sutra 3:7

Posted on

Trayam antarāngaṁ pūrvebhyaḥ 7

Edellisiin verrattuna nämä kolme ovat sisäisiä osia (3.7).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

Dhāranā, dhyāna ja samādhi, nämä kolme ovat enemmän sisäisiä suhteessa joogan päämäärään kuin viisi edellistä eli yama, jne.”

Moni myöhempi kommentaattori on tehnyt tuon tarkennuksen ”enemmän sisäisiä” jo itse sutran käännöksessä, koska se on tietyllä tapaa tarkempi tapa puhua asiasta; ne ovat enemmän sisäisiä suhteessa johonkin, mutta kuten seuraavassa sutrassa todetaan, nämäkin ovat ”ulkoisia suhteessa siemenettömään samādhiin”.

Tämän sutran kommentaareissa tulee taas esille, että jooga-sanaa voi käyttää sekä menetelmistä että itse päämäärästä. Nimittäin, Vāchaspati Mishra esittää kysymyksen: Miksi vain joogan kolmea viimeistä osaa käytetään saṁyamassa eikä niitä viittä aiempaa osaa (ks. 2. luku), kun kaikki kahdeksan osaa eittämättä ovat ”vain” joogan apuvälineitä? Hän vastaa, että nämä kolme jälkimmäistä ovat ”suoria menetelmiä” voimia tuovaan saṁyamaan, ja myös joogan tilaan. Moni kääntäjä onkin käyttänyt sutran käännöksessä sanoja ”…nämä kolme ovat suoria menetelmiä” (esim. Woods). Hariharānanda puolestaan puhuu ”enemmän intiimeistä harjoituksista” (enkä usko hänen viittaavan neo-tantraan). Iyengar avaa tätä useammalla toisiaan täydentävällä termillä; on kyse ”enemmän hienovaraisista, sisäisistä, intiimeistä (henkilökohtaista, läheistä ja/tai yksityistä), ja subjektiivisista harjoituksista”. Desikachar taas puhuu näistä kolmesta viimeisestä enemmän ”monimutkaisina tai konstikkaina” (intricate) harjoituksina…

Iyengar tekee tässä itselleen tyypillisen jäykähkön jaottelun, kuinka yama puhdistaa toimivat aistit (eli puhuminen, koskeminen, käveleminen, erittäminen ja lisääntyminen Sānkhya-filosofiassa); niyama puhdistaa tiedonhankinta-aistit (eli kuuleminen, tunteminen, näkeminen, maistaminen ja haistaminen); āsana puhdistaa fyysiset ja orgaaniset aspektit kehosta; prānāyāma lakkauttaa energiahukan ja lisää staminaa; ja pratyāhāra puhdistaa mielen. Tällaisesta jaottelusta tulee mieleen karteesiolainen dualismi, jossa mieli ja keho ovat täysin toisistaaan erillisiä. Tosiaan, vaikka intialainen dualismi onkin erilaista – eli sekä mieli että keho ovat osa samaa substanssia – niin silti joidenkin intialaistenkin joogaopettajien tapa ajoittain käsitellä tätä asiaa herättää epäilyn, että he kuitenkin jaottelevat mielessään kehon ja mielen olevan jotenkin radikaalisti kahteen eri kategoriaan kuuluvaa (?). Samanlaiseen ajatteluun syyllistyy tässä myös yksi klassisista kommentaattoreista eli Vijnānabhikṣu tehdessään yksinkertaisemman jaottelun, jonka mukaan sisäiset joogan osat puhdistavat mielen, siinä missä ulkoiset osat puhdistavat kehon (Bryant 2009). Nykyaikaisen psykosomatiikkaan liittyvän tiedon perusteella tuollaista jaottelua ei kannata ottaa kovin kirjaimellisesti.

Joka tapauksessa, Iyengar jatkaa, että ”saṁyama on toiseksi viimeinen askelma siemenettömään samādhiin”. Tämä ei saa tukea muilta kommentaattoreilta. Esimerkiksi Vivekānanda painottaa, että saṁyaman tuoman voimat eivät voi ”paahtaa siementä” eli vapauttaa lopullisesti. Toisin sanoen, saṁyama itsessään ei ole välttämätön joogan lopullisen päämäärän kannalta, eikä itseässään suoraan aiheuta siemenetöntä syventymistä tahi vapautumista. Tämä Vivekānandan kanta tuntuu osuvammalta koko teos huomioon ottaen, koska saṁyama on pikemminkin termi, joka viittaa prosessiin, jolla saadaan voimia; ei yhteen erilliseen samādhin muotoon. Vivekānandan “parāmpara-jälkeläinen” Prabahavānanda puolestaan muistuttaa swami Brahmānandan sanoista: ”Henkinen elämä alkaa vasta samādhista.” Tällä viitataan käsittääkseni erotteluun heräämisen ja vapautumisen välillä. Heräämisellä viitataan siihen oivallukseen, että mikä on oma perimmäinen olemus eli puhdas tietoisuus. Tämän jälkeen alkaa oma psyykkeen kokonaisuutena integrointi tuon oivalluksen kanssa. Ja tuo työkin saattaa itsessään kestää jopa useita elämiä, ja vasta tämä integroimisprosessi tuo lopullisen vapautumisen. (Useat ”henkisen maailman” guru-ongelmat tulevat myös siitä, että heräämiskokemuksen kokenut luulee olevansa jo vapautunut…)

Suosikkikommentaariaan Vijnānabhikṣua seuraten Bryant nostaa tässä esille edelliset elämät. On aina mahdollista, että yksilön ei tarvitse harjoitella ulkoisia osia, jos on edellisissä elämissä jo tehnyt riittävästi sitä osastoa. Tässä on mielestäni kuitenkin aiheellista nostaa esiin yaman eli moraalikoodiston erityisasema tässäkin suhteessa. Jos ihminen on tarpeeksi kehittynyt, häneltä ei välttämättä vaadita kovasti yritystä yaman mukaiseen toimintaan. Mutta silti hän elää yaman mukaan, koska se tapahtuu häneltä spontaanisti. Näin ollen, joogan osista se ensimmäinen (ja ulkoisin, koska kohdistuu ulkomaailmaan) on aina tavalla tai toisella mukana joogin elämässä, oli sitten oppipoika tahi -tyttö, kisälli, mestari tai jivanmukta.

