sutra 2:54

svaviṣayāsaṁprayoge cittasya svarūpānukāra-ivendriyāṇāṁ pratyāhāraḥ 54

Vetäytyminen”; kun aistit eivät ole yhteydessä omiin kohteisiinsa, ikään kuin jäljitellen mielen luonnetta (2:54).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Nyt, mitä on pratyāhāra? …(sutra)…Vailla yhtyettä vastaaviin kohteisiinsa, aistit ikään kuin imitoivat mielen luonnetta, eli kuten mieli, joka on lakkauttanut toimintansa, nekin lakkaavat toimimasta tehden muut menetelmät tarpeettomiksi. Aivan kuten kuningasmehiläisen (sic) lentäessä muut mehiläiset lentävät; ja sen levätessä, muutkin lepäävät. Samoin, kun mieli on rajoitettu, niin aistit on rajoitettu. Tätä on pratyāhāra.” (Mukerji; Woods.)

Woods on kääntänyt mehiläisvertauksessa johtajan ”kuninkaaksi”, kun taas muut puhuvat ”kuningattaresta”. Woods on laittanut alaviitteeseen huomautuksen, ”tätä kutsumme kuningatarmehiläiseksi”, joten oletan hänen tehneen suoran käännöksen, toisin kuin muut.

Joka tapauksessa, kun mieli hallitaan, hillitään, alistetaan, pysäytetään, pidetään yhdessä kohteessa (riippuen tulkinnasta ja käännöksestä; englanniksi restrain, restrict, subjugate, stop), niin aistit seuraavat. Tässä Patanjali taas käyttää sanaa citta, manas-sanan sijaan, vaikka on nimenomaan aistien ja mielen yhteydestä kyse (ks. edellinen sutra ja Bryant 2009). Tässä taas nousee esille, kuinka pratyāhāra ja dhārana nivoutuvat yhteen peräti erottamattomalla tavalla – kun mielen liikkeet lakkaa, aistien luontainen liike ulospäin lakkaa. Toki niitä voi analysoida erikseen kahtena eri aspektina samassa prosessissa, vähän samalla tavalla kuin psykosomaattisista sairauksista voi puhua sekä kehon että mielen näkökulmasta.

Niin, pratyāhāraḥ?! Tämä on varmaankin monen mielestä jopa se vaikeimmin ymmärrettävä osa joogan ”kahdeksikosta”; mutta se saattaa olla myös maailman tavallisin asia! Yleisin käännös sanalle tosiaan on ”aistien vetäminen (tai kääntäminen) sisäänpäin”; osa taas kääntää sen sanalla ”abstraktio” (esim. Bangali Baba). Mutta mitä tarkoittaa aistien vetäminen sisäänpäin? Kuten kilpikonna vetää raajansa kilpensä alle, niin kuin se usein vertauskuvallisesti ilmaistaan. Esimerkiksi advaita-mies Venkateshānanda kritisoi voimakkaasti tätä perinteistä käännöstä tyyliin: ”kun pidät silmäsi auki, et voi olla näkemättä”. Mutta ehkä hän ottaa sanat liian kirjaimellisesti? (Vāchaspati Mishra esittää, että koska aistien kohteet ovat aina ulkoisia, joten ensimmäisen kommentaarin puhuessa ”ikään kuin imitoimisesta”, ei tuota tule hänen mukaan ottaa kirjaimellisesti.)

Iyengar (1993) halkoo sanan osiinsa, ja hakee merkitystä myös etymologian eli sanan alkuperän kautta. Sana muodostuu kolmesta osasta: prati + ang + hr. Tästä suora käännös olisi ”vetää kohti vastakohtaa”. Meillähän on aistit olettavasti olemassa, jotta voimme havainnoida ulkomaailmaa. Aisti luonnostaan orientoituu kohti ulkomaailmaa. Jos pidät silmäsi auki, et voi olla näkemättä (jotakin), kuten Venkateshānandakin huomautti. Jos pidät korvasi auki, et voi olla kuulematta… jotakin. Tosin emme välttämättä ole aina tietoisia mistään näkemästämme tai kuulemastamme, jos olemme niin syvälle omiin ajatuksiimme uppoutuneena. Venkateshānanda antaakin tästä arkipäiväisen esimerkin; kuinka meille tapahtuu yhden aistin vetäminen sisäänpäin useinkin ihan tavallisessa elämässä? Jos syön, ja samalla kuuntelen musiikkia, en välttämättä ole tietoinen ruoan mausta, koska keskityn niin musiikkiin; tai päinvastoin. Mutta joogisessa pratyāhārassa on kyse kaikkien aistien vetämisestä sisäänpäin yhtä aikaa. Miten ihmeessä se tapahtuu?

