sutra 2:50

bāhyābhyantara-stambha vr̥ttir deśa-kāla-sankhyābhiḥ paridr̥ṣṭo dīrgha-sūkṣmaḥ 50

Ulkoisesta, sisäisestä ja pysähtyneestä toiminnasta tehdään pitkää ja hienovaraista säännöstelemällä paikkaa, aikaa ja lukumäärää (2.50).

Bhāsya eli ensimmäinen kommentaari: ”Tämä on ulkoista toimintaa, kun uloshengityksen jälkeen ei ole liikettä. Sisäistä toimintaa, kun sisäänhengityksen jälkeen ei ole liikettä. Kolmas on pysähtyminen, siinä ei ole toimintaa ollenkaan; tämä saadaan aikaan jakamattomalla yrityksellä. Kuten pudotettaessa vettä kuumalle kivelle, se kutistuu kaikkialta, niin molemmat muut toiminnot lakkaavat. Näitä kolmea säännöstellään paikallisesti eli ottaen tietyn pinta-alan; ajallisesti eli ottaen tietyn määrän hetkiä; ja määrällisesti eli ensimmäisessä ylösnousevassa iskussa on tietty lukumäärä niin-ja-niin monen hengityksen verran, toinen isku sen-ja-sen verran, ja samoin kolmas isku. Ne ovat mietoa, keskivahvaa ja intensiivistä. Näin sitä säännöstellään määrällisesti. Täten harjoittelemalla siitä tulee pitkää ja hienovaraista.

Tässä ensimmäinen kommentaari jättää paljon arvailun varaan. Broo arvaa, että tässä kolmannessa, jossa molemmat toiminnat ovat pysähtyneet, ”harjoittaja tietenkin hengittää välillä niin sisään kuin uloskin, mutta koska hänen mielensä on vakaa, hän ei ole tästä tietoinen”. Voimme tietysti olla olematta tietoisia hengityksestämme monestikin, kun olemme täysin keskittyneitä johonkin muuhun toimintaan, kohteeseen tai prosessiin (tai myös, kun mielemme vaeltelee tavalliseen tapaansa eli suuren osan aikaahan emme ole tietoisia hengityksestä). Mutta tässä puhutaan nimenomaisesti hengitysharjoituksista. Onko tässä ”epätietoisuus hengityksestä” oikeanlainen tulkinta? Epäilen, että ei. Sillä kuten Desikachar muotoilee aiheesta: Prānāyāma on tietoista, tarkoituksellista hengityksen säätelyä, korvaten tiedostamattomia hengitysmalleja tietoisilla sellaisilla.

Hariharānanda kommentoi tätä sutraa taas pitkään ja hartaasti. Hänen mukaansa tässä kolmannessa ei enää koeteta hengittää sisään tai ulos, vaan hengittäminen pysähtyy totaalisesti ”yhdellä jakamattomalla yrityksellä” joko kesken sisään- tai uloshengityksen, jolloin keuhkoihin jää hieman ilmaa. Tämä keuhkoihin jäänyt ilma täten vaiheittain käytetään loppuun. (Tapahtuuko se tietoisesti tekemällä vai automaattisesti, sitä hän ei kerro. Arvaisin, että automaattisesti.) Joka tapauksessa, tämä antaa tuntee, kuin keho(ssa) olisi tyhjiö. Sitten hän siteeraa ”Vyāsaa”: ”kuten pudotettaessa vettä kuumalle kivelle, se kutistuu kaikkialta, niin molemmat muut toiminnot lakkaavat”. Tällöin hengitystoiminta on lakannut kokonaan. Näin hengitystä ei pidätetä tietoisesti sisään- tai uloshengityksen jälkeen (sahita kumbhaka). Tämä viittaisi siihen, että tässä puhutaan ns. kevala kumbhakasta eli ”spontaanista hengityksen pysähtymisestä”, jolloin siis hengitys loistaa poissaolollaan ”tietyn aikaa”. Tämä on mielestäni asiayhteyteen sopiva tulkinta. Mutta mistä sitten puhutaan seuraavassa sutrassa, sillä sen osa moderneista kommentaareista tulkitsee kevalaksi? Palataan asiaan seuraavan sutran kohdalla.

Hariharānanda vielä kertoo, että tällainen kevala eli totaalinen hengittämättömyys on myös joidenkin siddhien takana, kuten haudatuksi suostuminen elävältä, ja siitä selviäminen jopa useiden päivien ajan. Hän kertoo itsekin tunteneensa tällaisen henkilön, mutta hän toteaa, että tällaisella ei ole mitään tekemistä joogan kanssa…

Hariharānandan mukaan alussa kannattaa valita hengityksen tietoisen pidättämisen harjoittelu joko sisään- tai uloshengityksen jälkeen, eli ei molempia. Hän suosittelee uloshengityksen jälkeen, sillä hänen mukaansa tämä on ”veedinen metodi”, kun taas sisäänhengityksen jälkeinen pidätys on ”tantrinen metodi”. Tämä olisi synkassa ensimmäisen luvun sutran 34 kanssa, jossa puhutaan vain uloshengityksen jälkeisestä pidätyksestä yhtenä metodina meditoida. Ja näin voidaan saada aikaiseksi tuo kolmas eli spontaani pidätys, kun on harjoiteltu ”jonkin aikaa”. Hänen mukaansa tämän ”kolmannen” voi saada aikaan myös yksikohteisella mielellä harjoitettaessa Jumalalle antautumista (II:1), tai vaihtoehtoisesti dhāranaa eli tietoisuuden kohdistamista tietoisesti huolella valittuun yhteen kohteeseen (III:1). Tämä spontaani hengityksen pysähdys on tuttu ilmiö monille staattista meditaatiota enemmän harjoittaneille ihmisille riippumatta perinteestä eli se sopii yhteen myös muiden perinteiden kanssa. (Maehle taas puhuu sisään- ja uloshengityksen jälkeisistä tietoisista pidätyksistä niiden eri vaikutusten suhteen: ”sisäinen kumbhaka” lisää elinvoimaa säilömällä prānāa, jaulkoinen kumbhaka” selkeyttää mieltä.)