Vijnānabhikṣu esittää tässä myös Bhagavad Gītāan perustuvan joogaharjoitusten hierarkian, joka on myös ”synkassa” Patanjalin kanssa: Keskitä mielesi Ishvaraan (1:23-29; 2:45), ja jos tämä ei onnistu, niin kokeile ”harjoituksen joogaa” (abhyāsa-yoga, 1:12). Jos olet kykenemätön tähän, niin ”suorita velvollisuudentuntoisia” toimia Ishwaran nimissä. Näistä harjoituksen joogan voinee lukea Patanjalin kontekstissa tarkoittavan mitä tahansa meditointia (1:39), tai toiminnallista joogaa (2:1) tai kahdeksan osaista joogaa (2:29). Jumalan nimissä ”suorittaminen” taas viitannee karma-joogaan, josta ei juurikaan sellaisenaan Yoga-sutrassa puhuta. Eli tässä voisi tehdä jaon ihmisiin, jotka kuluttavat päivittäin aikaa muodollisten joogaharjoitusten tekemiseen; ja ihmisiin, joilla ei ole sellaiseen vaadittavaa aikaa tai itsekuria.

Ranganathan tekee tässä erottelun, että ulkoisten haarojen harjoittaminen on nähtävissä ulospäin, kun taas sisäisten haarojen kohdalla näin ei välttämättä ole. Tuosta, mielestäni yksinkertaistavasta, ajatuksesta on kaikuja myös Maehlen toisen luvun kommentissa, jossa mainittiin dhāranā ensimmäisen kerran (2:43). Siellä Maehle nostaa esille modernin astangajoogan pääsalilla Mysoressa, sekä edellisen että nykyisen pääopettajan aikana, suositun tavan puhua meditaatioharjoituksia vastaan. Näiden mukaan, meditaatioharjoitusta ei kannata tehdä, koska opettaja ei voi arvioida oppilaan kehitystä. Tällaista näkemystä on syytä problematisoida. Ensinnäkään, tuollaisen karkean jaottelun tekeminen, ulkoisiin ulospäin näkyviin ja sisäisiin ei ulospäin näkyviin tuloksiin, ei kestä lähempää tarkastelua. Jos yksilö tekee modernia fyysistä āsana-harjoitusta, opettaja ei voi tietää varmuudella, mitkä ovat oppilaan motiivit, ja mikä on oppilaan asenne, joka on mielestäni tärkeä.

Toki silti ihmisissä aina tapahtuu muutoksia, suuntaan tai toiseen, kun vain tekee āsanaa āsanan perään. Mutta täysin samaa voi sanoa istuma-meditaatiosta. Kyllä, ihmisissä aina tapahtuu muutoksia, kun he vain tekevät tuota harjoitusta (jossa saattaa myös erittäinkin tarkka ulospäin näkyvä muoto, esim. zazen). On monia perinteitä, joissa alusta asti se pääharjoitus on ”vain istuminen”. Ja on on olemassa myös sivistyneitä keinoja opettajan ottaa selvää, kuinka oppilas kehittyy. Nimittäin, dialogin avulla! Mutta Mysoren virallisen pääsalin massaopetuksessa tuo on tieysti vaikea toteuttaa käytännössä.

Sen lisäksi, āsanasta ja sen arvioinnin vaikeudesta voi vielä sanoa, että usein opettajat pitävät tiukasti kiinni jostain tietystä ulkoisesta muodosta, ja vaativat kaikkia oppilaita tekemään tai yrittämään sitä samaa muotoa. On hyvin kyseenalaista, onko se aina paras mahdollinen muoto jokaiselle oppilaalle, eli mitkä ovat sen vaikutukset fyysisesti ja psyykkisesti. Itse asiassa, joskus voi heti sanoa, että ”tuo ei ole terveellistä tuolle henkilölle”. Täten, tässäkin suhteessa sisäisten ja ulkoisten harjoitusten erot eivät ole niin selkeitä, vaan pikemminkin veteen piirrettyjen viivojen kanssa tässä ollaan tekemisissä – niin kuin on loppujen lopuksi kaikkien rajojen kohdalla täällä luonnossa (prakriti) klassisen joogafilosofian mukaan.

Toisen luvun dhāranā-kommenttin kanssa ristiriitaisesti Maehle tässä nostaa esille Shankaran kommentin, että vaikka edellisissä joogan osissa ei oltaisikaan vielä täydellisiä, niin näitä kolmea sisäistä osaa tulisi silti yrittää harjoitella!

Ps. Broo kommentoi tätä sutraa hieman huolimattomasti puhuen vain yamasta ja niymasta ulkoisina. No, teosofi W.Q. Judgen (1896) tulkinnassa tässä puhutaan vain viidestä yamasta ulkoisina…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.