sutra 3:4

Posted on

trayam ekatra saṁyamaḥ 4

Nämä kolme yhteen kohteeseen on kiinnittymistä (3.4).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Nämä kolme eli dhāranā, dhyāna ja samādhi yhdessä ovat nimeltään saṁyamaḥ. Nämä kolme yhdessä ovat saṁyamaḥ. Nämä kolme harjoitusta samaan kohteeseen on saṁyamaḥ. Tässä systeemissä tämän trion tekninen termi on saṁyamaḥ.”

Saṁyaman sanakirjamerkitys on “exactness” eli tarkkuus, täsmällisyys. Mutta monasti filosofiassa otetaan joku termi tavallisesta kielenkäytöstä toimimaan teknisenä terminä, jolla on joku tietty täsmällisesti määritelty tavallisesta poikkeava merkitys ko. asiayhteydessä. Tässä on juuri tästä kysymys. Englanniksi sanaa on tässä yhteydessä käännetty sanoilla “constraint” (rajoite), “integration” (yhdentyminen) ja “ultimate / perfect inner discipline” (äärimmäinen tai täydellinen sisäinen järjestys); mutta yleensä se jätetään kääntämättä. Kassila taas kääntää tämän termin nimenomaan sanalla ”meditaatio”, koska meditaatio eri vaiheineen koostuu tai voi koostua ”keskittymisestä, mietiskelystä ja sulautumisesta” (vrt. Broo 2019).

Samādhia aina edeltää dhāranā ja dhyāna, mutta nimenomaan samādhi on se tila, joka antaa täydellistä tietoa kohteestaan. Täten, herää kysymys, että miksi Patanjali ei vain yksinkertaisesti puhu samādhista; miksi pitää esitellä uusi tekninen termi?? Hariharānanda antaa tähän vastauksen, jonka suurin osa moderneista kommentaattoreista hyväksyy. Syynä on se, että saṁyama on nimenomaisesti menetelmä siddheihin eli mahteihin tähtäävän tiedon hankkimiseksi. Siddhien saamiseksi ei riitä kohteen yhteen aspektiin syventyminen, vaan täytyy käydä läpi useita dhāranā-dhyāna-samādhi-ketjuja, jotta kohteesta saa todella täydellistä siddhien vaatimaa tietoa. Näin ollen, saṁyama olisi nimenomaan tämä prosessi kokonaisuudessaan, jossa käydään useita meditaatioita läpi putkeen, jotka kaikki yhdessä keskittyvät kohteen ”kaikkiin eri puoliin ja eri aspekteihin”.

Tässä tulee mieleen huomio, että Patanjalin päätavoite eli itseoivallus ei välttämättä vaadi tällaista, mutta nimeomaan siddhit vaativat tällaista. Päämenetelmä itseoivallukseen Patanjalilla taas on kohteeton samādhi. Joka tapauksessa, esittelemällä tämä uusi tekninen termi, ei tarvitse tässä luvussa aina luetella kaikkia eri vaiheita, vaan riittää, kun sanoo ”saṁyama kohteeseen se-ja-se”.

Bryant vielä täydentää, että kukaan ei voi suoraan vajota samādhiin, vaikka olisi kuinka edistynyt joogi, vaan mieli aina etenee tavallisesta valvetilasta dhāranān ja dhyānan kautta samādhiin, vaikkakin joillakin se voi tapahtua hyvinkin nopeasti; kun taas toisilla se kestää, eikä tietenkään välttämättä onnistu ollenkaan.

Iyengar antaa muista poikkeavan tulkinnan saṁyamasta: Hänen mukaansa dhāranā on ulkoinen harjoitus verrattuna dhyānaan, joka on puolestaan ulkoinen harjoitus verrattuna saṁyamaan, joka on puolestaan ulkoinen verrattuna kohteettomaan nirbija samādhiin. Täten, hän tuntuu pitävän saṁyamaa kutakuinkin kohteellisen sabija samādhin synonyymina. Mutta tämä tulkinta ei saa tukea keneltäkään muulta. Ei myöskään allekirjoittaneelta.

Myös Maehle antaa saṁyamasta muista poikkeavan tulkinnan: Hänen mukaansa on kyse dhāranān, dhyānan ja samādhin samanaikaisuudesta, eli ne kaikki tehdään yhtä aikaa, ei ketjuna! Sen takia, hänen mukaansa, saṁyama ei voi viitata kohteettomaan samādhiin, koska dhāranā ja dhyāna voivat olla samanaikaisia vain kohteelliseen samādhin kanssa. Sanoisin, että on toki muitakin syitä todeta, että saṁyama ei voi olla kohteeton samādhi. Kaiken kaikkiaan, tämä Maehlen tulkinta ei ole mielestäni kovin vakuuttavan tuntuinen.

