Monissa hatha-teksteissä prānāyāman vakuutetaan olevan se harjoitus, jonka kautta voi kokea kaikki joogan osat aina samādhiin asti, sitä onkin ylistetty tapas-harjoitusista parhaaksi! (Toki on myös vastakkaisia mielipiteitä.) Toisinaan sitä pidetään kuitenkin ”vaikeana tienä”, jolle on olemassa myös helpompia vaitohoehtoja. Varsinkin Kashmir Shaiva-perinteessä ajatellaan näin, ja he suosivat muunlaisia meditatiivisia menetelmiä. (Mallinson & Singleton 2017.)

Kaikista varhaisimmat maininnat prānāyāmasta löytyvät Atharva Vedasta (neljästä vedasta myöhäisin, ehkä n. 1000 eaa.) ja Jaimnīya Upanishad Brāhmana (ehkä n. 600-luvulta eaa.). Edellä mainitussa Vedassa kehoitetaan yhdistämään kaksi hengitystä kuolemattomuuden saavuttamiseksi (myöhemmin on alettu puhumaan vaatimattomammin elinajan pidentämisestä). Edellä mainitussa Brāhmanassa puolestaan kehoitetaan pidättämään hengitystä resitoitaessa Gayatri-mantraa. (Tätä mantraa suositellaan usein käytettäväksi vielä tänäkin päivänä prānāyāman kanssa.) Tantrisissa teksteissä (500-1000 jaa.) alettiin puhumaan prānāyāmasta nādī-järjestelmän eli energiakehomme puhdistajina. (Mallinson & Singleton 2017.)

Tuossa tulee esille sekä mystiset pyrkimykset että terveydelliset vaikutukset. Näiden pohjalta onkin myöhemmin tehty jako ”simppeliin ja vaativaan” prānāyāmaan, joka on tärkeä aina muistaa!Nimittäin, prānāyāmaan liittyy paljon varoittelua, ja jopa pelottelua; mutta silloin puhutaan nimenomaan ”vaativasta prānāyāmasta”, jonka tarkoituksena on esimerkiksi nostattaa kundalinīa tai saavuttaa siddhejä. Tämän sutran kommentaarissaan Prabahavānanda varoittaa, että prānāyāmaa tulisi tehdä vain, jos on täysin omistautunut joogiselle elämälle ja jumaloivalluksen hakemiselle. Muuten voi tuloksena olla vakavia mielen häiriöitä. Hän esittää hyvin voimakkaan mielipiteen, että heitä jotka opettavat harjoituksia ”uteliaille ja turhamaisille” voidaan pitää rikollisina! Hän kuitenkin kuvailee sitten kaikille turvallisen hengitysharjoituksen, joka on nādī shodhana (nādīen puhdistus) ilman kumbhakaa (jota kutsutaan joskus nimellä nādī shuddhi erotuksen tekemiseksi kumbhakalla varustettuun versioon).

Maehle tekee Prānāyāmakirjassaan selkeän erottelun terapeuttiseen ja kundalinīa nostattavaan prānāyāmaan. Hän antaa vieläpä selkeät mitat näille. Kaikki hengityksen pidätykset, jotka jäävät alle joissakin klassisissa hatha-lähteissä mainitun 48 sekuntia (tai aikamittaa), ovat vielä terapeuttista prānāyāmaa. Ja oma prānāyāma-harjoitus on pikku, pikkuhiljaa pidennettävä kaikessa rauhassa vailla kiirehtimistä kohti noita mystisiä saavutuksia tavoittelevia mittoja, jos näin haluaa. Maehle tekee itse asiassa myös sutra-kommentaarissaan eron tässä kohtaa. Hän kääntää tämän sutran toisin kuin muut, eli hän ei vielä edes mainitse ”hengityksen liikkeen estämistä” eli kumbhakaa itse sutrassa (mutta kommentissa mainitsee erittäin lyhyet hengityksen pidätykset mahdollisina). Hän kertoo myös, että Krishnamacharya määräsi terpaeuttista prānāyāmaa sellaisille yksilöille, jotka olivat liian heikkokuntoisia tekemään āsanaa.

Ps. Iyengar puhuu paljon prānasta, kuvaten sitä ”auto-energisoivaksi voimaksi”, joka toimii fyysisen, mentaalisen, seksuaalisen, henkisen ja kosmisen energian pohjalla. Sen jälkeen, hän kertoo pitkän tarinan, jossa sekoittelee erästä hindumyyttiä, ayurvedaa ja new age-terminologiaa, jopa inspiroivasti, mutta se ”rajatieto” on tämän blogin rajojen ulkopuolella tällä kertaa.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti