sutra 2:55

tataḥ paramā-vaśyatendriyāṇām 55

Siitä, korkein hallinta aisteista (2:55).


Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Jotkut sanovat, että halun puute aistikohteisiin on aistinelinten hallintaa. Halulla viitataan takertumiseen ja kiintymykseen, joka vie ihmisiä pois hyvästä ja autuudesta. Toiset puolestaan sanovat, että aistinautinnot, joita pyhät kirjoitukset eivät kiellä ovat sallittuja, joten se riittää aistien hallintaan. Sitten vielä toiset sanovat, että aistinautinnoista saa nauttia, jos ei ole niiden orja, vaan tekee se vapaasta tahdosta, ja tämä riittää aistien hallinnaksi. Sitten vielä jotkut muut sanovat, että aistikokemukset ilman nautintoa tai kärsimystä, koska kiintymys ja vastenmielisyys ovat poissa, on aistien hallintaa. Jāigīshvaya sanoo, että kieltäytyminen aistimasta, koska mieli on täysin yksikohteinen on aistienhallintaa. Tuloksena tästä, kun sekä mieli että aistit ovat rajoitetut, on, ettei enää tarvita pyrkimyksiä muiden menetelmien kanssa. Tämä hallinta, joka perustuu yksikohteisuuteen on täydellistä hallintaa.” (Bangali Baba; P.N. Mukerji; Rāma Prasāda; J.H. Woods.)

Ensimmäisessä kommentaarissa annetaan siis viisi eri vaihtoehtoa, ja viimeinen julistetaan ”täydelliseksi aistien hallinnaksi”. (Osa neljästä käännöksestä tosin vain listaa neljä eri vaihtoehtoa, eli he ovat käännöksessään yhdistäneet kaksi, mikä viittaa siihen, että ensimmäistä kommentaariaakaan ei ole aina niin helppo tulkita.) Hariharānanda väittää, että viimeistä lukuunottamatta muut vaihtoehdot ovat hienovaraisia takertumisia aistikohteisiin, ja täten esteitä ”henkisellä tiellä”. Tosin tantrisissa perinteissä (ainakin Shaiva-tantra, ks. Vijnānabhairava) nuo muutkin (tai osa niistä) voivat olla riittävän hyviä saavutuksia itseoivallukseen, jos intentio on oikea, ja identifikaatio on kohdallaan – eli identifikaatio tapahtuu puhtaaseen tietoisuuteen, mieli-kehon ja/tai aistikohteiden sijaan. Eli tässä on taas huomoitava Hariharānandan äärimmäinen askeesitausta, ja askeesi on eittämättä myös Patanjalin lähtökohta.

Kun puhutaan vapautumisesta tai itseoivalluksesta, niin se voi tapahtua, tantristen perinteiden mukaan, myös muuten kuin askeesissa. (Tosin osa joogeista uskoo, että askeesi on ainoa tie.) Ja myös moderni advaita vedanta-mies Arvind Pare nosti sutrakurssillaan tyyneyden suhteessa aistikohteisiin kelvolliseksi aistien hallinnaksi, joten myös osa edellä mainituista muista vaihtoehdoista ovat tästä näkökulmasta riittäviä ”saavutuksia”.

Hariharānanda jatkaa saarnaavaan sävyyn, että jos aistikohteista nauttii ”vailla kiintymystä”, niin silloin vain päädytään helvettiin ”ilman kiintymystä”. Hariharānandahan on ehdoton dualisti pyrkiessään puhtaaseen sāmkhya-tulkintaan joogan filosofiasta. Tästä tulee mieleeni yhtymäkohta Mādhvan dualistiseen (dvaita) vedantaan. Monissakin vedanta-koulukunnissa on tavalla tai toisella dualistinen elämänkatsomus, mutta Mādhva on vienyt sen pisimmälle, muistuttaen myös joiltain osin eniten kristinuskoa. Mādhva on tietääkseni ainoa vedanta-koulukunnan perustaja, jolle helvettiin päätymisellä uhkailu oli merkittävä osa uskonnollis-filosofista oppiaan (esim. Radhakrishnan).

Tämän sutran saatossa tulee mieleeni yama-, niyama-, āsana-, prānāyāma- ja pratyāhāra-kuvausten yksi yhteinen piirre. Yaman ja niyaman kohdalla puhutaan selkeäsi tuloksesta, joka tulee kunkin yksittäisen alahaaran täydellistymästä. Samoin itse asiassa näyttää tapahtuvan āsanan prānāyāman ja pratyāhāran kanssa. Kun āsana on täydellinen meitä ei vaivaa kuuma eikä kylmä, eikä muutkaan luonnolliset vastakohtaisuudet. Kun prānāyāma on täydellistynyt valon peite katoaa; viittaa se sitten buddhin sattvisuuteen eli kirkkauteen tai tietämättömyyden vähenemiseen siinä määrin, että tietoisuuden valo oivalletaan oman syvimpänä olemuksena. Ja pratyāhāra puolestaan tuo täydellisen hallinnan aisteista! Tämä tapahtuu siis ensimmäisen kommentaarin mukaan ensisijaisesti hallitsemalla mieli. Eli mieli kerää kaikki aistikokemukset ja sitoo ne yhteen, näyttäen ne sitten purushalle. Hallitsemalla nimenomaan itse mieli eli ”sisäinen aisti” ei olla enää aistien orjia. Täten taas osoittautuu, että pratyāhāra ei itsessään ole välttämättä ole oma harjoituksensa, vaikka toki sitä voi painottaa myös omassa harjoittelussaan, kuten voi tehdä kaikken erillisten joogan osien kohdalla. Summa summarum: täydellisinä nämä kaikki haarat voivat viedä syventymiseen.

