Intermission: Ajankohtaista pohdintaa

Posted on

brahmacrya revisited…

Pohdintaa pidättyväisyydestä….

Astangajooga on kokenut kolauksen hiljattain. MeToo-kampanjan myötä paljastui, että modernin astangajoogan isänä pidetty Pattabhi Jois on kosketellut osaa naisoppilaista asiattomasti, jopa vuosikausia. Nyt asia on saanut julkisuudessa uudet mittasuhteet, kun P. Joisin tyttärenpoika, ja perinteen virallinen pääopettaja Sharath avasi suunsa – 1,5 vuotta MeToo-paljastusten jälkeen – ja tunnusti todistaneensa itsekin sopimatonta käytöstä. Ennen tätä monikaan astangajoogan harrastajakaan ei tiennyt asiasta mitään, koska asiasta ei ole juuri julkisuudessa puhuttu – pienemmissä piireissä kyllä. (Vaikka osa yksittäisistä opettajista on puhunut asiasta, niin tiedän, että osa opettajista välttää asian käsittelyä vielä nykyäänkin.)

Seksuaalisia väärinkäytöksiä on toki tapahtunut, ja tapahtuu varmaan kaiken aikaa, monien muidenkin joogakoulujen parissa; ainakin esimerkiksi Viniyoga (Krishnamacharya Yoga Mandiram), Nathayoga, Anusarayoga, Bikramyoga ja Bihar school of yoga ovat kokeneet vastaavia, monasti vielä pahempia, skandaaleja. Eikä tämä rajoitu vain joogasaleihin, joissa ollaan vähissä vaatteissa vaan myös esimerkiksi monien buddhalaisten koulukuntien parissa on ollut vastaavia skandaaleja, ja samoin nondualistisissa satsang-piireissä – ihan vastakin molemmista löytyy esimerkkejä. Ja kaikki varmaan tietävät ainakin jotain katolisen kirkon skandaaleista – eivätkä muutkaan kirkkokunnat liene näiltä säilyneen. Myös urheilumaailmassa on omat skandaalinsa; esimerkiksi vasta tuomittiiin USAlainen urheilulääkäri, joka oli vuosikausia kosketellut sopimattomasti potilaitaan (nuoria, usein alaikäisiä, jopa vanhempien läsnäollessa). Itse harrastin ennen kamppailulajeja, ja tiedän myös siltä saralta vastaavia esimerkkejä. Myös päiväkoti-, peruskoulu- ja lukiomaailmassa on tapahtunut vastaavaa vallan väärinkäyttöä. Tämä on siis yleinen ongelma.

Mutta liittyen tähän astangajoogan skandaaliin, ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että kaikilla on oikeus muodostaa ja sanoa asiasta mielipiteensä julkisuudessa olevan informaation pohjalta, vaikka ei itse olisi ollut koskaan Pattabhi Joisin opissa. Jos katsoo Matthew Remskin tekemän Karen Rain-haastattelun (josta tämä P. Jois-paljastus lähti kunnolla liikkeelle), ja sen lisäksi katsoo YouTubesta löytyviä koosteita P. Joisin sopimattomista avustuksista, niin saa riittävästi materiaalia mielipiteen muodostamiseen. Ihan kuten minun ei ole tarvinnut asua USAssa, eikä minun ei tarvitse tuntea Yhdysvaltain presidenttiä henkilökohtaisesti, muodostaakseni mielipiteen Donald Trumpista. Kaikilla on siis oikeus omaan mielipiteeseen, ja kaikilla on myös oikeus sanoa se ääneen, ja kaikilla on oikeus keskustella tästä asiasta.

Olen antanut itselleni kertoa, että joillakin verkon jooga-keskustelufoorumeilla tällä hetkellä astangajoogaa arvostellaan kovin sanoin. Vaikka kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseen, niin joissakin tapauksissa on kuitenkin aiheellista pohtia, että mitkä ovat motiivit? Joogamaailmassa on kova kilpailu. Eri joogatyylit kilpailevat keskenään, eri joogakoulut kilpailevat keskenään, eri joogaopettajat kilpailevat keskenään… Ja tämä on luonnollista, vaikka, joskus se halutaan kieltää esimerkiksi yleviin filosofisiin syihin vedoten. Astangajooga on ”aina” saanut runsaasti arvostelua; mm. se on ”vain fyysistä”, se ”hajottaa ihmisiä”, se on ”suorituskeskeistä” jne. Nyt monet astangajoogan vastustajat ovat saaneet ehkä lisää vettä myllyynsä, ja näkevät tilaisuuden lyödä lyötyä. Ja mahdollisesti päästä eroon yhdestä kilpailijasta. Tämäkin on sinänsä luonnollista, koska meidän aivomme ovat ”langoitetut” (hardwired) jakamaan ryhmät ”Meihin” ja ”muihin”. ”Minun joogatyyli ja muiden joogatyyli. Minun joogatyyli on parempi”… Tosiasia lienee, että mikään joogatyyli ei ole sopiva kaikille; ja toisaalta taas kaikki joogatyylit ovat hyödyttäneet harrastajiaan ainakin jossain määrin.

