sutra 2:52

tataḥ kṣīyate prakāśa-āvaraṇam 52

Siitä valon peite katoaa (2.52).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre (kuten ensimmäinen kommentaari oli alkujaan nimeltään; se sai vasta myöhemmin otsikon Vyāsan Bhāsya):

Joogin tapauksessa, joka harjoittaa prānāyāmaa, erottelukykyä estävä karma hupenee. Tästä on sanottu näin: ‘Himon maaginen panoraama peittää sattvan paksulla verholla ohjaten sopimattomiin tekoihin.’ Prānāyāman harjoitus heikentää ja asteittain vaimentaa karman, joka peittää valon ja sitoo elon kiertokulkuun. Täten on sanottu: ‘Prānāyāmaa parempaa itsekuriharjoitusta (tapas) ei ole olemassa, se poistaa epäpuhtaudet ja tiedon valo pääsee loistamaan.” (Hariharānanda; Rāma Prasāda; Woods.)

Tämän sutran tukinta jakautuu kahtia sen suhteen mihin tuon ”valon” ajatellaan viittaavan? Onko se sattva eli kirkkaus tajunnan tai älyn (buddhi) vallitsevana juonteena tai laatuna; vai onko se itse puhdas tietoisuus? Esimerkiksi Kashmir Shaivismissa käytetään usein sanaa prakāśa kuvaamaan Absoluutin ”tietoisuuden valo”-aspektia (cit). Tämä sanan käyttö on Maehlen mukaan saanut monet modernit kommentaarit tulkitsemaan tätä asiaa ”tässä valossa”. Seuraava sutra kuitenkin viittaisi siihen, että tässä puhutaan ennemminkin sattvasta tajunnan vallitsevana peruspiirteenä. Esimerkiksi Vivekānanda puhuu täsmällisyyteen pyrkien kuinka citta (ja erityisesti sen keskeisin aspekti buddhi) on pohjimmiltaan sattvaa, mutta sitä peittävät ”rajas- ja tamas-partikkelit”, kuten hän asian ilmaisee. Sinänsä tästä tulee assosiaatio myös antiikin Kreikkaan ja Platoniin, joka puhui totuudesta ”ei-peitettynä” (k.s Heidegger 2002).

Vivekānandan perustamaan Rāmakrishna-järjestöön kuuluva Prabahavānanda puolestaan mukailee ensimmäistä kommentaaria ja yhdistää tuon ”valon” erottelukyvyn, jonka avulla erotellaan todellinen ei-todellisesta, Itse ei-itsestä; ja tätä voisi vielä jatkaa Platonia mukaillen ei-peitetty peitetystä. Tuo ”peite” koostuu tietämättömyydestä (ks. II:3-4). Prabahavānandan mukaan prānāyāman avulla pitkän ajan saatossa tuo tietämättömyys voidaan hävittää, eli tämä tulkinta viittaa myös siihen, että prānāyāma on muodollinen harjoitus, joka voi viedä aina itseoivallukseen, ja sitä kautta lopulliseen vapautumiseen, asti. Venkateshānanda antaa tästä taas nimenomaan advaita-tulkinnan eli ilman tietoisuutta Itsestä tietoisuutena ei hengitysharjoitus varsinaisesti ole prānāyāmaa. Tämä on taas yksi, mutta hieman viime sutran kommentaareista poikkeava, tapa tehdä erottelu terapeuttiseen ja vaativampaan prānāyāmaan.

Hariharānanda kertoo, että tässä on kyse nimenomaan erottelukyvyn terävöittämisestä, joka on Yoga-sutran määräämä lääke kärsimykseltä ja tyytymättömyydeltä välttymisen menetelmäksi (ks. II:25-26). Tätä vartenhan sitten hahmotellaan joogan kahdeksan haaraa, koska tehtävä on sen verran vaativa, että se vaatii monet konstit. Niistä tärkeimpänä ”fyysisenä toimintona” Patanjalin joogassa, ja varsinkin myöhemmässä hatha-perinteessä, pidetään prānāyāmaa, ja näin on ollut jo ensimmäisestä kommentaarista asti, kuten edeltä käy ilmi. Hariharānanda vielä tarkentaa, että prānāyāma kuluttaa karman (eli toiminnan ja sen seurauksien) peitteen, joka on väärien käsitysten ja väärän ymmärryksen, eli tietämättömyyden, tulosta. Vaativissa hengityksenpidätyksissä pyritään kehon täydelliseen liikkumattomuuteen, toimimattomuuteen. Täten, ensin aletaan rauhallisella hengityksellä rauhoittamaan mielen liikkeitä (citta-vrtti), ja sitten pitkillä pidätyksillä siivotaan alitajuntaa mielen liikkeitä aiheuttavista häiriöistä (kleshāḥ).