Vāchaspati Mishra kiinnittää huomiomme siihen, että ensimmäisessä kommentaarissa käytetään sanaa tantra eli systeemi. Hän selittää, että tantra tarkoittaa sitä arvovaltaista kirjaa, jossa jooga systematisoidaan, selitetään ja/tai paljastetaan yleisölle. Bryant tuo esille, että tantroissa nimenomaan usein aiheena ovat myös siddhit, jotka ovat tämän luvun aihe.

Mallinson ja Singleton ovat omistaneet yhden luvun teoksestaan Roots of Yoga ”joogisille voimille” (Yogic Powers). Heidän mukaansa intialaisista filosofisista koulukunnista ainoastaan Mimāmsā, ei anna ”voimille” mitään arvoa, tai jopa kieltää niiden olemassaolon. Mimāmsā keskittyy nimenomaan veedisten rituaalien selittämiseen ja ymmärtämiseen. Tämä on sikäli ristiriitaista, että veedisillä rituaaleilla pyritään usein (tai aina) vaikuttamaan luontoon tavalla, joka ei ole ihan täysin nykytieteellä selitetävissä…

Usko joogisiin voimiin on siis ollut lähes universaalia, mutta suhtautumisessa niiden merkitykseen varsinaisen tavoitteen eli itse- tai jumaloivalluksen kannalta ollaan monasti eri mieltä. (Mallinsonin ja Singletonin mukaan nimenomaan ainoastaan joissakin tantroissa on varauksettoman positiivinen suhtautuminen ”voimiin”.) Joidenkin voimien uskotaan tulevan automaattisesti, kun joogi kehittyy; eli niitä varten ei tarvitse tehdä mitään erityisiä harjoituksia, vaan ne ovat pikemminkin merkkejä edistymisestä ”joogan tiellä”. Mutta osa voimista taas ei ole sidoksissa joogan päätavoitteen kanssa millään tavalla, eivätkä myöskään välttämättä tapahdu automaattisesti, vaan vaativat erityistä voimiin tähtäävää harjoitusta. Tai vaihtoehtoisesti monta aiempaa elämää harjoitusten parissa; tahi oikeissa mittasuhteissa voimain vaatimia ”yrttejä ja mantroja” tässä elämässä, kuten Patanjali toteaa neljännen luvun alussa. Nuo mantrat mahdollisesti viittaavat mm. noihin veedisiin rituaaleihin, jotka ovat Mimāmsā-filosofian ja perinteisen brahminismin kivijalka. Joka tapauksessa, tuntuisi siltä, että aiemmat elämät ja painaumat myös vaikuttavat siihen, minkälaisia voimia joogi on taipuvainen saamaan – ainakin, kun puhutaan joogaharjoituksen mahdollisista sivutuotoksista. (Mallinson & Singleton 2017.)

Dattātreyayoga-tantra varoittaa, että voimille ei kannata antaa paljoa huomiota, jos tai kun ne sattuvat omalle kohdalle. Jos niistä pitää meteliä, saa vain liikaa hännystelijöitä, jotka tuovat mukanaan ylpeyden ja syövät ajan, eikä ole enää aikaa omalle harjoitukselle. Näin lienee käynyt monille moderneille massoja opettaville joogaguruille. Kun on karismaa, ja sen seurauksena paljon ihailijoita, saa paljon valtaa. Ja tuo valta helposti turmelee, varsinkin jos ei enää itse harjoittele. Myös keskiaikaisessa kristillisessä mystisessä perinteessä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, että harjoitusta ei saa lopettaa vaikka kokee mystisiä kokemuksia, koska ne ovat joka tapauksessa aina ohimeneviä (Van Dyke 2017).

Joissakin Shaiva-tantroissa voimia on luokiteltu kolmeen luokkaan vaatimattomista keskiverron kautta todella erityisiin. Karismaa ja kykyä vaikuttaa ihmisiin sosiaalisesti pidetään tässä luokittelussa nimenomaan vaatimattomina kykyinä, jonka takia sitä paremmalla syyllä, omaa harjoitusta ei tulisi lopettaa. (Mallinson & Singleton 2017.)

Patanjali ei anna selkeää varoitusta voimista. Jos sellainen sisältyisi tekstiin se olisi luultavasti listan alussa, tai lopussa. Sen sijaan, hän varoittaa sutrassa 37 sitä edellisen sutran lupaamasta selvänäöstä yms., että ne ovat esteitä matkalla samādhiin. Moni moderni kommentaattori on tulkinnut tämän viittaavan kaikkiin voimiin, mutta sitä se selvästi ei ole. Lisäksi sutrassa 51 Patanjali varoittaa ”asemanhaltijoiden kutsusta”, joka ”tuottaa kiintymystä ja ylpeyttä”, jolloin ”epätoivotut asiat voivat toistua”. Tämän voisi lukea jopa yleisenä varoituksena. Eli mikä tahansa mihin voimme takertua, voi muodostua esteeksi. Ja supernormaalit kyvyt – ja niiden suoma vaikutusvalta – totta kai, voivat tuottaa takertumista!

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.