Prānāyāma auttaa, sanoo Hariharānanda. Ja meditaatio, hän jatkaa seuraavassa kappaleessa, eli taas nousee esiin, että pratyāhāra ei ole välttämättä erillinen harjoitus, joka on hierarkiassa yksiselitteisesti prānāyāman ja meditaation välissä, vaan se on sisäinen prosessi, joka liittyy näihin meditatiivisiin harjoituksiin. Krishnamacharya sanoi, että pratyāhāra on ennakko-oletus todelliseen dhyāna-meditaatioon (ks. Desikachar); mutta toisaalta voimme alkaa ”muodollisesti meditoimaan” saadaksemme aikaiseksi pratyāhāran, joka on sitten läsnä dhārana-dhyāna-samādhissa. (Vāyupurāna esitteleekin pratyāhāran meditaation jälkeen, ks. Mallinson & Singleton 2017. Hariharānanda huomauttaa, että pratyāhāra liittyy käytännössä myös yaman ja niyaman harjoittamiseen; tästä helpoin olisi keksiä esimerkkejä brahmacharyan suhteen. ) Niin, ”sisäinen prosessi”, vaikka Patanjali laskeekin tämän ulkoiseksi joogan osaksi (ks. III:7). Maehle sanookin tämän olevan portinvartija tai kynnys sisäisten ja ulkoisten joogan osien välissä. Ranganathanin mukaan puolestaan pratyāhāra tuntuu olevan luonnollinen tulos muodollisista joogaharjoituksista.

Hariharānanda antaa kuitenkin pääkeinoiksi tämän ”vetäytymisen” aikaansaamiseksi ”välinpitämättömyyden ulkoisille objekteille” ja ”elämisen omissa ajatuksissaan”. Tässä näkyy taas Patanjalin joogaperinteen, ja eritoten Hariharānandan omakohtainen äärimmäinen, askeettisuus. Tuota sanojen käyttöä voi problematisoida runsaastikin. Sinänsä välinpitämättömyys ulkoisia kohteita kohtaanhan on yksi tapa puhua takertumattomuudesta. Aina hyvä yleisohje, joka yleensä painottuu harjoituspolun loppupuolella asteittain enemmän. Iyengar runoileekin, että sutran 1:12 harjoitus ja takertumattomuus voidaan jaotella näin: neljä ensimmäistä joogan haaraa ovat harjoitusta, harjoitusta, harjoitusta; ja takertumattomuutta ovat muut haarat pratyāhārasta eteenpäin. Sen sijaan, ”omissa ajatuksissa eläminen” on erikoinen tapa puhua pratyāhārasta. Useinhan me käännymme meditatiivisten harjoitusten puoleen, koska haluamme vapautusta jatkuvasta ajattelun orjuudesta. Eikä tuo aiemmin mainittu arkipäiväinen ajatuksiin uppoutuminen, jolloin ei näe eikä kuule ole välttämättä sitä mistä on kyse tässä. Joka tapauksessa, yksi helppo ja hyvä keino ajatuksien maailmasta ulos on keskittyä omaa kehoon eli ulkoiseen objektiin tavalla tai toisella.

