sutra 3:9

Posted on

vyutthāna-nirodha-saṁskārayor abhibhava-prādurbhāvau nirodha-kṣaṇa-cittānvayo nirodha-pariṇāmaḥ ॥9॥

Pysähtymisen muunnos on käynnistävien painaumien häviämistä ja pysähtymisen painauman ilmaantumista mieltä täyttävän pysähtymisen hetkellä (3.9).

Sri Patanjala Sānkhya-pravacane Yoga-shāstre:

”Luonnon kolme peruslaatua (guna) ovat jatkuvassa muutoksessa. Mitä muutoksia tapahtuu mielessä pysähtymisen hetkellä?… Mielen liikkeiden taustalla olevat piilotajuiset painaumat ovat osa mielen luonnetta. Ne poikkeavat tietoisista kognitiivisista toiminnoista, joten ne eivät katoa kognition kadotessa. Pysähtyneen mielen piilotajuiset painaumat ovat myös osa mielen luonnetta. Niiden esiintymiset ja katoamiset ovat täten mielen liikkeiden piilevien painaumien vaimentamista ja pysähtyneen tilan piilevien painaumien keräämistä. Nämä jälkimmäiset ilmaantuvat mieleen pysähtyneessä tilassa. Tätä on nirodha-pariṇāmaḥ. Sillä hetkellä mielessä ei ole muuta kuin alitajuisia painaumia. Tätä on selitetty sutrassa 1.18.”

Desikachar kysyy, että kuinka mielemme, joka on muovautunut toimimaan tietyllä tavalla voisi muuttua? Patanjalin filosofiassa kaikki luonnossa muuttuu, ja kaikki mikä muuttuu, sitä voidaan tietoisesti valitulla tavalla muuttaa – ainakin mitä omaa mieleen tulee. Tosin Desikachar puhuu tässä mielen ”häiriötekijöistä ja huomiosta”, josta voi saada käsityksen, että tässä puhutaan vain tietoisista mielen tapahtumista. Mutta Patanjali avaa tässä mielen syvärakennetta, puhuen nimenomaisesti myös alitajuisista asioista, painaumista, joista osasta olemme jopa ainiaan onnellisen tietämättömiä…

Tässä sutrassa Patanjali tarkentaa sekä ensimmäisen luvun alun että lopun sutria – eli sutrat 1:2-3 (eli ”jooga on mielen toimintojen pysäyttämistä, silloin näkijä lepää omassa olemuksessaan”) ja 1:50-51 (”tästä syntyvä painauma estää muita painaumia, kaikkia pysäyttämällä tämänkin pysähdyttyä siemenetön syventyminen”). Joogan filosofiassa mielikin on tehty luonnon kolmesta peruslaadusta; mikä tarkoittaa, että mielessä tapahtuu kaiken aikaa jotain, silloinkin kun se on näennäisesti pysähtynyt tai tyhjä. Toisin sanoen, silloinkin kun mieli on pysähtyneessä meditatiivisessa tilassa alitajunnassa tapahtuu; emme vaan ole tietoisia asioista, mitä tapahtuu mielen alitajuisissa osissa. Samādhin aikana alitajunnassa nahistelevat kahdenlaiset painaumat eli käynnistävät ja pysähtyneet. Käynnistävät painaumat nimensä mukaisesti käynnistävät aina uusia mielen liikkeitä, ajatusketjuja, tunneryöppyjä jne. Tämä käynnistäminen itsessään tapahtuu tiedostamattamme (tämä on “synkassa” myös ison osan neurotiedettä kanssa). Tämän takia meidän ei tarvitse tietoisella tasolla hankkiutua eroon kaikista painaumistamme, kaikista takertumisistamme ja varjoistamme. Riittää kun hakeutuu tai päätyy tarpeeksi usein kohteettomaan syventymiseen. (ks. esim. Hariharānanda.)

Hariharānandan mukaan tässä pysähtyneessä tilassa ei koeta aikaa, koska Patanjalin mukaan aika ei ole olemassa itsenäisenä tekijän, vaan se syntyy luonnon muutoksista. Täten, ajantajumme muuntuu kun olemme kohteellisessa meditatiivisessa tilassa, koska siinä ei näennäisesti tapahdu muutoksia. Tai vastaavasti aika katoaa kohteettomassa syventymisen tilassa, koska siinä ei ole näennäisesti mitään muuta läsnä kuin muuttumaton puhdas tietoisuus. Mutta toki aika silti kuluu esimerkiksi sille, joka katsoo meditaatiotamme ulkoapäin, koska kehomme yhä ”vanhenee” joka hetki, ja samoin alitajunnassamme tapahtuu kaiken aikaa – eli pysähtymisen painauma vahvistuu ja muut painaumat heikkenevät. (Niin, osa kommentaareista tulkitsee tässä puhuttavan vain kohteettomasta samādhista, esim. Broo 2017; ja osa taas myös kohteellisesta samādhista, esim. Bryant 2009.)

Vivekānanda havainnollistaa eroa tällä tavalla: Kohteellisessa syventymisessä yksi tietoinen mielen liike jää ikään kuin päälle, ja estää muita mielen liikkeitä. Kohteettomassa syventymisessä taas kaikki tietoiset mielen liikkeet ovat pysähtyneet. Tätä jälkimmäistä Vivekānanda kutsuu ”oikeaksi samādhiksi”; mutta Patanjali siis käyttää samādhi-sanaa laajemmin.

Maehle nostaa esille, että tästä sutrasta löytyy syy, miksi monelle ihmiselle on vaikea esimerkiksi pyrkiä vain olemaan tietoinen tietoisuudesta, ja samaistua vain olemaan tietoinen tarkkailija, kuten esimerkiksi neo-advaita-perinteessä tehdään. Alitajunnassamme on niin paljon käynnistäviä painaumia, ja osa nistä voi olla niin häiritseviä, että ei onnistu läheskään kaikille suora metodi oman tietoisen tarkkailijan oivaltamiseen! Mutta, ristiriidassa Maehlen kanssa, osa moderneista kommentaareista löytää nimenomaan tästä sutrasta keinon työskennellä tietoisena tietoisuudesta, tarkkailevana subjektina omasta subjektiviteetista… (ks. esim. Iyengar.)

Iyengar, Kassila ja Ranganathan näkevät tämän sutran enemmän tietyn metodin opetuksena, kuin mielen syvärakenteen kuvauksena. He puhuvat ajatusten välissä olevan tauon tai hiljaisuuden tarkkailusta (Kassila ja Iyengar) tai oman jatkuvasti liikkeessä olevan mielen tarkkailusta ilman reagointia. Sekä Kassila että Ranganathan käyttävät vieläpä trendikästä mindfulness-termiä tässä yhteydessä. En usko näiden tulkintojen olevan ihan täysin osuvia tämän sutran yhteydessä, mutta tarjoavat toki käytännönläheisyyttä, mistä pisteet heille.

Ranganathan myös analysoi buddhalaisen ja Patanjalin menetelmien eroja. Buddhalaisessa perinteessä ns. takertumaton tietoisuus (detached awareness)- ”mietiskely” on vallitsevassa asemassa. Patanjalin päämetodi taas on keskittymismeditaatio (focused attention). Mutta samaan hengenvetoon todettakoon, että molemmissa perinteissä käytetään molempia menetelmien pääluokkia (ks. esim. I:33-39), mutta vain painotus on erilainen. Se mitä pidetään suositeltavimpana metodina, siinä mielipiteet ja näkemykset eroavat. Buddhalaiset tyytyvät mieluummin vain tarkkailemaan mieltään, tekemättä valintoja, ottamatta kantaa, niin sanotusti. Keskittymismeditaation mahdollisena huonona puolena on, että se voi johtaa joidenkin ajatusten epäterveeseen tukahduttamiseen, ja tämä saattaa kostautua, totta kai. Patanjali taas suosittelee valitsemaan viisaasti meditaation kohde, ja sitten keskittymään siihen pitkäaikaisesti, keskeytymättä ja antaumuksella. Jos ihminen on valmis tähän, niin se toimii. Mutta molemmilla menetelmillä on aikansa ja paikkansa, sekä kohderyhmänsä.

Sekä Maehle että Iyengar siteeraavat tässä Bhagavad Gītāa. Maehle muistuttaa, että oli joogemetodimme mikä hyvänsä, niin Gītā lupaa, että vastoinkäymisistä huolimatta, jos vain jatkamme harjoittelua, niin ponnistelumme eivät mene hukkaan, vaan se on pikemminkin niin kuin, ”säilöisi rahaa pankkiin” (tosin ei tuo taida enää nykyään olla kovin hyvä vertaus, jos on koskaan ollutkaan…). Iyengar taas hakee Gītāsta vertauksen pysähtymisen muunnokselle ja käynnistävälle muunnoksille. Toinen on kuin yö, toinen kuin päivä, ja se mikä on kuin yö muille olioille on kuin päivä heränneelle joogille, ja päinvastoin…

Text: Marko Mikkilä, foto: Katja Metsätähti.