Mutta olennainen kysymys kuuluu, onko harjoitusmetodi huono, jos sen guru paljastuu ihmiseksi, jota ei kannata ottaa meditaation kohteeksi (YS I:37)? Nyt, moni tietysti näkee vain ja ainoastaan Pattabhi Joisin huonot puolet. Ja toki tapahtui asioita, jotka olisivat saaneet jäädä tapahtumatta. Mutta usein väärintekijät demonisoidaan. Tosiasia on, että moni koki P. Joisin myös lämpimänä ja paljon tietoa omaavana ihmisenä, joka ei koskaan tehnyt heille mitään väärää, ja jolta he oppivat paljon. (Tosin voi tietysti sanoa, että hän teki kaikille läsnäolleille väärin, vaikka kaikki eivät joutuneetkaan itse kohteeksi. Hän teki esimerkiksi Sharathille ja Saraswatille väärin, koska he joutuivat todistamaan oman “perheen pään” tekosia.)

Olen myös antanut itselleni kertoa, että osa näistä arvostelijoista, jotka eivät enää haluaisi jalallaan edes astua astangajoogasaliin, harrastavat itse jotain vinyasa-tyylistä modernia joogaa. Kaikki vinyasa-jooga tulee suoraan tai välillisesti Pattabhi Joisin astangajoogasta, tai vähintäänkin samasta perinteestä (P. Joisin ensimmäisenä sertifioima Tim Miller oli tässä suuressa roolissa). Suurin osa länsimaissa tehtävästä hatha-joogasta (myös ilman vinyasaa) tulee suoraan tai välillisesti, Krishamacharylta, joka oli P. Joisin opettaja. Astanga Vinayasa-joogan voi tuomita kokonaisuutena, jos P. Joisin motiivina on alkujaankin ollut alkaa opettamaan joogaa koskettelu tähtäimessään. Eli jos hän on suunnitellut tarkoitushakuisesti sopivan joogamuodon, saadakseen kosketella naisia sopimattomasti. Mutta en usko näin olevan asian, koska alkujaan hän opetti pääasiassa intialaisia miehiä. Uskon hänelläkin olleen siis puhtaat motiivit alkujaan. Hän oli innokas joogi, joka uskoi joogan ideaaleihin. Mutta astangajoogan varsinainen isä Patanjalikin varoittaa – teoksensa kolmannessa luvussa, jonka kynnyksellä juuri olemme tässä blogissa – että joogi voi aika korkealla tasolla ollessaankin vielä vajota alas! Suuret kiusaukset ovat nimenomaan sosiaalipsykologisia juureltaan. Jos joogaguru saa paljon oppilaita, hän saa paljon valtaa. Ja valta helposti sekoittaa pään, ja tapahtuu ”tilaisuus tekee varkaan”-ilmiö.

Pattabhi Joisin oppilaiden haastattelujen pohjalta kirjan tehnyt Guy Donahue väittää blogissaan, että P. Joisilla oli vaikeuksia ”pidättyväisyyden” kanssa jo nuorena ja sen takia, hän kirjoitti brahmacryasta kirjassaan Yoga Mala enemmän kuin muista yaman ja niyaman osista… Minusta tuntuu, että tätä tulkintaa vaivaa jälkikäteen tehdyn tulkinnan vinoutuma, eli ”luetaan” nykytietämyksen valossa jotain menneisyyteen. P. Jois puhuu brahmacaryasta paljon, koska se on joogaperinteessä hieman monimutkaismepi asia kuin muut yamat. Yamat ovat samat sekä askeeteille että ”taviksille”. Mutta brahmacaryan ja aparigrahan tulkinta on askeettien kohdalla käytännössä paljon tiukempaa. Patanjali oli askeettiperinteen mies. Mutta eteläisen Intian modernin joogan pioneerit ovat olleet kaikki perheellisiä miehiä Krishnamacaryasta lähtien. Ja suurin osa heidän oppilaistaan on ”tavallisia ihmisä”. Sen takia brahmacaryaa pitää tulkita hieman enemmän. Mutta kun 1970-luvulla P. Joisin salille alkoi tulla vähäpukeisia naisia – maassa, jossa ”paljas pinta” on tabu – niin ”tilaisuus teki varkaan”… Tällä en syyllistä naisia, jotka kokevat tulleensa väärinkohdelluiksi, mutta osa naisista myös käytti P. Joisin ilmeistä heikkoutta hyväkseen saadakseen gurulta enemmän aikaa, avustuksia, asentoja, ja näin entisestään pahentivat tilannetta… Gurun silmissä sumeni, mikä on oikein ja mikä on väärin? Kukaan kun ei niissä tilanteissa sanonut poikkipuolista sanaa. (P. Joishan varoittelee kirjassaan ”ravintoloista ja teattereista”, joten on ironista, että hänen kompastuskiveksi muodostuivat joogasalit…)

Eikä tämäkään tilaisuus missään nimessä oikeuta ”varkautta”. Tilaisuus ei missään nimessä oikeuta ”koskemattomuuden varastamista”.