Tällaista mahdollisuutta vastaan, että fyysisellä toiminnolla voitaisiin taistella tietämättömyyttä vastaan, on argumentoitu varsinkin advaita vedanta-leirissä, jonka mukaan tietämättömyyden poistamiseen ainoa riittävä ja välttämätön keino on ”oikea tietoisuus”, joka on ehkä toinen nimi nimenomaan erottelukyvylle. Tähän Hariharānanda antaa vastauksen, että vaikka prānāyāma on fyysinen akti, niin sen suoma tieto ja omakohtainen kokemus aiheuttaa tietämättömyyden tuhoutumisen. Toisin sanoen, kumbhakan vallassa täydellisessä kehon toimimattomuudessa ja mielen hiljaisuudessa on helpompi erotella tietoisuus kehosta ja mielestä – tuloksena tuikitärkeä keskeytymätön erottelukyky.

Maehle tulkitsee ”siitä”-sanan (tataḥ) viittaavan sekä āsana– että prānāyāma-harjoitukseen, kun taas muut puhuvat vain ja ainoastaan hengitysharjoituksista tässä kohtaa. Mutta tuo tulkinta varsinaisesti muuta mitään, koska āsana historiallisesti oli joka tapauksessa valmistava harjoitus prānāyāmalle. Tai kai, hänen motiivinsa āsanan esiin tuomiselle tässä on taas varoittava muistutus, että älä hyppää suoraan vaativiin prānāyāma-harjoituksiin! (Itse tekisi mieli lisätä, että āsanan lisäksi täytyisi myös muistuttaa yaman ja niyaman valmistavista ominaisuusksista!) Tosin hän puhuu sanatarkasti ”oikeanlaisesta tavasta harjoitella” āsanaa– ja prānāyāmaa. Tällaisessa puheessa vaarana on eri modernien joogakoulukuntien erojen ja erimielisyyksien vahvistaminen. Sinänsä lienee kuitenkin ennemmin kyse sisäisestä asenteesta ja tavasta tehdä näitä harjoituksia, joka on se olennainen tekijä. Esimerkiksi prānāyāman suhteen, eri opettajilla eri perinteissä on ollut eri prānāyāma-tekniikka kaikista tärkeimpänä kundalinīn nostattamiseen tähtäävänä tekniikkana (shakti chālana). Kyse pikemminkin lienee siitä, että jos haluaa mystisiä kokemuksia, niin yhtä valittua harjoitusta on tehtävä paljon ja runsaasti!

Mystisen kundalinīn suhteen tekee mieleni vielä tuoda esiin pari vaihtoehtoa, miten asia voisi selittää tieteen keinoin. Eddie Stern (2019) uskoo kundalinī-kokemuksen liittyvän vagus-hermoon, joka yhdistää sydämemme ja ruoasulatusalueemme keskushermostoon, ja jolla voi olla merkittäviä emotionaalisia vaikutuksia fysiologisten vaikutusten lisäksi. Harvardissa opiskellut tutkija-lääkäri ja mystikko Mauro Zappaterra puolestaan esittää, että CS-neste (cerebrospinal fluid) olisi kundalinī -kokemustemme fysiologinen vastine. Tämän nesteen evolutiivinen alkulähde on merivesi, ja sitä on kehossamme noin 1,5 desilitraa. Se ympäröi aivojamme, ollen kontaktissa kaikkein merkittävien aivoalueiden kanssa; ja sille on oma holvi aivo- ja käpylisäkkeen välissä aivojen keskellä, sekä sitä varten on kanava selkärankamme sisällä aivoista aina häntäluuhun asti. Nämä kaksi eri vaihtoehtoa eivät ole toisiaan poissulkevia tietenkään, vaan niiden tapahtumat voivat korreloida keskenään.

Joka tapauksessa, osa moderneista kommentaareista puhuu selvästi enemmän terapeuttisen eli kevyemmän prānāyāman harjoittelun kanssa yhteensopivasti kommentoidessaan tätä sutraa. Ja toisaalta on myös kyse kielen modernisoinnista, tai usein pikemminkin ”länsimaistamisesta”. Esimerkiksi Desikachar ”kääntää” sutran näin: ”Prānāyāman säännöllinen harjoitus vähentää esteitä, jotka ovat selkeän havainnoinnin tiellä.”

Kassilan lyhyt kommentti sopii tämä kanssa yhteen oikein hyvin: ”Rauhallinen hengittäminen poistaa mielestämme keskittymistä häiritsevät ajatukset. Mielestämme tulee tällöin tyyni ja rauhallinen. Silloin meidän tietoisuutemme pääsee loistamaan niin kuin aurinko kirkkaalta taivaalta.” (Tästä tulee taas mieleen yhtymäkohta Platoniin, joka käytti Aurinko symboloimaan Hyvä ideaa, joka on kaikkien muotojen taustalla oleva ”muodoton muoto”, mutta tällöin puhutaan tosiaan valosta puhtaana tietoisuutena.)

Iyengar harjoittaa runollista ja luovaa tulkintaa ”käännöksessään”: ”Prānāyāma poistaa peitteen tiedon valon tieltä, toimien näin viisauden airueena.


Ps. Vāchaspati Mishra palaa tässä vielä kahden edellisen sutran kohdalla käsiteltyyn ”kolmanteen” hengityksen pidätykseen siteeraten Vishnu-puranaa: ”…kun nämä kaksi tuulta (vāyu) eli hengitys (prāna) ja uloshengitys (apāna) ovat voittaneet toisensa on tulos kaksinkertainen (tai kahtalainen). Kolmas on näiden kahden alistaminen.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.