sutra 2:53

dhāraṇāsu ca yogyatā manasaḥ 53

Ja mieli saavuttaa sopivuuden keskittymiselle (2:53).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Lisäksi mieli saavuttaa sopivuuden keskittymiselle pelkästään prānāyāman harjoittamisen seurauksena yhteensopivasti sutran (I:34) kanssa: Tai hengen ulostyöntämisestä tai pidättämisestä.” Kommentaarin kommentoija Vāchaspati Mishra kuittaa tämän yhdellä lauseella: ”Hengen pidättäminen vakaannuttaa mielen ja tekee sen soveltuvaksi keskittymiselle.” (Woods.)

Broo avaa tätä näin: ”…Kun harjoittaja vähitellen saavuttaa hallinnan omasta hengityksestään, myös hänen keskittymiskykynsä paranee koko ajan. Jokainen on varmasti huomannut, miten levoton mieli ja levoton hengitys liittyvät yhteen. Levollinen hengitys tarkoittaa vastaavasti levollista mieltä.” Tämä ei sovi kauhean hyvin yhteen Broon kommenttiin sutrassa 2:49: ”Jos mieli ei ole keskittynyt hengitysharjoituksen aikana, siitä seuraa vain lisää levottomuutta.” Hengitys ja mieli kietoutuvat toisiinsa kaksisuuntaisella tavalla, joten tässä sutrassa Broon kommenti on huomattavasti kohdallisempi, kuin tämä ristiriitainen hieman aikaisempi kommentti. Taas on todettava, että tästä asiasta ei kannata puhua tekemällä erottelua rauhallisen tietoisen hengittämisen ja pitkien hengityksenpidätysten suhteen. Toinen vaatii valmistelua, toinen välttämättä ei. Patanjali toki puhuu jostain mitä vaatii valmistelua, mutta sen valmistelun voi aloittaa suoraan myös hengityksen avulla työskentelemällä, kunhan pystyy ensin istumaan harjoitukseen sopivalla tavalla!

Broo tuo myös esille, että ”Bryant käyttää tässä sanaa ajatus (manas) yleisemmän mielen (citta) sijasta, koska ajatus on se mielen aspekti, joka on suoraan yhteydessä aisteihin”. Tässä asia menee termien osalta monimutkaiseksi, koska Bryant ja Broo kääntävät sanan manas eri tavalla. Broo on kääntänyt sanan citta sanalla ”mieli”, ja sanan manas sanalla ”ajatus”. Bryant taas kääntää molemmat em. sanskritin sanat yhdellä ja samalla sanalla ”mieli”! Tässä on myös muistutettava sāmkhya-yogan mieli-käsityksestä ja sen historiasta. Ensin sāmkhya jaottelee sisäisen instrumentin (antahkārana) kolmeen erilliseen komponenttiin eli ahamakāra, buddhi ja manas. Sitten Patanjali yhdistää nuo kolme komponenttia yhdeksi tajunnaksi tahi ”mieleksi” (citta); jolloin nuo kolme ovat enemmänkin kolme funktionaalista aspektia mielelle, eikä kolme erillistä osatekijää. Joka tapauksessa, mieli on tässä teorian mukaan se, joka kokoaa aistihavainnot yhdeksi kokonaisuudeksi, tekee niistä arvion, ja sitten ne buddhin kautta siirtyvät ”Näkijän nähtäväksi” (ks. esim. II:17) eli subjektin objekteiksi tai tietoisuuden ilmiöiksi.

Meidän aivommehan prosessoivat eri aisti-informaatiota eri vauhdilla, mutta sitten mielessämme ne esiintyvät usein yhtenä samaan aikaan tapahtuvana ilmiönä. Jos otamme esimerkiksi puhuvan ihmisen. Ensin prosessoituu suun liike, sitten väri, sitten muoto, ja sitten ääni – ja sitten mahdollisesti siihen sisältyvä arvio. Tai joissakin tapauksessa nykytietämyksen mukaan arvio saattaa painottua eri tilanteissa eri komponenttien mukaan riippuen omasta ”mielen tilastamme”. Esimerkiksi nälkäisenä tai alakuloisena näemme kasvojen ilmeen helpommin negatiivisessa valossa (ks. esim. Sapolsky 2017). Mutta koemme näiden kaikkien tapahtuvan samaan aikaan – yksi puhuva suu! Tästä yhteensitomisesta huolehtii siis sāmkhya-yogan mukaan manas. Ja sitten se lopputulos on yhtä kuin ilmiö, jonka muodon buddhi on ottanut. Täten, sanoisin, että ”ajatus” ei missään nimessä ole hyvä suomennos sanalle manas. Myöskään sen takia, että tässä on kyseessä suurelle yleisölle suunnattu filosofinen teos, jolloin sanankäyttö täysin tavallisesta poikkeavasta ei oikein toimi ilman avaamista. Sanoisin, että ”mieli” on parempi, sisältäen tässä tapauksessa myös tunteet, koska ne, totta kai, vaikuttavat edellä mainitussa eri aisti-informaation yhteensitomis- ja varsinkin arvioprosessissa. Mutta se kannattaako sanoja citta ja manas kääntää myöskään yhdellä ja samalla sanalla, kuten Bryant tekee? Mielestäni ei. Käyttäisin täten cittasta ennemmin sanaa tajunta, tai ehkä ”mentaalinen”, tai ehkä buddhalaista psykologiaa seuraten ”mieli-sydän”…

Tuota ajatus-sanaa on viljelty myös länsimaisen filosofian kääntämisessä – ja alkuperäisteksteissäkin – mielestäni liikaa. Esimerkiksi kuuluisa Descartes-ajatelma ”Ajattelen, siis olen olemassa” ymmärretään usein varsinkin jooga- ja meditaatiopiireissä väärin. Se tulkitaan joskus tarkoittamaan, että vain ajattelemalla ”sanoja ja kuvia” voin kokea olevani olemassa. Descartes (Cress 1993, alunp. 1491) tarkoitti kuitenkin alkujaan epäilyä, ymmärtämistä, vahvistamista, kieltämistä, tahtomista, kieltäytymistä, mielikuvitusta ja aistimista. Descartes etsi aikoinaan varmaa tietoa. Ja ensimmäinen asia mistä hän tuli varmaksi meditaatioissaan ollessaan yksin retriitissä oli tämä: ”Täten, kun kaikki on mahdollisimman huolellisesti arvioitu, on viimeinkin vahvistettava, että tämä lause ‘Minä Olen, Olen olemassa’ on välttämättä totta joka kerta, kun sen sanon tai ajattelen mielessäni.” (Ja tämä typistettiin tuohon läntisen maailman kuuluisimpaan filosofiseen aforismiin.) Tarkoittaen, että koska minulla on tajuisia kokemuksia tiedän varmuudella olevani olemassa. Hän ei siis tarkoittanut alkujaankaan pelkästään mielessä olevia sisäisiä ajatuksia, kuten sanaa nykyään tavallisessa kielessä käytetään.

Mutta takaisin tähän sutraan, jossa tulee esiin dhārana ennen pratyāhāraa. Sekin tulkitaan kahdella tavalla. Kassila: ”Kun mieli on rauhoittunut hengitysharjoitusten avulla, sen jälkeen mieli on valmis keskittymään.” Iyengar: ”Prānāyāma ei ole vain instrumentti mielen vakaannuttamiseen, vaan se on myös portti keskittymiseen (dhārana). Hariharānanda: ”Mielen kiinnittäminen yhteen sisäiseen kohteeseen on dhārana. Prānāyāman aikana mielen on oltava jatkuvasti kohdistettuna sisäiseen alueeseen. Sanomattakin on selvä, ettäs e tuo tullessaan kyvyn keskittää mieli sisällemme… Venkateshānanda: ”…prānāyāma on kelvollinen dhāranan harjoitukseen… me opimme keskittymään ja meditoimaan, kuinka kyetään katsomaan sisällemme… tämä viittaa seuraavan joogan haaran ohittamiseen… prānāyāman tehokas harjoitus itsessään tuo tullessaan pratyāhāran…” Sanoisin, että prānāyāma, pratyāhāra ja dhārana voivat kietoutua toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja niiden erottelu sanojen tasolla ei tarkoita, että ne ovat oikeasti välttämättä kolme eri harjoitusta. Patanjali määrittelee dhāranan eli keskittymisen kolmannen luvun alkajaisiksi, ja pratyāhāra on seuraavan sutran aihe.

Ps. Keskittymiseen liittyy hengitys, ja myös hengityksen ääni. Modernissa K.P. Joisin tradition Ashtangajoogassa puhutaan ujjayi-hengityksestä, jolla tarkoitetaan ääniraon pienentämistä, jolloin henki “hankautuu” siitä läpi, ja syntyy kohiseva hengitys. Joitakin vuosia sitten S. Rangaswamy alkoi väittämään ”konferensseissaan”, että tämä hengitys äänen kanssa ei ole ujjyai, vaan tämän hengityksen nimeäminen näin ”on länsimaalaisten väärinymmärrystä”. Päätin hieman tutkia asiaa, ja sanalla sanoen ”ei”; missään nimessä ei ole kyse vain väärinymmärryksestä!