Pidin kesällä Kustavin kesäretriitillä filosofia-kurssin aiheena ”ashtanga Patanjalin mukaan”. Sharath oli juuri tullut julkisuuteen samaisen retriitin aikana paria viikkoa aiemmin. Kun oli aiheenamme brahmacarya, niin luennolla syntyi hedelmällinen keskustelu. Ensinnäkin yksi nainen sanoi ”hiljaisuuden tämän ympärillä olleen ahdistavaa”, joten kaikki avaukset asiasta ovat monien mielestä tervetulleita! Keskustelimme myös astangajoogasaleilla olevista Pattabhi Joisin kuvista. Joissakin maissahan kuvat on jouduttu poistamaan oppilaiden vaatimuksesta jo pian MeToo-kohun asiasta alettua. Näin on käynyt mm. Lontoossa; ja Sharath tulikin julkisuuteen asian kanssa vierailtuaan juuri Lontoossa. Joka tapauksessa, yksi nainen luennollani antoi erittäin tärkeän huomion: Astangajoogan harrastajien joukossa on varmasti seksuaalista häirintää tai suoranaista hyväksikäyttöä kokeneita harjoittajia. Jos Pattabhin kuvia on edelleen salilla, niin tällaisen ihmisen näkökulmasta sali ei välttämättä tunnu turvalliselta paikalta olla ja avautua eli harjoitella harjoitusta, jolla on psykosomaattisia vaikutuksia. Siitähän āsana-harjoituksessa on paljolti kyse: Me avataan kehoamme, joka saattaa nostaa tunteita ja muistoja omasta menneisyydestä pintaan (painaumat manifestoituvat muistoina ja tunteina). Pitkäänkin tukahdutetussa tilassa olleita tunteita… Tätä varten on luotava mahdollisimman turvallisen tuntuinen, vakaa ja mukava āsana-harjoitusympäristö.

Omasta mielestäni kaikki kuvat itse salista (kuin salista) voisi poistaa. Helsingin Astangajoogakoulun, jossa työskentelen, Kallion toimipisteessä näin on tehty. Myös Sharath on poistanut kaikki viittaukset Pattabhi Joisiin ainakin verkkosivultaan. (Hänen äitinsä, ja P. Joisin tytär, Saraswati on tehnyt päinvastaisen liikkeen, ja lisännyt isänsä kuvia uusille sivuilleen…)

Toki on totta, että harjoitus on tullut meille Pattabhi Joisin kautta, joten en ole sen kannalla, että tämä historiallinen tosiasia tulisi kieltää. Ehkä jossain odotushuoneen nurkassa tai hyllyssä, voi pitää metodin opettajalinjan kuvia. Osin olisikin hyvä määritellä uudelleen ja tarkemmin mistä tämä moderni astanga vinyasa-metodi tulee? Pattabhi Jois kyllä asetteli āsanat juuri siihen järjestykseen kuin sarjat tänä päivänä tunnetaan. Mutta jo Krishnamacharyalla oli Yogāsanagalū -kirjassaan (ks. grimmly.blogpost), hyvin saman kaltaisia āsana-sarjoja; ja vinyasa-menetelmä joka tapauksessa tulee nimenomaan sieltä – se ei ole P. Joisin kehittämä. P. Joisin voisi siis asettaa ”omalla paikalleen” tässä paramparassa eli opettaja-oppilas-linjassa. Tosin ei Krishnamacharyaakaan kannata sokeasti nostaa millekään jalustalle, koska hänen tiedetään käyttäneen paljonkin fyysistä kuritusta opettaessaan; mutta todettakoon, että se oli siihen aikaan vielä varsin yleistä myös koulumaailmassa, luultavasti kaikkialla, myös Suomessa.

Miten muuten tästä eteenpäin? Tällaisten tapausten sattuessa, on ehkä kaikkien hyvä reflektoida omaa toimintaansa kaikin puolin. Kuinka toimin ohjaajana tai joogasalin vetäjänä? Mitä jooga on? Onko tämä mitä minä teen joogan nimellä oikeasti joogaa? Mitä ashtānga oikeasti Patanjalille tarkoittaa? Mitä tantrisilla perinteillä, joihin moderni hatha-perinne paljolti nojaa, on sanottavana joogasta? Ehkä astangajoogan olisi aika astua ulos lapsenkengistään todeten, että missään nimessähän vinyasa-joogan isän Krishnamacharyan tarkoitus ei ollut, että tällainen vaativa, pitkä āsana-harjoitus olisi koko loppuelämän kaikkien astangajoogien pääharjoitus. On kyse muustakin.

Joka tapauksessa, harjoituksesta ei kannata luopua, vaikka gurut kaatuu; jos se harjoitus tuntuu itselle hyödylliseltä!

Text: Marko Mikkilä, foto: Anouk Hummel.