Hariharānandan mukaan mielenvikaisilla ja hysteerikoilla on usein eräänlainen pratyāhāra hallussa. Samoin hänen mukaansa hypnoosin avulla sen voi saada aikaiseksi, ja Broo (2019) lisää siihen huumeet. Hariharānanda kuitenkin painottaa, että jooginen pratyāhāra on täysin itsesäännösteltyä, vailla ulkoisia substansseja tai ”mentaalisia kikkoja”. Toisin sanoin, mielen päättäväisyys riittää joogiseen pratyāhāraan. Tuo itsessäännöstely viittaa myös siihen, että itse voi päättää milloin käyttää mieltä ajatteluun ja milloin ei.

Katha-Upanishadin määritelmä joogasta on ”herruus aisteista” eli tämän vanhimpiin kuuluvan joogamaininnan mukaan pratyāhāraa, voi jopa pitää synonyymisena joogan kanssa. (Samoin voi pitää dhyānaa seuraten yhtä Bhagavad Gitan määritelmistä; ja samādhia seuraten Patanjalin määritelmää ensimmäisestä luvusta). Mallinsonin ja Singletonin (2017) mukaan, joissakin hatha-teksteissä pratyāhāraa pidetään yhtenä prānāyāman ”tasona” tai aspektina, esimerkiksi Dattātreyayogashāstra liittää sen kevala kumbahkaan. (Ja Shaiva-teos Mālinīvijayottara-tantra esittelee pratyāhāran vasta samādhin jälkeen, mutta tällöin voitaneen sanoa, että pratyāhāran merkitys on eri, eli konteksti on aina tärkeä merkityksen tulkinnassa.)

Mutta voiko pratyāhāraa harjoitella omana harjoituksenaan? On olemassa yksi, useista hatha-teoksista löytyvä, mudrā (nimeltään shanmukhi, tunnetaan myös nimellä yoni mudrā), jossa kirjaimellisesti suljetaan silmät, korvat ja suu sormilla, ja luodaan kevyt aistideprivaatiotila. Tämä on hyvin konkreettinen esimerkki. Mutta, kuten Kassila huomauttaa, aina, kun alamme meditoida, keskitymme tavalla toisella sisäiseen maailmaamme ulkoisen sijaan, ja silloin on kyseessä pratyāhāra. Myös āsana-harjoituksesta on esimerkiksi Maehle ja Garrigues (ks. Asana-kitchen/YouTube) tuoneet esille, että inversiot eli ylösalaisinasennot helpottavat pratyāhāran tapahtumista. Ehkä osin, sen takia, kun ollessammme ylösalaisin, osittain suuntavaistomme katoaa, ja on helpompi vain yksinkertaisesti suuntautua sisällepäin.

Maehle tuo esille myös oivaltavasti, että ashtanga vinyasa-joogan tristhana eli kolme keskeistä asiaa: hengityksen ja liikkeiden tasatahtisuus, bandhat ja drishtit yhdessä ovat pratyāhāraa. Hän täsmentää ja laajentaa asiaa Meditaatio-kirjassaan: Katseen kohdistaminen suitsee näköaistin yhteen kohteeseen. Oman hengityksen kuuntelu upottaa kuuloaistin sisäiseen maailmaamme. Tuntoaistin kaitseminen tapahtuu keskittymällä omaan kehoon kokonaisuutena (tai keuhkojen laajenemiseen ja supistumiseen, toim. huom.) Makuaisti vetäytyy tekemällä jihvabandha eli kielilukon (kääntämällä kieli kitalaen pehmeään osaan kiinni). Hajuaisti täytyy taas vetää sisäänpäin mutkan kautta: Kuhunkin ”pää-chakraan” liittyy yksi elementti (ainakin neo-tantran mukaan). Ja kuhunkin elementtiin liittyy sāmkhyan mukaan yksi aisti. Haju liittyy juuri-chakraan. Mūlabandhan avulla tapahtuu hajuaistin vetäytyminen (tai abstrahoiminen, seuraten toista mahdollista käännöstä tämän sutran ”sanalle”). Maehle antaa vielä arkipäiväisiä esimerkkejä, että aina kun kieltäydymme heräteostoksista, eli emme annan ”objektien hypnotisoida itseämme” (ks. myös Iyengar). Tai jättämällä toteuttamatta voimakasta halua, tai jopa riippuvuutta, harjoitamme pratyāhāraa!

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.