Hatha Pradipikasta (II:51-53) löytyy ujjayiprānāyāma, jonka mukaan tekniikka menee näin. Hengitä äänen kanssa molemmista sieraimista, kumbhaka, ja hengitä ulos vasemmasta sieraimesta. Tämän jälkeen ohjeistetaan, että hengitystekniikkaa voi käyttää missä tahansa myös esim. seistessä tai kävellessä. B.K.S. Iyengar avaa tätä Prānāyāma-kirjassaan, jossa hän opettaa ujjayiprānāyāman alkeisversiona hengittämistä äänen kanssa rintakehäpalleahengitystä käyttäen. Hänen mukaansa ujjayi-hengitystä voi tehdä missä vain, tehden mitä vain; mutta kumbahkaa käytämme vain tehdessämme muodollista prānāyāmaa. Ujjayi-sana muodostuu sanoista ud ja jaya. Ud viittaa ylöspäin nousevaan sekä laajenevaan; ja jaya taas voittoisaan tai menestyksekkääseen. Tämä nimi on viittaus nimenomaan tuohon rintakehäpalleahengitykseen, eli keuhkot täytetään kokonaan ylös asti, jolloin keuhkokapasiteettia käytetään tavallista täydemmin.

Usein ujjayi opetetaan vajavaisesti ”vain äänenä”. Paitsi, nykyään ei tietenkään kaikki, koska osa uskoo, että se hengitys äänen kanssa ei ole nimeltään ujjayi. Mutta Iyengar on käyttänyt tuota nimeä hengityksestä äänen kanssa. Samoin opettaa Krishnamacharyan poika Desikachar kirjassaan Heart of Yoga; eli ujjyai nimellä täsmälleen samanlaista hengitystekniikkaa. Täten, ainakin kahdelta Krishnamacharyan oppilaalta löytyy tuo merkitys sanalle ujjayi. Myös Krishnamacharya itse opetti ujjyaiprānāyāmaa muodollisena istualtaan tapahtuvana hengitysharjoituksena myös oikean sieraimen kautta, ei pelkästään vasemman, kuten Hatha Pradipikassa (ks. Yoga Makaranda, part II). Samoin hän on opettanut A.G. Mohanille, kuten käy ilmi Mohanin Pradipika-kommentaarista.

Tätä asiaa kysyttiin myös K.P. Joisin pojalta Manjulta, tämän vieraillessa Suomessa. Hän vastasi, että ei ole kuullutkaan, että āsanassa käyttämäämme hengitystekniikkaa ei voisi kutsua ujjayksi; se vaikutti hänen mielestään ”kolmannen sukupolven aivoituksilta” (Tästä löytyy YouTube-video). Itse olen puolestani kysynyt asiaa Manju ja Saraswati Joisin serkulta M.S. Vishvanathilta, joka sanoi, että K.P. Jois opetti heille tietysti yleensä kannadan kielellä, käyttäen yleensä hengityksestä kuvausta ”korkea hengitys”, joka viittaa taas tuohon olennaiseen aspektiin eli rintakehä-palleahengitykseen, eli hengitys tapahtuu korkealla. Mutta kuulemma myös ujjayi-sana oli käytössä 1960-luvulla, ennen kuin länsimaalaiset ennättivät Mysoreen sankoin joukoin (ja ennen kuin S. Rangaswamy oli syntynyt). Myös vanhin elossa oleva ashtangajoogapopettaja B.N.S. Iyengar käyttää sanaa ujjayi – ja hän ei opeta muodollista ujjyaiprānāyāmaa. Joisin koulun opissa ollut ensimmäinen länsimaalainen oli Andre van Lysbeth, joka on kirjoittanut myös Prānāyāma-kirjan. Hän puhuu kirjassa kahdesta eri ujjayista; ja toinen niistä on käytössä āsanassa! Niin, koska Pradipikassa selkeästi sanotaan, että sitä voi tehdä myös muuten, niin on tosiaankin erittäinkin todennäköistä, että jo Krishnamacharya alkoi käyttämään sanaa myös āsana-harjoituksen yhteydessä.

Sana on käytössä molemmissa merkityksissään myös Shivānanda perinteessä; tai ainakin nimenomaan Bihar School of Yogassa, joka on Shivanāndan oppilaan Swami Satyanānanda Saraswatin perustama koulukunta. Hänen ”Asana Pranayama Mudra Bandha”-kirja (alunp. 1969) sisältää myös kuvauksen ujjayista kahdessa eri edellä mainitussa merkityksessä muodollisena istualtaan tapahtuvana prānāyāmana; ja hengitystekniikkana, jota voi käyttää missä vain terveydellisistä tai tietoisuustaito/keskittymissyistä. Ja Swami Muktibodhānandan ja Swami Satyānanda Saraswatin yhteistyönä syntynyt kommentaari Hatha Pradipikasta kertoo, että ujjyai voi tapahtua spontaanisti, kun keskittyminen on tarpeeksi syvää ja intensiivistä. Sana on siis ollut laajalti käytössä molemmissa merkityksissä – itse asiassa jo Hatha Pradipikasta asti, kuten jokainen voi itse tarkistaa! Täten, jos ujjayi-sanaa saa käyttää vain muodollisesta prānāyāmasta, niin se on vähän sama kuin joku Patanjali-intoilija alkaisi väittämään, että sanaa jooga (ilman etuliitettä) saa käyttää vain ja ainoastaan harjoituksen lopputilasta eli samādhista!

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.