Oli tarkoitukseni tuoda esille viimeistä edellisen sutran yhteys kolmannen luvun sutraan 43. Siellä puhutaan ”valon peitteen katoamisesta” osin täsmälleen samoilla sanoilla kuin sutrassa 52. Kolmannessa luvussa se esiintyy pitkässä listassa, jossa käsitellään eri kohteisiin ”kiinnittymisen” tuloksia – tarkoittaen onnistunutta dhārana-dhyāna-samādhi-ketjua (samyama). Tässä tapauksessa puhutaan ”suuresta ruumittomuudesta”, eli kokemuksesta oman ruumiin ulkopuolella olemisesta, ruumiista irtautumisesta. Tässä on taas esimerkki kuinka Patanjali ei aina käytä johdonmukaisesti samanlaista kieltä eri luvuissa (mikä onkin aina sitä vaikeampaa, mitä enemmän on asiaa). Nimittäin, tässä toisessa luvussa puhutaan ”valon peitteen katoamisesta” keskittymiseen valmistavan harjoituksen puitteissa; ja kolmannessa luvussa taas puhutaan meditatiivisen syventymisen onnistumisesta keskittymisen yhteen kohteeseen kautta. Toki nämä voi taas yhdistää siten, että näkee prānāyāmassa olevan potentiaalin olla paljon enemmän kuin vain keskittymiseen valmistava harjoitus. Sen sijaan, se voi olla harjoitus, jossa sekä pratyāhāra että dhārana voivat tapahtua, ja täten taas kaikki nämä kolme joogan osaa 4-6 nivoutuvat toisiinsa (ja kuudennen kautta myös osat 7-8).

Tässä on hyvä muistaa joogan filosofian jako levottomaan, turtuneeseen, häiriöille alttiiseen, yksikohteiseen ja pysähtyneeseen mieleen, jotka viittaavaat pysyvämpiin (luonteen)piirteisiin, joita mieli voi saavuttaa, tai vaihtoehtoisesti kurimuksiin, joista mieli ei vielä ole päässyt eteenpäin. Aistien kääntäminen sisäänpäin on levottomalle mielelle ihan eri asia, kuin yksikohteiselle mielelle. Levotonta mieltä (kshipta) sen yritys mahdollisesti vain ja ainoastaan ärsyttää! Turtunutta mieltä (mūdha) se voi puolestaan masentaa. Häiriöille altis mieli (vikshipta) voi velloa hetkellisten yksikohteisuuksien ja häriöiden (kuten ärsyyntymisten) vaihtuessa. Yksikohteinen mieli (ekāgra) taas onnistuu pitämään mielen siinä yhdessä kohteessa, ainakin suuren osan aikaa (dhārana ja dhyāna). Ja pysähtyneelle mielelle (niruddha) aistien kääntäminen sisäänpäin vie helposti kerralla samādhiin.

Prabahavānanda antaa hyvin arkisen ja raadollisen esimerkin aistien hallinnasta. Miehellä voi sanoa olevan vaeltelevat silmät, kun hänen silmänsä kiinnittyvät jokaiseen viehättävään naiseen, joka kävelee ohi. Aistien hallintaa tässä tilanteessa on todeta impulssi kääntää katse haluttuun kohteeseen, mutta tehdä mielessään päätös olla kääntämättä katse, ja tahdonvoimalla toimia toisin, kuin aistit luonnostaan toimisivat. (Tämä antaisi mahdollisuuden vapaan tahdon pohtimiseen, mutta jätän sen tällä kertaa väliin.) Tästä löytyy myös suora yhteys Shankaran Yoga Tarāvalliin, jonka viimeisessä säkeessä puhutaan nirvikalpa samādhista tilana, jossa ei edes herää kiusaus, vaikka ”kaikista viehättävin nainen” osuu silmien eteen. Kassilan mukaan harjoituksen myötä, on mahdollista säilyttää tämä tila myös liikuttaessa silmät auki aistikohteiden keskuudessa. Venkateshānanda kuitenkin huomauttaa, että tarkoitus ei ole taistella aisteja vastaan, vaan voittaa niiden hallinta pikkuhiljaa harjoituksella. Ei tukahduttamalla väkisin, vaan harjoittelemalla asteittain.

Maehle pitää ”traagisena virheenä” askeettista uskoa, että vapaus voidaan saavuttaa vain ”lapsellisella harjoituksella”, jossa pyritään minimoimaan kaikki aistikokemukset tukahduttamalla ja erakoitumalla. Hän muistuttaa, että on usein kyse egon henkisistä, tai joissakin tapauksissa vähemmän henkisistä, haluista, kun näin tehdään. Hän vielä muistuttaa, että joogan filosofian mukaan maailma, ja sen aistikohteet, ovat olemassa vapautumista varten.

Ps. Tähän loppuu toinen luku. Kolmas luku alkaa joogan sisäisten osien käsittelyllä. Mutta sitä ennen yhteenveto toisesta luvusta.

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.