Hariharānanda jatkaa kevalasta: Tällöin impulssi pidätykseen tuotetaan sisäisesti, kun taas hatha-joogassa se pyritään tuottamaan voimankäytöllä ulkoisesti. Hänen mukaansa nimenomaan bandhat ovat ne ”yksi jakamaton yritys”, jota hathassa suositaan. Hän toistaa kuitenkin tässä, että Patanjalin prānāyāma ei vielä sisältänyt hatha-perinteestä tuttuja muodollisia pūraka, recaka ja kumbhaka-tekniikoita. Mutta tästä emme todellakaan voi olla varmoja, koska emme omaa harjoitustekniikoita tarkasti kuvaavia manuaaleja vielä Patanjalin ajalta. Maehle muistuttaa, että monasti harjoitustekniikat olivat jopa salaisuuksia! Maehle myös painottaa, monista moderneista kommentaareista poiketen, että tässä ei puhuta hengityksen kolmesta eri elementistä pūraka, recaka ja kumbhaka, vaan tässä puhutaan kolmesta eri kumbhakasta, jotka tapahtuvat eri kohdissa hengitysprosessia.

”Näitä kolmea säännöstellään paikallisesti, ajallisesti, ja määrällisesti…”

”Hengityksen paikkaa” säännöstellään sekä sisäisesti että ulkoisesti. Maehle kertoo, että paikka viittaa alueeseen, jolla prānān voi tuntea. Kehon ulkopuolella sen voi tuntea noin 12 sormenleveyden (dvadashanta) mitan päässä; usein puhutaan energiakehosta (Venkateshānanda puhuu ”magneettikentästä”), joka on yksi hienovaraisen kehon ilmentymä . Tästä annetaankin ohje, että ulkoisessa pidätyksessä auttaa, kun ajattelee, että prānā on siellä dvadashantan päässä nenästä eikä ihan ”iholla”. Hariharānanda antaa tarkkoja ohjeita sisäisen paikan tuntemisen suhteen. Tunne koko keho, ja kerää se tunne sydänkeskukseen, ja sitten uloshengityksellä ohjaa prānā päälaen keskustan (Brahmarandhra) kautta ylös ja kehosta ulos. ”Tällä tavalla säännöstellään paikkaa.”

Hengityksen aikaa säännöstellään perinteisesti mantran avulla. Esimerkiksi Krishnamacharya teki jaottelun sagarbha– ja agarbha (tai nirgarhba)prānāyāman välille. Näistä ensimmäinen on nimenomaan mantran kanssa, ja kuuleman mukaan paljon tehokkaampi! Mantrana voi olla OM, jota lausutaan aina tietyn määrän tietyssä tahdissa per sisään- ja -uloshengitys sekä pidätys. Monasti suositellaan myös pitempiä mantroja, joista Gayatri-mantra lienee suosituin, ja omaa ehkä pisimmät perinteet tässä yhteydessä. Maehle antaa Prānāyāma-kirjassaan ohjeen vuorosierainharjoituksia varten: voit valita esimerkiksi Shiva- tai Aurinko-mantran oikeaa kanavaa (ida eli Surya); ja Shakti- tai kuu-mantran vasenta kanavaa (pingala eli Chandra) varten. Maehle sanookin, että koska se mitä ajattelemme vaikuttaa siihen millaisia olemme, niin ei kannata mitata numeroilla aikaa, koska ”me emme ole, emmekä halua olla, laskukoneita”. Joka tapauksessa, ajan myötä tavoitteena on, että pidätys on neljä kertaa pidempi kuin sisäänhengitys, ja uloshengitys puolet pidätyksestä.

Määrällisesti puolestaan säännöstellään valittujen hengitysharjoitusten kierroksia. Hariharānandan ohjeen mukainen prānān ohjaaminen päälakeen on ilmeisesti se, mistä tulee tuo ”Vyāsan” sana ”isku” (Bhojarajan mukaan), eli prānālla, ikään kuin, isketään päälakeen. Miksi ihmeessä? Vivekānandan mukaan prānāyāman tarkoitus on kundalinīn nostattaminen (shakti chālana). Kundalinī usein tulkitaan erillisenä energiana, mutta esimerkiksi Krishnamacharya sanoi, että kundalinī ei ole erillinen energia, vaan se kuvaa nimenomaan prosessia, jossa prānā virtaa sushumnaan eli keskuskanavaan, kaikista tärkeimpään nādīin. Usein asiasta puhutaan esoteerisesti Shivan ja Shaktin yhdistymisenä. Iyengar selittää tässä asiaa samaan tyyliin, mutta käyttää Shivan ja Shaktin sijaan termejä purusha ja prakriti. Joka tapauksessa, suositukset tällaiseen ”vaativaan” prānāyāmaan liikkuvat minimissään 48 sekunnin ja maksimissaan 64 sekunnin pidätysten välissä (ja sitten on vielä ne salaiset tekniikat…?). Mutta tähän tähdätään pikkuhiljaa lisäämällä sisäänhengityksen pituutta esimerkiksi noin sekunnin kuussa, ja pidätys samassa suhteessa – ja koskaan pidätykseen tai hengitykseen ei saa liittyä pakottamista!

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti